Luottakaa meihin, Sir Henry

Pakko se on myöntää. Olen kuunnellut kolmisenkymmentä jaksoa alkuperäistä versiota (The Men from the Ministry) ja puolisen tusinaa jaksoa ruotsalaista versiota (I plommonstop och paraply) ja havainnut ne hyviksi ja hauskoiksi. Mutta suomalainen versio Knalli ja sateenvarjo pesee ne kyllä mennen tullen.

Mistä tämä johtuu? Näyttelijävalinnoista? Englannin ensimmäinen Hamilton-Jones on My Fair Ladystakin tuttu eversti Pickering eli Wilfrid Hyde-Whyte jonka erinomaisuudesta ei liene epäilystäkään. Ruotsissa HJ on varhaisten Bergman-elokuvien suvereeni veteraani Gunnar Björnstrand. Nämä miehet ovat millä mittapuulla hyvänsä mitattuina maailmanluokkaa, kansainvälisiä huipputähtiä. Kauko Helovirta ei häviä heille milliäkään.

Suurin ero ja syy suomalaisen version ylivertaisuuteen (josta pitkäikäisyys, etten sanoisi ikuisuus kielii) on lähestymistavassa ja toteutuksessa. Alkuperäisen version idea on elävässä estraadiviihteessä, jaksot on toteutettu suorina lähetyksinä yleisön edessä. Yleisö tietenkin tuo tiettyä spontaania energiaa esitykseen omilla reaktioillaan ja onnistunut vitsi palkitaan heti. Tässä on huomattavissa ongelma - näyttelijät lähtevät helposti lypsämään repliikkejään palkkion toivossa. Painottamalla repliikkiä tietyllä tavalla saa taatusti hyvät naurut. Aina se ei silti ole hyväksi kokonaisuudelle.

Suomalaiset lähtivät eri tielle. Sarjaa ruvettiin alusta saakka toteuttamaan radioteatterina - ei estraadiviihteenä. Näin ollen esitysten dynamiikka ja energia on aivan erilainen kuin alkuperäisessä (ja ruotsalaisessa) versiossa. Se mikä välillä energiassa ja yleisön tarttuvassa riemussa hävitään, voitetaan replikoinnin tarkkuudessa ja fraasin nyanssoinnissa. On vaikea tehdä kovin hienostunutta näyttelijäntyötä kun repliikki jää yleisön naurunremakan alle. Ja suorassa lähetyksessä monet näyttelijät varsinkin pienemmissä rooleissa (jotka usein on tuplattu) tuppaavat lukemaan repliikkinsä suoraan plarista ja välillä vähän sinne päin. Eikä uusintaottoja tunneta. Suorissa lähetyksissä ei myöskään voi saada aikaiseksi kuin mitä alkeellisimpiä erikoistehosteita.

Kaikki tämä puhuu minusta selvää kieltään suoria lähetyksiä vastaan.

Radioteatterimaisuus kohottaa sarjan suomalaisversion omalle tasolleen. Jaksoa voidaan lähestyä läpikirjoitettuna kokonaisuutena eikä vain sarjana irtovitsejä. Vitsejä ei tarvitse alleviivata vaan ne voi esittää subtiilimmin jolloin ne yleensä ovat hauskempia. Tehosteilla voi loihtia huikeita tehoja. Eikä väärin lausuttuja ja hätäisesti korjattuja repliikkejä tarvitse pitää mukana vaan ne voi korjata seuraavassa otossa. Ja kun äänimaailma on puhdas yleisön taustahälinästä ja yleisestä melusta niin nyanssit kuuluvat ja pienikin ääni oikein mitoitettuna ja sijoitettuna tuntuu suurelta.

Suomalaisessa versiossa - ja uskon tämän johtuvan juuri lähestymistavasta - sivuroolitkin on miehitetty mykistävän hyvillä näyttelijöillä. Suorissa lähetyksissä sivuroolit tuppaavat jäämään joko hätäisen yksiulotteisiksi tai pelkäksi juonta kömpelösti edistäväksi pakkopullaksi, meillä ne ovat rikkumaton nauha kirkkaita loistavia helmiä. Olavi Ahonen, Risto Mäkelä, Keijo Komppa, Pia Hattara, Topi Reinikka, Jussi Jurkka, Marita Nordberg, Esko Nikkari, Tuula Nyman, Heikki Kinnunen, Pirkka-Pekka Petelius ja Marjatta Raita (monen muun muassa) todistavat kiistattomalla tavalla ja kerta toisensa jälkeen sen ettei ole olemassa pieniä rooleja, on vain pieniä näyttelijöitä. Viisasti täytetyt sivuroolit ovat koko sarjan suola ja nostavat sen humahtaen kertakäyttöviihteestä klassikoksi.

Välillä tuntuu melkein siltä että sivuroolit ovat liiankin hyvin miehitettyjä, että HJ ja Lamm jäävät sivuroolisoolojen jalkoihin ja joutuvat itse statistin osaan. Tämä on kuitenkin tervetullutta sillä se tuo sarjaan syvyyttä, ulottuvuutta ja rikkautta. Jaksot vanhenisivat paljon nopeammin jos kaikki olisi koko ajan pelkästään päänäyttelijöiden harteilla. Kuten muualla.

Tarkoitukseni ei ole millään muotoa vähätellä päänäyttelijöitä - aivan päin vastoin. Huimempaa nelikkoa kuin Helovirta, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Yrjö Järvinen on vaikea keksiä. Ainakaan minun. Yhteispeli hipoo parhaimmillaan täydellistä - ja tekee sen usein. Kaikkia yhdistää sama harvinainen taito (kuten sivuosienkin näyttelijöitä): he saavat ladattua uskomattomat määrät tunnetta repliikkiin. Tämä on radiossa tärkeämpää kuin muualla. Me emme näe heitä, kuulemme vain. Siksi se miten he sanovat asian on usein tärkeämpää kuin se mitä he sanovat. Kun Helovirta on masentunut me kuulemme kuinka hänen viiksensä ovat lerpahtaneet. Kun Yrjö Järvinen puhuu nuorista naisista me kuulemme kuinka hänen joka huokosestaan tihkuu kiimaa ja irstautta.

Siinä mielessä Edward Taylorin tekstit ovat mitä oivallisinta materiaalia taitaville näyttelijöille. Ne eivät ole ylikirjoitettuja. Niissä on tilaa tulkinnalle. On hauskempaa kuulla äänensävystä miten asiat ovat kuin saada selostus siitä. Show, don't tell.

Alunperinhän sarja kirjoitettiin muuten mittatilaustyönä Lammin esittäjälle Richard Murdochille. Siksi hän on varsin selvästi englantilaisen sarjan keskushenkilö. Suomessa Helovirran ja Autiovuoren välinen dynamiikka on demokraattisempi. Olisikin mahdotonta - ja älytöntä - pitää Helovirran tasoista taitajaa vähäisemmässä roolissa. Omalla luontaisella gravitaksellaan hän ottaa luonnollisen paikkansa. Sir Henry (tai siis Sir Gregory, kuten hän alunperin on!) on sekä englantilaisessa että ruotsalaisessa versiossa yksiulotteisempi ja siksi marginaalisempi hahmo. Auktoriteettiasemassa oleva Sir Henry karjuu ja on vihainen ja . . . niin . . . siinä suunnilleen se. Koko henkinen skaala ja tunteiden kirjo. Yrjö Järvinen tekee hänestä huimasti moniulotteisemman, lataa tulkintaan uskomattomat määrät pönäkkää itsetyytyväisyyttä ja sokeaa itserakkautta, alistavaa tyrannimaisuutta, lipevyyttä, irstautta, vahingoniloa, halveksuntaa, sadismia, hedonismia, tekopyhyyttä, ja (oman esimiehensä edessä) hurskastelevaa nöyryyttä, ja tekee Sir Henrystään sellaisen cocktailin ettei moista aikaisemmin ole kuultu.

Järvisen Sir Henry on varsinainen huonojen ominaisuuksien renessanssi-ihminen jolle mikään alhainen ei ole vierasta. Jokainen valhe, jokainen potku tulee suoraan sydämestä. Siksi Järvisen Sir Henryn auktoriteettiasema ei ole pelkkä tyhjä klisee vaan aidosti pelottava. Ja siksi HJ ja Lamm tuntuvat entistäkin inhimillisemmiltä protagonisteilta.

Mutta toisaalta, Järvisen Sir Henryn rinnalla kuka (tai mikä!) tahansa vaikuttaisi inhimillisyyden perikuvalta.

Knallissa ja sateenvarjossa operoidaan kliseillä. Helovirran, Autiovuoren, Järvisen ja Svedbergin käsittelyssä kliseet muuttuvat joksikin muuksi. Lyijy jalostuu kullaksi, hiili timantiksi.

Ei siis mikään ihme että täällä sarja pysyi elossa kun se muualla, kotimaassaankin, kuoli pois. Täällä siihen suhtauduttiin vakavammin, täällä se otettiin tosissaan. Täällä siihen satsattiin parhaat voimat, niin kääntäjien, ohjaajien kuin näyttelijöidenkin osalta. Täällä se ansaitsi jäädä henkiin.

Täällä se tehtiin paremmin kuin muualla.