Glenn Gould gave up touring and giving live concerts in 1964. An odd notion, perchance, but he saw the future of music in recording. And besides, what he really wanted to do was compose - and the constant touring was getting in the way of that.
It was getting on his nerves. Giving concerts. Seriously.
Well, despite all his grandiose plans he never got much beyond opus 1 - his rather fine and really quite promising string quartet, fashioned after the very late and almost over-ripe late romantic movement, which he composed in his early twenties. Somehow nothing ever got finished except for a few incidental and trivial pieces. His magnum opus, the opera about Richard Strauss, certainly never materialised.
But he did have the urge, that burning urge to create compositions of his own, an urge never quite was sated by his recording work or the articles he wrote or the things he did for TV. The creative urge had to find an outlet somewhere. It did, in his radio documentaries.
The first one came in 1967, as a commission from the CBC. It was called The Idea of North and explored life in the Canadian north and the people who lived or worked there. What made it exceptional is the way Gould crafted his material. He treated his the long monologues of his interviewees as if they were pieces of music. He faded them in and out at will, sometimes playing three voices at the same time - making it fairly impossible follow any of them or to distinguish what was being said at all. He spliced the voices sot that it appeared that they were addressing each other, quarelling with one another even, when in fact they never even met. He called it "contrapuntal radio". It was - and is - quite delightful.
What he did was in fact rather clever. He created a mattress or if you will a tapestry of voice and depersonalized his interviewees or narrators and made them not individual persons but rather personifications. They ceased to be just a person and became instead voices of the north, archetypes and thus much more valid and credible.
In Gould's words The Idea of North was "a documentary which thinks of itself as a drama". It grew in part out of his early fascination with radio drama. And his abhorrence of linear documentaries which he found – well, predictable.
This is indeed hugely interesting. Very soon into the documentary one begins to listen to it as a cross between a symphony for voices and an opera. There are echoes of Ivesian grandeur – or madness – almost polyrhythmic elements, but mostly it's an opera. There are story lines, there are themes, there are characters, maybe there's even a plot of some kind. He plays around with words and concepts, bends them to his will, but subtly and deviously. All this is explained in his 1971 interview Radio as Music with John Jessop.
The north itself is the protagonist - and the villain.
One voice becomes all voices. All voices become one. It is the land that speaks.
The surprising thing is that very little music is used. It isn't necessary. Only snippets of Sibelius's Fifth symphony are heard - mainly I believe because for Gould Sibelius and the north are one and the same.
The amazing thing is – he didn't set out to do The Idea of North quite as revolutionary it turned out. Initially he planned to do it in five parts, with basically one voice per part. Then he did another version, a linear one which turned out to be, well - quite linear. Which Gould thought boring. The version was also too long. So, how to shorten it? Every scene was necessary. The answer was obvious – why, to run them simultaneously.
Thusly genius was born out of necessity. As often is the case.
And obviously, Gould being very much Gould, he never really ventured north himself . . .
The second part of what became Gould's radiophonic trilogy is The Latecomers from 1969. The idea and the concept are very much the same. Again we have the themes of isolation and solitude - this time on an island, Newfoundland. The piece isn't quite as fresh and innovative as its predecessor but still solid and fascinating in its own right.
Then we have portraits of two artists: Pablo Casals and Leopold Stokowski (with whom Gould recorded Beethoven's Fifth Piano Concerto). They are somewhat more conventional technically and live on the personality of the musicians. After the previous documents they seem almost flat, stale and one-dimensional. Notwithstanding the obvious fact that these are really inspiring fellows and well worth a closer look. And Gould being very much Gould music and art isn' everything we get to hear about - not by a long chalk.
The third and final part of the trilogy of documentaries on isolation, The Quiet Ones, 1977, is again a bulls-eye. This time Gould reverses his premise. From geographical isolation he goes to mental and spiritual isolation when he tackles the Mennonites and their take on the modern world. Now this is truly riveting stuff, especially for the non-believer, because basically their problem is the same as that of any sane individual: how to live in this world.
Is one to be, like a certain gentleman of Nazareth, among one's fellow men but not of them? Where does one draw the line? How much ought one to isolate from society, merely for the sake of common sense?
Isolation and solitude were for Gould, a notorious hermit himself, questions of the utmost importance. They never ceased to baffle him. I suppose his love of solitude was the real reason he ceased giving live concerts (which, by the way, to him were immoral because in them the performer had to prove something that never needed to be proved in the first place!), he just couldn't take that much exposure to people.
But back to the Mennonites. In Gould's portrait of the faith we encounter the very core of society itself - how ought a society to be and function, and how ought men to act in a society? What rights does one have and what duties? And can one really turn one's back on the world, however horrid it be?
And art? Or Art! What is the role of Art in a society? This too is something Gould has pondered upon, deeply.
After his trilogy Gould never did anything particularly significant for the radio. A pit. Maybe he'd said all he needed to say.
30/07/2010
29/07/2010
Holmes, Dupin - ja Ken Parker?
Sherlock Holmes ja italialainen lännenmies Ken Parker ei ole se ensimmäisenä mieleen tuleva yhdistelmä. Sellainen kuitenkin löytyy Ken Parker-seikkailusta Boston.
Ken Parkerin on päästävä junalla Bostoniin. Hänelle ei suostuta myymään lippua seuraavaan junaan joten hän joutuu improvisoimaan ja sujahtamaan tavaravaunuun salamatkustajana. Juna on erikoisjuna ja niin ovat erikoisia sen matkustajatkin: Sherlock Holmes, Auguste Dupin, Hercule Poirot, Philo Vance ja Ellery Queen. Nero Wolfenkin piti tulla mutta joku jossakin ymmärsi hänen pyyntönsä väärin ja valmisti hänelle orkideoista ruokaa – joten hän pyörtyi ja kannettiin pois. Syy miesten läsnäololle on hieman epäselvä, mutta he ovat rautatieyhtiöltä saaneet matkan ja niinpä he ovat junassa. Tietämättä oikein itsekään miksi.
Muissakin matkustajissa on jotain outoa. Hytin numero 13 matkustaja ei suostu tulemaan ulos, lymyää vain sisällä hytissään kanarianlintunsa kanssa. Käytävällä parveilee epäilyttävää joutosakkia, kuin jotakin odottaen. Tavaravaunuun on lastattu suunnaton gorilla (Queenie!) ja musta ruumisarkku. Veturimiehen lämmittäjä on Buster Keatonin kaksoisolento.
Juna lähtee puksuttamaan kohti pohjoista. Suuret etsivät käyvät hieman toistensa hermoille, tietenkin. Holmes vinguttaa viuluaan ja jättää ruiskunsa minne sattuu, Poirot ja Vance hössöttävät viiksiensä kanssa kuin mitkäkin vanhatpiiat.
Keskellä yötä kuuluu vertahyytävä huuto ja joku paiskaa junasta ruumiin. Hytin numero kolmetoista matkustaja on murhattu. Sitähän sopi odottaa: aina jos suuri salapoliisi matkustaa junalla, laivalla tai lentokoneella, tai muuten vain lomailee, niin kyllähän siellä joku pääsee hengestään. Käy ilmi että uhri, muuan Collins, on sotkeutunut Bostonissa tapahtuneeseen jalokiviryöstöön. Häntä seuraavat miehet ovat hekin yksityisetsiviä.
Mutta kuka voi olla murhaaja - hyttihän on lukittu sisältäpäin? Kukin suurista salapoliiseista esittää vuoron perään oman ratkaisunsa murhaan ja paljastaa syyllisen. Hauska ja pikantti detalji on että jokaisen salapoliisin teoria seuraa varsin tarkasti niitä konventioita jotka aina ja vääjäämättömästi esiintyvät hänen omissa kirjallisissa seikkailuissaan.
Ensimmäisenä areenalle astuu vanha suosikkini Philo Vance. Vance selvittää lukitun huoneen mysteerin tuossa tuokiossa ja paljastaa miten vastapainolla, muutamalla ruuvilla ja lankakerällä pystyy lukitsemaan oven ulkoa päin. Syyllinen on konduktööri sillä hänellä on yleisavain. Jutun kanarianlintu on tietenkin viittaus varthaiseen Vance-seikkailuun The Canary Murder Case. Siitä tehtiin muuten elokuvakin jo 1929, pääosassa myöhempi Thin Man eli William Powell Vancena ja Louise Brooks murhan uhrina eli Kanarianlintuna. Filmiä alettiin tehdä mykkäelokuvana ja kuvausten jo suunnilleen päätyttyä se muutettiinkin äänielokuvaksi. Brooks oli jo siinä vaiheessa matkustanut Eurooppaan filmaamaan Pabstin kanssa Pandoraa eikä suostunut palaamaan ääniotoksia varten. Brooksin ääni jouduttiin dubbaamaan. Siihen päättyi Brooksin taru Hollywoodissa.
Seuraavaksi Holmes kertoo teoriansa. Murhaaja on viereisestä hytistä työntänyt tuuletuskanavan kautta käärmeen uhrin hyttiin – aivan kuten klassisessa novellissa Kirjava nauha. Joten syyllinen on tietenkin viereisen hytin asukki joka sattuu olemaan toinen Collinsia varjostaneista etsivistä.
Ellery Queenin selitys sivuaa kiinteästi romaania Ruumiskirstun arvoitus ja syyllinen on tietenkin se toinen Collinsia varjostanut etsivä joka oikeasti onkin kreikkalainen – tämä siksi että Ruumiskirstun arvoitus on alkukielellä The Greek Coffin Mystery.
Dupin tietää syyllisen löytyvän tavaravaunusta. Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin – Rue Morguen murhia mukaellen – gorilla Queenie! Ja tässä vaiheessa minun täytyy antaa sapiskaa käsikirjoittajalle. Lapsikin tietää että Rue Morguen murhaaja ei ollut gorilla vaan oranki! Mutta menköön, gorillalle löytyy perustelut myöhemmin. Ja Queenie-nimellekin.
Viimeisenä lauteille päästetään Poirot. Poirot tietää kyllä mistä on kyse, pikajunat eivät ole hänelle vieraita. Syyllinen on: junan kaikki muut matkustajat! Yhdessä he ovat, Idän pikajunassa tapahtuneen murhan lailla, murhanneet Collinsin.
Ken Parkerilta ei kysytä. Parker kertoo kuitenkin oman näkemyksensä. Hän uskoo Collinsin pelästyneen varjostajiaan, lavastaneen oman kuolemansa ja piiloutuneen. Minne? Tavaravaunussa sijaitsevaan tyhjään ruumisarkkuun. Etsivät naurahtelevat ylemmyydentuntoisesti lännenmiehen teorialle. Vaan ruumisarkusta Collins löytyykin – ja kuolleena. Kuka hänet sitten murhasi? No se tekivät etsivät itse, väittää Parker. Etsiessään varastettuja jalokiviä etsivät siirtelivät tavaravaunun kolleja ja laatikoita ja kasasivat niitä ruumisarkun päälle. Siten he tukkivat Collinsin itselleen tekemät ilmareiät ja aikaansaivat sen että hän tukehtui. Näin nolosti päättyy tämä suljetun huoneen murhamysteeri. Etsivät päättävät että tästä ei sitten tarvitse puhua.
Yksi ongelma tarinassa on. Useimpia se ei varmaan häiritse millään tavalla mutta minua suurestikin. Miten ihmeessä 1841 debytoinut Dupin voi esiintyä samassa tarinassa kuin 1929 debytoinut Ellery Queen? Tätä mietin pääni puhki. Tarina on sijoitettu joskus 1870-luvun jälkipuoliskolle. Ok. Mutta edes Holmeskaan ei ollut vielä kunnolla aloittanut silloin, Vancesta ja Poirotista puhumattakaan. Queen tuskin edes oli syntynytkään. No, bagatellihan tämä on eikä pilaa itse tarinasta saatavaa nautintoa. Ainakaan ihan kokonaan.
Tarina muuten jatkuu vielä. Etsivät jatkavat junalla pohjoiseen ja Parker jää pois Bostonissa. Jalokiviä ei ole vielä löydetty. Samalla pysäkillä myös Queenie-gorilla lastataan ulos ja viedään Bostonin eläintarhaan. Paljastuu että toinen Collinsia vakoilleista etsivistä on jalokivien perässä ihan omaan laskuunsa. Ne on piilotettu Queenien häkkiin. Tarinan loppuhuipennuksessa Parkeriin rakastunut gorilla kaappaa Parkerin massiiviseen syleilyynsä ja vie hänet talon katolle tappajia pakoon – kuin King Kong Ann Darrown konsanaan! Ja nyt tiedämme miksi Queenie on gorilla ja nimikin selittyy. Queenie on King Kongin naaraspuolinen vastine.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jalokivet palautetaan omistajalleen ja konnat jäävät kiinni. Holmesia ja kumppaneita ei tästä tosin voida kiittää. No, jokaisella on huono päivänsä.
Ken Parkerin on päästävä junalla Bostoniin. Hänelle ei suostuta myymään lippua seuraavaan junaan joten hän joutuu improvisoimaan ja sujahtamaan tavaravaunuun salamatkustajana. Juna on erikoisjuna ja niin ovat erikoisia sen matkustajatkin: Sherlock Holmes, Auguste Dupin, Hercule Poirot, Philo Vance ja Ellery Queen. Nero Wolfenkin piti tulla mutta joku jossakin ymmärsi hänen pyyntönsä väärin ja valmisti hänelle orkideoista ruokaa – joten hän pyörtyi ja kannettiin pois. Syy miesten läsnäololle on hieman epäselvä, mutta he ovat rautatieyhtiöltä saaneet matkan ja niinpä he ovat junassa. Tietämättä oikein itsekään miksi.
Muissakin matkustajissa on jotain outoa. Hytin numero 13 matkustaja ei suostu tulemaan ulos, lymyää vain sisällä hytissään kanarianlintunsa kanssa. Käytävällä parveilee epäilyttävää joutosakkia, kuin jotakin odottaen. Tavaravaunuun on lastattu suunnaton gorilla (Queenie!) ja musta ruumisarkku. Veturimiehen lämmittäjä on Buster Keatonin kaksoisolento.
Juna lähtee puksuttamaan kohti pohjoista. Suuret etsivät käyvät hieman toistensa hermoille, tietenkin. Holmes vinguttaa viuluaan ja jättää ruiskunsa minne sattuu, Poirot ja Vance hössöttävät viiksiensä kanssa kuin mitkäkin vanhatpiiat.
Keskellä yötä kuuluu vertahyytävä huuto ja joku paiskaa junasta ruumiin. Hytin numero kolmetoista matkustaja on murhattu. Sitähän sopi odottaa: aina jos suuri salapoliisi matkustaa junalla, laivalla tai lentokoneella, tai muuten vain lomailee, niin kyllähän siellä joku pääsee hengestään. Käy ilmi että uhri, muuan Collins, on sotkeutunut Bostonissa tapahtuneeseen jalokiviryöstöön. Häntä seuraavat miehet ovat hekin yksityisetsiviä.
Mutta kuka voi olla murhaaja - hyttihän on lukittu sisältäpäin? Kukin suurista salapoliiseista esittää vuoron perään oman ratkaisunsa murhaan ja paljastaa syyllisen. Hauska ja pikantti detalji on että jokaisen salapoliisin teoria seuraa varsin tarkasti niitä konventioita jotka aina ja vääjäämättömästi esiintyvät hänen omissa kirjallisissa seikkailuissaan.
Ensimmäisenä areenalle astuu vanha suosikkini Philo Vance. Vance selvittää lukitun huoneen mysteerin tuossa tuokiossa ja paljastaa miten vastapainolla, muutamalla ruuvilla ja lankakerällä pystyy lukitsemaan oven ulkoa päin. Syyllinen on konduktööri sillä hänellä on yleisavain. Jutun kanarianlintu on tietenkin viittaus varthaiseen Vance-seikkailuun The Canary Murder Case. Siitä tehtiin muuten elokuvakin jo 1929, pääosassa myöhempi Thin Man eli William Powell Vancena ja Louise Brooks murhan uhrina eli Kanarianlintuna. Filmiä alettiin tehdä mykkäelokuvana ja kuvausten jo suunnilleen päätyttyä se muutettiinkin äänielokuvaksi. Brooks oli jo siinä vaiheessa matkustanut Eurooppaan filmaamaan Pabstin kanssa Pandoraa eikä suostunut palaamaan ääniotoksia varten. Brooksin ääni jouduttiin dubbaamaan. Siihen päättyi Brooksin taru Hollywoodissa.
Seuraavaksi Holmes kertoo teoriansa. Murhaaja on viereisestä hytistä työntänyt tuuletuskanavan kautta käärmeen uhrin hyttiin – aivan kuten klassisessa novellissa Kirjava nauha. Joten syyllinen on tietenkin viereisen hytin asukki joka sattuu olemaan toinen Collinsia varjostaneista etsivistä.
Ellery Queenin selitys sivuaa kiinteästi romaania Ruumiskirstun arvoitus ja syyllinen on tietenkin se toinen Collinsia varjostanut etsivä joka oikeasti onkin kreikkalainen – tämä siksi että Ruumiskirstun arvoitus on alkukielellä The Greek Coffin Mystery.
Dupin tietää syyllisen löytyvän tavaravaunusta. Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin – Rue Morguen murhia mukaellen – gorilla Queenie! Ja tässä vaiheessa minun täytyy antaa sapiskaa käsikirjoittajalle. Lapsikin tietää että Rue Morguen murhaaja ei ollut gorilla vaan oranki! Mutta menköön, gorillalle löytyy perustelut myöhemmin. Ja Queenie-nimellekin.
Viimeisenä lauteille päästetään Poirot. Poirot tietää kyllä mistä on kyse, pikajunat eivät ole hänelle vieraita. Syyllinen on: junan kaikki muut matkustajat! Yhdessä he ovat, Idän pikajunassa tapahtuneen murhan lailla, murhanneet Collinsin.
Ken Parkerilta ei kysytä. Parker kertoo kuitenkin oman näkemyksensä. Hän uskoo Collinsin pelästyneen varjostajiaan, lavastaneen oman kuolemansa ja piiloutuneen. Minne? Tavaravaunussa sijaitsevaan tyhjään ruumisarkkuun. Etsivät naurahtelevat ylemmyydentuntoisesti lännenmiehen teorialle. Vaan ruumisarkusta Collins löytyykin – ja kuolleena. Kuka hänet sitten murhasi? No se tekivät etsivät itse, väittää Parker. Etsiessään varastettuja jalokiviä etsivät siirtelivät tavaravaunun kolleja ja laatikoita ja kasasivat niitä ruumisarkun päälle. Siten he tukkivat Collinsin itselleen tekemät ilmareiät ja aikaansaivat sen että hän tukehtui. Näin nolosti päättyy tämä suljetun huoneen murhamysteeri. Etsivät päättävät että tästä ei sitten tarvitse puhua.
Yksi ongelma tarinassa on. Useimpia se ei varmaan häiritse millään tavalla mutta minua suurestikin. Miten ihmeessä 1841 debytoinut Dupin voi esiintyä samassa tarinassa kuin 1929 debytoinut Ellery Queen? Tätä mietin pääni puhki. Tarina on sijoitettu joskus 1870-luvun jälkipuoliskolle. Ok. Mutta edes Holmeskaan ei ollut vielä kunnolla aloittanut silloin, Vancesta ja Poirotista puhumattakaan. Queen tuskin edes oli syntynytkään. No, bagatellihan tämä on eikä pilaa itse tarinasta saatavaa nautintoa. Ainakaan ihan kokonaan.
Tarina muuten jatkuu vielä. Etsivät jatkavat junalla pohjoiseen ja Parker jää pois Bostonissa. Jalokiviä ei ole vielä löydetty. Samalla pysäkillä myös Queenie-gorilla lastataan ulos ja viedään Bostonin eläintarhaan. Paljastuu että toinen Collinsia vakoilleista etsivistä on jalokivien perässä ihan omaan laskuunsa. Ne on piilotettu Queenien häkkiin. Tarinan loppuhuipennuksessa Parkeriin rakastunut gorilla kaappaa Parkerin massiiviseen syleilyynsä ja vie hänet talon katolle tappajia pakoon – kuin King Kong Ann Darrown konsanaan! Ja nyt tiedämme miksi Queenie on gorilla ja nimikin selittyy. Queenie on King Kongin naaraspuolinen vastine.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jalokivet palautetaan omistajalleen ja konnat jäävät kiinni. Holmesia ja kumppaneita ei tästä tosin voida kiittää. No, jokaisella on huono päivänsä.
24/07/2010
Tempest in a Teacup
The Tempest is a right curious play. Upon re-reading it recently I was, once again, more than slightly irked by its irritating shallowness and hollow pomposity. The elements of that insufferable monstrosity, the masque, just kill the play.
So, one rather wonders - is it by Shakespeare at all?
There are doubts. Mostly they come from rabid Oxfordians. Some of them outright claim that The Tempest does not belong among the Bard's works. They, however, have an agenda as The Tempest pretty much crushes their case of Oxford being the true author of the works. So much for him.
Or does it?
The generally accepted wisdom is that the play was written around 1610-11. That would make it impossible for Oxford to have written it as he died in 1604. Therefore there's no way he could be the real Shakespeare.
But was it written in 1610 or 1611? Or maybe 1612? Really we don't know. Nor do we know when first it was performed. The first performance we know about seems to hail from November 1611. That doesn't make it the first performance ever.
Much hangs on what sources Shakespeare used. It would seem that for the plot he didn't use anything. That would make the play pretty unique in his Canon as he always pinched and improved on already existing stuff. Maybe we just haven't found or correctly identified his sources. All that is beside the point when dating the play. The big question here is: what sources, if any, did he use for the shipwreck and the island?
Did he for instance use, as is often claimed, William Strachey's report on the Bermudan shipwreck in 1609? Bermuda is mentioned in the play. There is precious little evidence that he did use it, and the book though written far earlier wasn't published until 1625. It's always been a given that Shakespeare based both his tempest and his island on the experiences of travellers to the New World. But there is nothing tangible to verify this, apart from that one slight mention of Bermuda or the Bermoothes. Otherwise it's all conjecture and convenient dates. Convenient, that is, for a play written around 1610 and first performed in 1611.
If The Tempest doesn't draw upon the Bermudan wreck or the tales of early Virginian settlers, then all bets are off. We just don't know. But hang on - there's the masque! Surely that dates the play rather well? The masque became all the rage during King James's reign, which would mean that the play couldn't very well have been written earlier than the middle of the decade. But. Were the embarrassing masque bits originally in the play? Perhaps the 1611 performance was a revival of an older play written heavens knows when - with new topical bits added as was the wont in them days? Just think Macbeth and all the new and horrid and silly bits with the witches. They were added later, and not written by old William at all but by that young fop Ben Jonson. Ben Jonson was the big name when it came to masques. Perhaps he's the culprit here as well? The swine.
I have a definite feeling that the masque bits were not written by Shakespeare, as clearly they are quite sub-standard. That is of course only wishful thinking on my part. The masque bits are rubbish - therefore I'd rather somebody else, some lesser creature, had written them. But if they were the new feature in the 1611 version of the play, and Shakespeare was still alive at the time, as he was as he only died in 1616, why that might mean that Shakespeare wasn't Shakespeare at all and someone else was. Someone else was Shakespeare, I mean, instead of Shakespeare (blimey - this is getting all complicated innit?). Someone like that blasted fellow de Vere.
Or were the rubbish bits added in 1613? Same thing applies. Nothing changes.
They can't have been in from the word go? Can they?
Or then, as some Oxfordians claim, The Tempest simply doesn't belong in the Canon.
I dunno. It's all a muddle. We're all at sea here.
"Now would I give a thousand furlongs of sea for an acre of barren ground, long heath, brown furze, any thing. The wills above be done! but I would fain die a dry death."
So, one rather wonders - is it by Shakespeare at all?
There are doubts. Mostly they come from rabid Oxfordians. Some of them outright claim that The Tempest does not belong among the Bard's works. They, however, have an agenda as The Tempest pretty much crushes their case of Oxford being the true author of the works. So much for him.
Or does it?
The generally accepted wisdom is that the play was written around 1610-11. That would make it impossible for Oxford to have written it as he died in 1604. Therefore there's no way he could be the real Shakespeare.
But was it written in 1610 or 1611? Or maybe 1612? Really we don't know. Nor do we know when first it was performed. The first performance we know about seems to hail from November 1611. That doesn't make it the first performance ever.
Much hangs on what sources Shakespeare used. It would seem that for the plot he didn't use anything. That would make the play pretty unique in his Canon as he always pinched and improved on already existing stuff. Maybe we just haven't found or correctly identified his sources. All that is beside the point when dating the play. The big question here is: what sources, if any, did he use for the shipwreck and the island?
Did he for instance use, as is often claimed, William Strachey's report on the Bermudan shipwreck in 1609? Bermuda is mentioned in the play. There is precious little evidence that he did use it, and the book though written far earlier wasn't published until 1625. It's always been a given that Shakespeare based both his tempest and his island on the experiences of travellers to the New World. But there is nothing tangible to verify this, apart from that one slight mention of Bermuda or the Bermoothes. Otherwise it's all conjecture and convenient dates. Convenient, that is, for a play written around 1610 and first performed in 1611.
If The Tempest doesn't draw upon the Bermudan wreck or the tales of early Virginian settlers, then all bets are off. We just don't know. But hang on - there's the masque! Surely that dates the play rather well? The masque became all the rage during King James's reign, which would mean that the play couldn't very well have been written earlier than the middle of the decade. But. Were the embarrassing masque bits originally in the play? Perhaps the 1611 performance was a revival of an older play written heavens knows when - with new topical bits added as was the wont in them days? Just think Macbeth and all the new and horrid and silly bits with the witches. They were added later, and not written by old William at all but by that young fop Ben Jonson. Ben Jonson was the big name when it came to masques. Perhaps he's the culprit here as well? The swine.
I have a definite feeling that the masque bits were not written by Shakespeare, as clearly they are quite sub-standard. That is of course only wishful thinking on my part. The masque bits are rubbish - therefore I'd rather somebody else, some lesser creature, had written them. But if they were the new feature in the 1611 version of the play, and Shakespeare was still alive at the time, as he was as he only died in 1616, why that might mean that Shakespeare wasn't Shakespeare at all and someone else was. Someone else was Shakespeare, I mean, instead of Shakespeare (blimey - this is getting all complicated innit?). Someone like that blasted fellow de Vere.
Or were the rubbish bits added in 1613? Same thing applies. Nothing changes.
They can't have been in from the word go? Can they?
Or then, as some Oxfordians claim, The Tempest simply doesn't belong in the Canon.
I dunno. It's all a muddle. We're all at sea here.
"Now would I give a thousand furlongs of sea for an acre of barren ground, long heath, brown furze, any thing. The wills above be done! but I would fain die a dry death."
19/07/2010
Jag hatar science fiction!
Inte jag, nödvändigtvis. Men kulturmänniskor.
De an sich, men särskilt, har jag märkt, finlandssvenska kulturmänniskor. Det är åtminstone vad jag har uppfattat och upplevt. "Jag hatar science fiction!" är en replik jag personligen stött på, flera gånger, i riktiga kulturkretsar när det framgår att jag, en till synes acceptabel individ och någon som håller på med kultur på riktigt, även håller på med och till och med producerar science fiction.
När man sedan reder ut saken framgår det att tex. Aldous Huxley är ok, samma sak med Orwell. Martinson - underbart! A Clockwork Orange - en superb satir! Swift - oerhört fina grejor! Science fiction, påpekar jag. Men, påpekar de, det är ju litteratur! Riktig litteratur! Medan science fiction är rymdskepp och monstrum och lasersvärd!
Bara för barn. Och efterblivna. Inget med verkliga världen att göra.
Försöket att förklara följande faktum brukar inte alltid bära frukt. "Science fiction är främst och när genren är som bäst ett verktyg och en metod att både utforska och beskriva vår egen värld och samhället vi lever i genom att ändra på vissa saker så att vissa andra saker blåses upp och ur proportion och därmed kan ses mera sanningsenligt för vad de egentligen är." Men går det hem? Inte alltid.
Kom bara att tänka på det här när jag satt med i en panel på årets stora inhemska science fiction-evenemang Finncon 2010: 150 år finlandssvensk fantastik.
Det ironiska med panelen är detta: så gott som alla författare vi diskuterade är etablerade författare, höglitterära högdjur - dvs. riktiga författare. Och de har skrivit fantastik: science fiction, fantasy eller skräck.
Vem omnämnde vi? Nå naturligtvis den finlandssvenska science fictions fader Zacharias Topelius. Därutöver bland andra: Runar Schildt, Henry Parland, Ralf Parland, Oscar Parland, Solveig von Schoultz, Tove Jansson (fast det egentligen var meningen att ha en tovejanssonfri fantastikpanel - men det sket sig ju totalt!), Bo Carpelan, Björn Kurtén, Kjell Lindblad, Irmelin Sandman-Lilius, Merete Mazzarella och Petter Lindberg. Inte direkt världens minst distingerade schack. De här kom vi att tänka på så att säga off the cuff när vi panelister bollade med böcker vi själv tyckte om och ville uppmärksamma. Flera finns det. Massor.
Den finlandssvenska fantastiken kanske inte är världens bredaste men vi har rötter, vi har anor och vi har etablerade författare. Riktiga författare.
Det behöver inte alltid handla om rymdresor. Eller monster. Det kan göra det. Science fiction är inte barnlitteratur. Den kan vara det. Science fiction behöver inte äga rum i framtiden. Den kan göra det. Science fiction kan äga rum när som helst, äga rum var som helst. Det är det som är det fina med genren, som skänker författaren en sådan enorm frihet att göra vad som helst, skriva vad som helst - och även hur som helst. Inga normala regler gäller längre. Science fiction-författaren är fri.
Science fiction är, för att vara lite pompös, alla andra litteraturgenrer kombinerade. Och lite till. Den handlar om allting. Allt man bara kan hitta på. Det är den enda gränsen.
Men främst av allt handlar science fiction om oss. Och världen vi lever i. Science fiction är vår spegel. Science fiction/fantastik är ett verktyg - ett underbart smidigt och användbart verktyg vi kan använda oss av när vi vill undersöka var vi är, hur vi hamnade dit och varthän vi riktigt är på väg. Monstrumen inom genren är för det mesta vi själva och de som kallas monstrum (till exempel det namnlösa monstret i Shelleys Frankenstein) de tragiska hjältarna. Det gäller bara att kunna se, att kunna läsa rätt.
Det verkligt dumma vore att förkasta en hel genre bara för att det finns dålig litteratur inom den. Det finns det, massvis. Men. Inom vilken litteraturgenre finns det inte dålig litteratur? Inom vilken litteraturgenre finns det inte dumma och lata historier och dåliga och klumpigt skrivna böcker? Är det verkligen en bra idé att döma eller fördöma och därmed förkasta en hel litteraturgenre på basen av det allra sämsta som produceras inom genren i stället för att fälla domen efter genrens allra bästa och sötaste frukter? Är detta rationellt? Man frågar sig.
Vi science fiction-läsare är här och vi tänker inte be om ursäkt. Man tycker ju nästan lite synd om dem som inte läser science fiction. De tror på en enda värld, en verklig värld. Lättlurade stackare. Vi vet att inget sådant existerar eller ens kan göra det. Allt är mera komplicerat och diffust än så. Det finns inga eviga sanningar. Allt är flyktigt. Allt kan ändras inom ett ögonblick, en nanosekund. Det vi ser beror på varifrån vi tittar. Och med vems ögon. En gemensam verklighet? Inget sådant existerar. En gemensam verklighet är en illusion. Alla är inte starka nog att kunna inse det.
Vi science fiction-läsare har tränat vår hjärna och är starka nog. Inget överraskar eller förskräcker oss.
Nå - jag överdriver lindrigt. Kanske ändå Kalle Päätalo.
De an sich, men särskilt, har jag märkt, finlandssvenska kulturmänniskor. Det är åtminstone vad jag har uppfattat och upplevt. "Jag hatar science fiction!" är en replik jag personligen stött på, flera gånger, i riktiga kulturkretsar när det framgår att jag, en till synes acceptabel individ och någon som håller på med kultur på riktigt, även håller på med och till och med producerar science fiction.
När man sedan reder ut saken framgår det att tex. Aldous Huxley är ok, samma sak med Orwell. Martinson - underbart! A Clockwork Orange - en superb satir! Swift - oerhört fina grejor! Science fiction, påpekar jag. Men, påpekar de, det är ju litteratur! Riktig litteratur! Medan science fiction är rymdskepp och monstrum och lasersvärd!
Bara för barn. Och efterblivna. Inget med verkliga världen att göra.
Försöket att förklara följande faktum brukar inte alltid bära frukt. "Science fiction är främst och när genren är som bäst ett verktyg och en metod att både utforska och beskriva vår egen värld och samhället vi lever i genom att ändra på vissa saker så att vissa andra saker blåses upp och ur proportion och därmed kan ses mera sanningsenligt för vad de egentligen är." Men går det hem? Inte alltid.
Kom bara att tänka på det här när jag satt med i en panel på årets stora inhemska science fiction-evenemang Finncon 2010: 150 år finlandssvensk fantastik.
Det ironiska med panelen är detta: så gott som alla författare vi diskuterade är etablerade författare, höglitterära högdjur - dvs. riktiga författare. Och de har skrivit fantastik: science fiction, fantasy eller skräck.
Vem omnämnde vi? Nå naturligtvis den finlandssvenska science fictions fader Zacharias Topelius. Därutöver bland andra: Runar Schildt, Henry Parland, Ralf Parland, Oscar Parland, Solveig von Schoultz, Tove Jansson (fast det egentligen var meningen att ha en tovejanssonfri fantastikpanel - men det sket sig ju totalt!), Bo Carpelan, Björn Kurtén, Kjell Lindblad, Irmelin Sandman-Lilius, Merete Mazzarella och Petter Lindberg. Inte direkt världens minst distingerade schack. De här kom vi att tänka på så att säga off the cuff när vi panelister bollade med böcker vi själv tyckte om och ville uppmärksamma. Flera finns det. Massor.
Den finlandssvenska fantastiken kanske inte är världens bredaste men vi har rötter, vi har anor och vi har etablerade författare. Riktiga författare.
Det behöver inte alltid handla om rymdresor. Eller monster. Det kan göra det. Science fiction är inte barnlitteratur. Den kan vara det. Science fiction behöver inte äga rum i framtiden. Den kan göra det. Science fiction kan äga rum när som helst, äga rum var som helst. Det är det som är det fina med genren, som skänker författaren en sådan enorm frihet att göra vad som helst, skriva vad som helst - och även hur som helst. Inga normala regler gäller längre. Science fiction-författaren är fri.
Science fiction är, för att vara lite pompös, alla andra litteraturgenrer kombinerade. Och lite till. Den handlar om allting. Allt man bara kan hitta på. Det är den enda gränsen.
Men främst av allt handlar science fiction om oss. Och världen vi lever i. Science fiction är vår spegel. Science fiction/fantastik är ett verktyg - ett underbart smidigt och användbart verktyg vi kan använda oss av när vi vill undersöka var vi är, hur vi hamnade dit och varthän vi riktigt är på väg. Monstrumen inom genren är för det mesta vi själva och de som kallas monstrum (till exempel det namnlösa monstret i Shelleys Frankenstein) de tragiska hjältarna. Det gäller bara att kunna se, att kunna läsa rätt.
Det verkligt dumma vore att förkasta en hel genre bara för att det finns dålig litteratur inom den. Det finns det, massvis. Men. Inom vilken litteraturgenre finns det inte dålig litteratur? Inom vilken litteraturgenre finns det inte dumma och lata historier och dåliga och klumpigt skrivna böcker? Är det verkligen en bra idé att döma eller fördöma och därmed förkasta en hel litteraturgenre på basen av det allra sämsta som produceras inom genren i stället för att fälla domen efter genrens allra bästa och sötaste frukter? Är detta rationellt? Man frågar sig.
Vi science fiction-läsare är här och vi tänker inte be om ursäkt. Man tycker ju nästan lite synd om dem som inte läser science fiction. De tror på en enda värld, en verklig värld. Lättlurade stackare. Vi vet att inget sådant existerar eller ens kan göra det. Allt är mera komplicerat och diffust än så. Det finns inga eviga sanningar. Allt är flyktigt. Allt kan ändras inom ett ögonblick, en nanosekund. Det vi ser beror på varifrån vi tittar. Och med vems ögon. En gemensam verklighet? Inget sådant existerar. En gemensam verklighet är en illusion. Alla är inte starka nog att kunna inse det.
Vi science fiction-läsare har tränat vår hjärna och är starka nog. Inget överraskar eller förskräcker oss.
Nå - jag överdriver lindrigt. Kanske ändå Kalle Päätalo.
17/07/2010
The Stonor Case
Right. Re-read The Stonor Case.
Three acts. First act: Miss Stonor is dead. There is a coronary inquest. One of the witnesses is Dr. Watson, who is an old friend of the family from their days in India. Dr. Rylott is proved to be a cad, but nothing definite about the death is established. It's fishy but unexplained.
Act two, scene one: Stoke Moran, two years later. The other Miss Stonor, Enid, is engaged to be married. Her betrothed is about to sail off to parts unknown. Enid is getting a bit jittery. Strange sounds in the house. What are all those plates of milk for? What or whom is Dr. Rylott hiding in his study? And what is that nocturnal whistling all about?
Dr. Rylott's minions, the Indian servant Ali and the housekeeper Mrs. Staunton, act very suspiciously towards Enid. Clearly they're up to no good.
Scene two: Dr. Watson visits Sherlock Holmes at Baker Street. Holmes is not at home, Watson is insulted by a cheeky workman - who of course turns out to be Sherlock in disguise. Sherlock then goes on to consult a number of clients, one of whom is Milverton the blackmailer. The last client is Enid Stonor. Sherlock agrees to help her. Enter Dr. Rylott. Poker. Sherlock bends it back.
Act three, scene one: Stoke Moran. Dr. Rylott tries to get Enid to sign over her money to him. She refuses. Right, says he, that's it then. There's a new butler. He stops Dr. Rylott from physically assaulting Enid by pulling a gun. Butler is sacked. Exit butler.
Scene two: there's a knock on Enid's window. It's Holmes and Watson. Turns out Holmes was the new butler all along, in disguise of course. Enter snake. Holmes beats it with a stick. Snake kills Dr. Rylott. Curtain.
It's been a while since last I read The Stonor Case. It's not a good play. There's a lot of bad dialogue and very little dramatic meat on the creaking bones. Sherlock doesn't come on till it's half over. Actually, the play only really starts when Sherlock enters. The previous scenes are quite simply a waste of everybody's time.
Somehow one gets the feeling that the author doesn't quite get the story - in fact: doesn't quite get Holmes! The dynamic of the piece is all wrong. There's absolutely no magic.
The Crown Diamond is a lot better. Maybe because it's a lot shorter.
Have to say it - Doyle is absolutely terrible as a playwright. He's as bad a playwright as he's good a short story writer.
Three acts. First act: Miss Stonor is dead. There is a coronary inquest. One of the witnesses is Dr. Watson, who is an old friend of the family from their days in India. Dr. Rylott is proved to be a cad, but nothing definite about the death is established. It's fishy but unexplained.
Act two, scene one: Stoke Moran, two years later. The other Miss Stonor, Enid, is engaged to be married. Her betrothed is about to sail off to parts unknown. Enid is getting a bit jittery. Strange sounds in the house. What are all those plates of milk for? What or whom is Dr. Rylott hiding in his study? And what is that nocturnal whistling all about?
Dr. Rylott's minions, the Indian servant Ali and the housekeeper Mrs. Staunton, act very suspiciously towards Enid. Clearly they're up to no good.
Scene two: Dr. Watson visits Sherlock Holmes at Baker Street. Holmes is not at home, Watson is insulted by a cheeky workman - who of course turns out to be Sherlock in disguise. Sherlock then goes on to consult a number of clients, one of whom is Milverton the blackmailer. The last client is Enid Stonor. Sherlock agrees to help her. Enter Dr. Rylott. Poker. Sherlock bends it back.
Act three, scene one: Stoke Moran. Dr. Rylott tries to get Enid to sign over her money to him. She refuses. Right, says he, that's it then. There's a new butler. He stops Dr. Rylott from physically assaulting Enid by pulling a gun. Butler is sacked. Exit butler.
Scene two: there's a knock on Enid's window. It's Holmes and Watson. Turns out Holmes was the new butler all along, in disguise of course. Enter snake. Holmes beats it with a stick. Snake kills Dr. Rylott. Curtain.
It's been a while since last I read The Stonor Case. It's not a good play. There's a lot of bad dialogue and very little dramatic meat on the creaking bones. Sherlock doesn't come on till it's half over. Actually, the play only really starts when Sherlock enters. The previous scenes are quite simply a waste of everybody's time.
Somehow one gets the feeling that the author doesn't quite get the story - in fact: doesn't quite get Holmes! The dynamic of the piece is all wrong. There's absolutely no magic.
The Crown Diamond is a lot better. Maybe because it's a lot shorter.
Have to say it - Doyle is absolutely terrible as a playwright. He's as bad a playwright as he's good a short story writer.
15/07/2010
The Play's the Thing
Conan Doyle wrote four novels and fifty-six short stories about Sherlock Holmes. That is the Canon. Amen.
But is that really all he wrote about Holmes? It isn't. On top of that he wrote plays about the Baker Street detective.
Doyle's Holmesian theatre activities began surprisingly early. In 1888 A Study in Scarlet was to be dramatized. The Portsmouth Crescent mentions the fact on 28 September, according to the introduction of Richard Lancelyn Green's very excellent The Uncollected Sherlock Holmes. No mention is made of who will dramatize it. However, among Doyle's unpublished papers there is found an unfinished play called Angel of Darkness. It is based on the novel, or at least uses the same characters.
There are a few quite interesting things about the Angel of Darkness. We have Drebber, we have Stangerson, the dastardly Mormon villains. "Then there are two heroes," writes Lancelyn Green, "Jefferson Hope and John Watson, M.D., a San Francisco practitioner, as well as the aristocratic English globe-trotter Sir Montague Brown." And here's the odd bit: "The John Watson of the play appears to have no connection with the companion of Sherlock Holmes . . . Holmes himself is conspicuously absent." So at this point in time Sherlock Holmes was the least important facet of the story, the one most easily sacrificed. Redundant, in fact. Ah, well.
Still, the play was never completed. So maybe Sherlock was a little more important than Doyle at first realised? Or maybe it was just that Doyle found constructing a play just a little bit trickier than he'd imagined. And let's face it - A Study in Scarlet isn't exactly a masterpiece of elegant construction to begin with. A clockwork it ain't.
A second attempt, a play with Sherlock Holmes actually in it, came a decade or so later in 1897. He'd offed Holmes a few years earlier and the pressure to resurrect him was enormous. Doyle was reluctant, to say the least. He was adamant not to do it in print in The Strand, no matter what the sums on offer, but he might do it on stage. Write a play about Sherlock Holmes? Well - why not?
Maybe Irving would play Holmes? Alas, no. That was not to be. But, Doyle lunged ahead. On 15 December Doyle was hard at work on the play and the newspapers knew this: the great actor and producer Herbert Berbohm Tree had expressed an interest. Were he to play Sherlock - well then the play was made! No question about it.
Tree drove down to Hindhead, where Doyle lived, and they had a little chat. It was not a success. Tree had ideas, oh did he ever have ideas. First of all, he wanted to play both Holmes and Moriarty. Doyle pointed out that that wasn't a particularly feasible idea as they had several scenes together. Tree also wanted to play Holmes in a disguise and sporting a big false beard. Why on earth would Holmes be disguised the entire play? exclaimed Doyle. Dunno, replied Tree, that's for the author to figure out and explain.
Doyle didn't particularly feel like figuring that one out. He began to have serious doubts and put the play aside. It didn't matter. But it did, actually. Doyle was building a new house and any money was welcome. Well, as long as it didn't involve writing any of those infernal Holmes short stories. Then along came the Saviour - William Gillette. The stories about how Gillette came to be involved in the project vary a great deal. He himself claimed to have read in the newspapers that Doyle, in an interview, uttered that Gillette was the only man to play Sherlock Holmes. Doyle denied this. According to him it was Gillette and Gillette's manager Frohman who approached him with a bid. Anyway, Doyle finished his play and sent it to Gillette who at the time, it seems, was touring in London. But Gillette turned it down. He thought it impractical as a work for the theatre. Not surprising as Doyle had no experience of writing for the stage.
But, Gillette had an idea. Why not let him "work" on the play and "tweak it" some? Doyle said yes. But there was one condition, there was to be no "love business" in it. In fact Gillette wanted to do a little more than tweak it. He wanted to write a new play. He wrote Doyle and asked for the author's permission to take liberties with Holmes. Doyle no longer held firm. His legendary reply was: "You may marry him, or murder or do what you want with him." Gillette then immersed himself in the written stories - and forthwith announced that there simply wasn't a play there. His manager would have none of it, so Gillette wrote his play in four weeks. Then disaster struck. The theatre in San Francisco in which he was performing burned down. His play was lost in the fire.
So he wrote it again, this time in four acts instead of five like Doyle's original had been. In May 1899 he took it to Hindhead and showed it to Doyle. Doyle approved. "It's good to see the old chap again," he said.
But what happened to Doyle's own play in five acts? Was it ever performed? Did the manuscript even survive? No mention of the play is ever made, and, as I've never heard of the manuscript being published, I dare surmise that it is lost. Certainly it doesn't seem to have been among Doyle's papers. Was it, too, lost in the fire as I've seen suggested?
Gillette's play, Sherlock Holmes, premiered in late 1899, was an immense success and made Doyle a lot of money. Holmes was a valuable property and a few years later Doyle resurrected him, first in The Hound of the Baskervilles, then properly.
In 1910 Doyle leased the Adelphi Theatre for his boxing play The House of Temperley. Why? Well because no producer would touch the play. It was deemed too violent for the ladies with its brutish boxing scenes. So Doyle put it on himself. It was an unmitigated disaster. Nobody came. On top of it the lead actor went and died. Not good. They tried a couple of other plays instead, one of them also by Doyle, a one-acter called A Pot of Caviare. No go. And the lease was for six months. So, what to do, what to do?
After some pondering Doyle came upon the perfect solution: Holmes! Why not write a play about Holmes? (The fact that he didn't use his old one belies a) it was no good, b) he'd mislaid or lost it, or c) both of the above.) Holmes would save the day, obviously. So he went and turned one of his best and most popular tales, The Speckled Band, into a play called the The Stonor Case (although the short story name was ultimately used for reasons of name recognition value, I imagine, and maybe also because it's a far better title). Some minor but strange changes were made. Roylott became Rylott. The Stonor girls got new names: Helen became Violet - a name of which Doyle seems to have been inordinately fond - and Julia became Enid. Percy Armitage, engaged to Helen in the short story, becomes a butcher who befriends Enid. One of Sherlock's clients is called, strangely, Milverton - as in Charles Augustus, blackmailer non plus ultra.
At first a real snake was used. Of course the critics panned it for its lifeless performance: "The performance ended with the production of a palpably artificial serpent." They switched to a rubber snake and got a much livelier performance out of that. Oh well, just goes to show you, theatre is artifice. Holmes was played by H.A. Saintsbury and Watson by Claude King. The really interesting name in the original cast is Lyn Harding, who plays Dr. Rylott. He went on to the talkies and became a fixture in Holmes films. In The Speckled Band (1931), he reprised his role as the evil doctor, in the utterly brainless The Triumph of Sherlock Holmes (1935) he played a Moriarty foaming at the mouth when again going up against this time Arthur Wontner's Holmes. Murder at the Baskervilles (1937) - also called Silver Blaze - wasn't much better. In fact it was worse, from its asinine premise to its absurd conclusion. His Rylott was universally praised in the play. His Moriarty in the talkies was apt to become embarrasingly hammy. But he does have a wonderful presence as is evitable in other films he made.
In 1921 Doyle turned out another Holmes play, The Crown Diamond. It is essentially the Mazarin Stone for the stage. Which one came first? That we do not know. The short story was published the same year. There is even the possibility that the play was written or partly written in 1910, but that Doyle at the time decided to go with a known story instead of a new one.
The play is a very short and slight one indeed (some twenty-five pages or so in manuscript, while The Stonor Case was a solid three-acter) and the main difference between the story and the play is the villain's name. The story has him as Count Negretto Sylvius, while in the play he's a far more familiar fellow - none other than Colonel Sebastian Moran. The plot turns around that new and exotic invention - the phonograph! Well, perhaps not that new anymore. I seem to recall another Doyle plot with a phonograph, a little gothic horror story. What was it called? The Japanned Box? In that one the invention was used with much more ingenuity and to far far greater effect.
But anyway, The Crown Diamond is a mere trifle, as is The Mazarin Stone. All show and no effect. It displays eminently well that Holmes belongs on the pages of a magazine or a book, not on the stage. Even movies and TV suit him better than the stage. Because Doyle constructed him so - he has to be seen through the eyes of Watson. Watson has to interpret, explain and soften him for the rest of us. Watson has to ground him for us. Holmes, like Jeremy Brett once famously said, must be seen through cracks in the marble, only little bits at a time. Otherwise the vision of him will blind us. Or, otherwise he has to be watered down and diluted so much so that he ceases to be Sherlock Holmes at all. Just a flash in the pan. No substance, no solidity. Nothing.
So, Doyle wrote four plays about Holmes. Well three anyway, Angel of Darkness never getting finished and not even having Holmes in it pretty much disqualifies it. He wasn't a natural playwright and it took him a long time to learn his craft. Mostly from Gillette, one supposes.
Ought the plays to be included in the Canon? No. Because Doyle used old material and recycled already existing stories. (In the case of the 1898 play one can't be that certain - that one could have had a new plot about the early days of Holmes and Watson, as I've seen claimed.) Had they been all new, well that would have been a different story. Perhaps it's better this way. As I said, Holmes belongs on the page, not the stage.
But is that really all he wrote about Holmes? It isn't. On top of that he wrote plays about the Baker Street detective.
Doyle's Holmesian theatre activities began surprisingly early. In 1888 A Study in Scarlet was to be dramatized. The Portsmouth Crescent mentions the fact on 28 September, according to the introduction of Richard Lancelyn Green's very excellent The Uncollected Sherlock Holmes. No mention is made of who will dramatize it. However, among Doyle's unpublished papers there is found an unfinished play called Angel of Darkness. It is based on the novel, or at least uses the same characters.
There are a few quite interesting things about the Angel of Darkness. We have Drebber, we have Stangerson, the dastardly Mormon villains. "Then there are two heroes," writes Lancelyn Green, "Jefferson Hope and John Watson, M.D., a San Francisco practitioner, as well as the aristocratic English globe-trotter Sir Montague Brown." And here's the odd bit: "The John Watson of the play appears to have no connection with the companion of Sherlock Holmes . . . Holmes himself is conspicuously absent." So at this point in time Sherlock Holmes was the least important facet of the story, the one most easily sacrificed. Redundant, in fact. Ah, well.
Still, the play was never completed. So maybe Sherlock was a little more important than Doyle at first realised? Or maybe it was just that Doyle found constructing a play just a little bit trickier than he'd imagined. And let's face it - A Study in Scarlet isn't exactly a masterpiece of elegant construction to begin with. A clockwork it ain't.
A second attempt, a play with Sherlock Holmes actually in it, came a decade or so later in 1897. He'd offed Holmes a few years earlier and the pressure to resurrect him was enormous. Doyle was reluctant, to say the least. He was adamant not to do it in print in The Strand, no matter what the sums on offer, but he might do it on stage. Write a play about Sherlock Holmes? Well - why not?
Maybe Irving would play Holmes? Alas, no. That was not to be. But, Doyle lunged ahead. On 15 December Doyle was hard at work on the play and the newspapers knew this: the great actor and producer Herbert Berbohm Tree had expressed an interest. Were he to play Sherlock - well then the play was made! No question about it.
Tree drove down to Hindhead, where Doyle lived, and they had a little chat. It was not a success. Tree had ideas, oh did he ever have ideas. First of all, he wanted to play both Holmes and Moriarty. Doyle pointed out that that wasn't a particularly feasible idea as they had several scenes together. Tree also wanted to play Holmes in a disguise and sporting a big false beard. Why on earth would Holmes be disguised the entire play? exclaimed Doyle. Dunno, replied Tree, that's for the author to figure out and explain.
Doyle didn't particularly feel like figuring that one out. He began to have serious doubts and put the play aside. It didn't matter. But it did, actually. Doyle was building a new house and any money was welcome. Well, as long as it didn't involve writing any of those infernal Holmes short stories. Then along came the Saviour - William Gillette. The stories about how Gillette came to be involved in the project vary a great deal. He himself claimed to have read in the newspapers that Doyle, in an interview, uttered that Gillette was the only man to play Sherlock Holmes. Doyle denied this. According to him it was Gillette and Gillette's manager Frohman who approached him with a bid. Anyway, Doyle finished his play and sent it to Gillette who at the time, it seems, was touring in London. But Gillette turned it down. He thought it impractical as a work for the theatre. Not surprising as Doyle had no experience of writing for the stage.
But, Gillette had an idea. Why not let him "work" on the play and "tweak it" some? Doyle said yes. But there was one condition, there was to be no "love business" in it. In fact Gillette wanted to do a little more than tweak it. He wanted to write a new play. He wrote Doyle and asked for the author's permission to take liberties with Holmes. Doyle no longer held firm. His legendary reply was: "You may marry him, or murder or do what you want with him." Gillette then immersed himself in the written stories - and forthwith announced that there simply wasn't a play there. His manager would have none of it, so Gillette wrote his play in four weeks. Then disaster struck. The theatre in San Francisco in which he was performing burned down. His play was lost in the fire.
So he wrote it again, this time in four acts instead of five like Doyle's original had been. In May 1899 he took it to Hindhead and showed it to Doyle. Doyle approved. "It's good to see the old chap again," he said.
But what happened to Doyle's own play in five acts? Was it ever performed? Did the manuscript even survive? No mention of the play is ever made, and, as I've never heard of the manuscript being published, I dare surmise that it is lost. Certainly it doesn't seem to have been among Doyle's papers. Was it, too, lost in the fire as I've seen suggested?
Gillette's play, Sherlock Holmes, premiered in late 1899, was an immense success and made Doyle a lot of money. Holmes was a valuable property and a few years later Doyle resurrected him, first in The Hound of the Baskervilles, then properly.
In 1910 Doyle leased the Adelphi Theatre for his boxing play The House of Temperley. Why? Well because no producer would touch the play. It was deemed too violent for the ladies with its brutish boxing scenes. So Doyle put it on himself. It was an unmitigated disaster. Nobody came. On top of it the lead actor went and died. Not good. They tried a couple of other plays instead, one of them also by Doyle, a one-acter called A Pot of Caviare. No go. And the lease was for six months. So, what to do, what to do?
After some pondering Doyle came upon the perfect solution: Holmes! Why not write a play about Holmes? (The fact that he didn't use his old one belies a) it was no good, b) he'd mislaid or lost it, or c) both of the above.) Holmes would save the day, obviously. So he went and turned one of his best and most popular tales, The Speckled Band, into a play called the The Stonor Case (although the short story name was ultimately used for reasons of name recognition value, I imagine, and maybe also because it's a far better title). Some minor but strange changes were made. Roylott became Rylott. The Stonor girls got new names: Helen became Violet - a name of which Doyle seems to have been inordinately fond - and Julia became Enid. Percy Armitage, engaged to Helen in the short story, becomes a butcher who befriends Enid. One of Sherlock's clients is called, strangely, Milverton - as in Charles Augustus, blackmailer non plus ultra.
At first a real snake was used. Of course the critics panned it for its lifeless performance: "The performance ended with the production of a palpably artificial serpent." They switched to a rubber snake and got a much livelier performance out of that. Oh well, just goes to show you, theatre is artifice. Holmes was played by H.A. Saintsbury and Watson by Claude King. The really interesting name in the original cast is Lyn Harding, who plays Dr. Rylott. He went on to the talkies and became a fixture in Holmes films. In The Speckled Band (1931), he reprised his role as the evil doctor, in the utterly brainless The Triumph of Sherlock Holmes (1935) he played a Moriarty foaming at the mouth when again going up against this time Arthur Wontner's Holmes. Murder at the Baskervilles (1937) - also called Silver Blaze - wasn't much better. In fact it was worse, from its asinine premise to its absurd conclusion. His Rylott was universally praised in the play. His Moriarty in the talkies was apt to become embarrasingly hammy. But he does have a wonderful presence as is evitable in other films he made.
In 1921 Doyle turned out another Holmes play, The Crown Diamond. It is essentially the Mazarin Stone for the stage. Which one came first? That we do not know. The short story was published the same year. There is even the possibility that the play was written or partly written in 1910, but that Doyle at the time decided to go with a known story instead of a new one.
The play is a very short and slight one indeed (some twenty-five pages or so in manuscript, while The Stonor Case was a solid three-acter) and the main difference between the story and the play is the villain's name. The story has him as Count Negretto Sylvius, while in the play he's a far more familiar fellow - none other than Colonel Sebastian Moran. The plot turns around that new and exotic invention - the phonograph! Well, perhaps not that new anymore. I seem to recall another Doyle plot with a phonograph, a little gothic horror story. What was it called? The Japanned Box? In that one the invention was used with much more ingenuity and to far far greater effect.
But anyway, The Crown Diamond is a mere trifle, as is The Mazarin Stone. All show and no effect. It displays eminently well that Holmes belongs on the pages of a magazine or a book, not on the stage. Even movies and TV suit him better than the stage. Because Doyle constructed him so - he has to be seen through the eyes of Watson. Watson has to interpret, explain and soften him for the rest of us. Watson has to ground him for us. Holmes, like Jeremy Brett once famously said, must be seen through cracks in the marble, only little bits at a time. Otherwise the vision of him will blind us. Or, otherwise he has to be watered down and diluted so much so that he ceases to be Sherlock Holmes at all. Just a flash in the pan. No substance, no solidity. Nothing.
So, Doyle wrote four plays about Holmes. Well three anyway, Angel of Darkness never getting finished and not even having Holmes in it pretty much disqualifies it. He wasn't a natural playwright and it took him a long time to learn his craft. Mostly from Gillette, one supposes.
Ought the plays to be included in the Canon? No. Because Doyle used old material and recycled already existing stories. (In the case of the 1898 play one can't be that certain - that one could have had a new plot about the early days of Holmes and Watson, as I've seen claimed.) Had they been all new, well that would have been a different story. Perhaps it's better this way. As I said, Holmes belongs on the page, not the stage.
08/07/2010
Sherlock Stadissa
Kirjan nimi on Sherlock Holmes Suomessa (Turbator, 2010) ja sitä tarvittiin: se on nimittäin kokoelma suomalaisten kirjoittamia Sherlock Holmes-tarinoita!
Suomen Mike Ashleyn, Martin Harry Greenbergin ja John Joseph Adamsin kombinaatio, kirjallinen ihmisdynamo Juri Nummelin on kolunnut arkistoja ja onnistunut löytämään yllättävänkin lukuisan joukon jo julkaistuja tekstejä, aina vuoden 1914 Tre herrarin Kolmannentoista apteekin seikkailusta Outsiderin kautta Erkki Arnin 80-luvulla julkaistuun tarinaan. Ja onpa mukana yksi näytelmäkin: Arvo Salmivaaran Salapoliisi Sherlock Mopsi.
Tre Herrarin (joista vetovuorossa tällä kertaa oli Olaf Homén) Holmesille velmuileva tarina tuntuu toimivan suunnannäyttäjänä varhaisimmille Holmes-mukaelmille. Sherlock oli selvästikin varhaisille tekijöillemme liian suuri, liian mahtava, liian pyhä jotta hänet olisi voinut ottaa vakavasti ja jotta hänestä olisi voinut kirjoittaa tosissaan. Sille pystyi vaan irvailemaan.
Hauskin vanhoista jutuista on Anonyymin piristävän absurdi Sherlock Holmes Suomessa, jonka mukaan kokoelma on saanut nimensäkin. Siinä kokainia nuuskaava Sherlock saa visaisen tehtävän. ”Kuuluisa yksityisetsivä oli saapunut maahamme huomattuaan, että hänen vanha vihollisensa professori Moriarty oli kuin olikin hengissä ja oleskeli nykyään tasavaltamme pääkaupungissa. Matka oli aiheutunut erään eurooppalaisen kruununpään nimenomaisesta pyynnöstä, koska tuon majesteetin vasemman kalvosimen nappi oli kadonnut ja Holmes oli tavanmukaisella terävyydellään huomannut rikoksen lankojen johtavan professori Moriartyyn.” Väsymättömästi Sherlock kiertää kaikki Helsingin kuppilat ja kapakat, aina Vallilaan ja Hermanninkaupunkiin saakka, juo jokaisessa pullon pilsneriä ja pullon pöytäviinaa ja analysoi kaikkien tuhkakuppien kessunjämät, mutta Moriartyä ei vaan löydy. ”Moriarty oli kuin maan alle kadonnut.” Onneksi Sherlock eräänä päivänä törmää kadulla erääseen Jooseppi Heikkiseen. Heikkinen tietenkin tunnistaa Sherlockin ja kysyy mitä mies Suomessa tekee. Sherlock kertoo, no Moriartyä tässä etsitään. ”Oletteko kysynyt poliisilta?” kysyy Jooseppi. Kas juuri sitä Sherlock ei ole muistanut tehdä! Siitä vaan suoraan poliisin osoitetoimistoon ja jopas – kunnon kansalaisena Moriarty on kuin onkin ilmoittanut osoitteensa viranomaisille ja heiltä Sherlock saa sen. Holmes menee Moriartyn pakeille, selvittää asiansa ja palaa kotiin. Majesteetti on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.
Outsiderin jutusta käy ilmi ettei Outsider oikein tunnu tietävän viskistä paljon mitään (vuosikertaviskejä ei ole – no ei ainakaan tuohon aikaan ollut, nythän niitä on alettu markkinoimaan kun single maltteja tehdään vähän joka tarpeeseen ja joka yksittäisestä tynnyristä pitää olla selvyys). No juttu itsessään ei ole vallan huono, mutta aika triviaali, kuten Heporaudan ja Kosti Koskisenkin jutut. Jännä juttu muuten miten kaikki kolme – ja itse asiassa Anonyymikin – pyörivät tiukasti viinahuumorin ympärillä. Itselleni ei ehkä tulisi Sherlockista mieleen viinahuumori, ainakaan ihan ensimmäiseksi. Erkki Arnin Piispa Henrikin paimensauva julkaistiin mielenkiintoista kyllä Helsingin sanomissa jouluaattona 1988 ja siinä Sherlock etsii, yllätys, Piispa Henrikin paimensauvaa. Se ei ole parodia vaan ihan kelpo salapoliisitarina jossa toki voisi olla enemmän joko huumoria tai sitten holmesmaisuutta. Nyt se jää vähän laimeaksi eikä lopun yllättävä ase jaksa kantaa koko juttua kapeilla harteillaan.
Arvi Salmivaaran näytelmästä Sherlock Mopsi voi tyylilajin päätellä jo nimestä. Ja ihastuttavan sekopäinen näytelmä onkin. Parooni Pumpernickel saapuu Sherlockin luokse. Tästä, paroonin suureksi ihastukseksi, Sherlock dedusoi että paroonilla on Sherlockille asiaa. Ja lisää seuraa, panokset kovenevat:
MOPSI: Teillä on salaisuus.
PAROONI: Mi-mitä?
MOPSI: Kuten sanoin, teillä on eräs salaisuus, jota koetatte peittää.
PAROONI: Herra salapoliisi, sanokaa vain! Luulen, että erehdytte.
MOPSI: Salapoliisi Sherlock Mopsi erehtyy harvoin. Te – pidätte – sipulista.
PAROONI: Ooooo . . . Älkää ilmaisko sitä kenellekään. Kuulkaa, ei kenellekään. Pyydän sitä, herra salapoliisi. Älkää, älkää . . .”
MOPSI: Olkaa huoletta. Kun asiat vaativat, niin täällä ei ole mitään. (Koputtaa otsaansa.) Ei mitään.
Vihdoin päästään asiaan. Paroonia vainotaan. Kerran hän löytää rapustaan sateen jälkeen jalanjäljet, mutta myöhemmin ne ovat poissa kuin olisivat kuivuneet. Eräänä päivänä hän huomaa solmionsa olevan vinossa, toisena päivänä hänen palvelijansa pitää tuoda hänelle aamun lehti mutta se on poissa. Ja kaikki huipentuu siihen kun eräs mustaviiksinen mies ojentaa paroonille – niin mitä? Sähkölaskun! Seuraa kaoottista toimintaa mutta lopuksi Sherlock dedusoi mustaviiksisen miehen luultavasti olleen sähkölaskun tarkastaja. Parooni on jo paennut kauhuissaan. Sherlock pistää laskun perään. Another case solved.
Homénin kirjoittama Corpwiethin juttu Kolmannentoista apteekin seikkailu on kirjallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja dekkaristisesti vanhojen tarinoiden täysipainoisinta antia. On joulukuu 1914. Yliopiston kirjaston amanuenssi ja herrasmiessalapoliisi Corpwieth on pistäytymässä, elämänsä ensimmäistä kertaa, Pohjois-Esplanadin päässä sijaitsevassa kulttuuriravintola Catanissa (vaikka yleensä viettää mieluummin lauantai-iltansa kirjoituskammiossaan kääntämässä uusinta salapoliisikirjallisuutta). Siihen hänet houkuttelivat Ture Jansonin kirjoittamat Catani-runot joita hänen kollegansa H.N. sai hänet lukemaan. Hän istuu whiskylasillisen ääressä ja polttelee Klubi 7-savuketta, (joku toinen ravintolassa istuja polttelee yruracbat-savuketta: Sherlockin tavoin Corpwieth on tupakkaekspertti ja kykenee tuoksusta tunnistamaan peräti 183 eri sikarilaatua!), kuuntelee kuinka hovimestari Wagner esittelee illan menuuta: pilahvia tai karitsaa tataaritapaan, ja katselee muita. Hän näkee muiden muassa edellä mainitun kirjailija Jansonin ja tämän seurassa karikatyristi Birger Dahlin ja lehtimies Bergmanin. Nauttiessaan ravintolan boheemista ja kansainvälisestä ympäristöstä Corpwieth huomaa kolmen kollegansa Söderholmin, Melónin ja Nässellöfin istuvan hieman syrjäisemmässä nurkassa, seurassaan muuan neljäs mies. Corpwieth ei näe neljännen miehen kasvoja, vain tämän käden: ”Juuri silloin työntyi käsi kohti tuhkakuppia. Se oli valkoinen, laiha, jänteikäs käsi ja se piti lujassa otteessaan piippua, sikäli kuin etäisyys salli arvioida – englantilaista BBB-piippua.”
Kohta Corpwiethin palveluksia taas tarvitaan. Katajanokalla apteekkia pitävä apteekkari tahtoo Corpwiethin selvittämän kuka murtautui hänen apteekkiinsa. Corpwieth matkaa kaupungin halki ja aloittaa tutkimuksensa. Joku on varastanut kokainia ja denaturoitua vettä. Lisäksi kassakone on avattu. Rahaa ei ole viety mutta joku on vaihtanut englantilaista rahaa ja jättänyt varastetusta tavarasta laskun: se on osoitettu Corpwiethille ja määrätty ”hävinneen maks.” Kyseessähän on haaste, selvääkin selvempi haaste. Joku tahtoo päästä selville siitä kuinka hyvä salapoliisi hän oikein on. Kaikki johtalangat ovat selvillä, ei tarvita kuin johtopäätös ja se on Corpwiethille itsestään selvä. Hän suuntaa oitis takaisin Cataniin. ”Vilkaisematta oikeaan tai vasempaan herra Corpwieth käveli suoraan ystäviensä pöytään kaakeliuuninurkkaukseen.” Hän osoitti sanansa miehelle josta oli aikaisemmin illalla nähnyt vain käden: ”Terveisiä Kolmannestatoista apteekista.” Mies ei ole kukaan muu kuin itse Sherlock Holmes. Ja totta kai kotoinen Corpwiehimme peittosi hänet älyjen kaksintaistossa. Watsonille ei tästä jutusta kerrotakaan . . . Mutta miten Corpwieth päätteli että apteekkivoro oli Sherlock Holmes? No tietenkin vohkitun kokainin ja veden määristä. Niistä kun tuli seitsemän prosentin liuos eli juuri se mitä Sherlock Holmes aina käyttää!
Kulttuurihistoriallisesti novelli on kiehtova. Catani oli aikanaan suorastaan legendaarinen taiteilijaravintola joka useinkin esiintyy varsinkin 10-luvun flanöörien teksteissä. Cataani muuten taisi sijaita suunnilleen Bensowin talon tienoolla. Novellissa on myös melkein päätä huimaavia metatasoja. Kirjailija Janson, Catani-runoiden kirjoittaja on oikea henkilö. Hänen seurassaan istuvat Dahl ja Bergman eivät ole, he ovat fiktiivisiä ja Jansonin luomuksia. Corpwiethin kollegat Söderholm, Melón ja Nässellöf ovat oikeasti nimeltään Henning Söderhjelm, Olaf Homén ja Emil Hasselblatt eli ne Kolme herraa/Tre Herrar jotka Corpwiethin keksivät ja hänestä kirjoittivat. Corpwiethin esikuva oli kolmen edellä mainitun kollega Yliopiston kirjastosta nimeltä Holger Nohrström – eli tarinan alussa viitteenä esiintynyt Corpwiethin ystävä H.N. Nummelinin esipuheessa Nohrströmiä väitetään yhdeksi Kolmesta herrasta, mikä lienee epähuomiossa sattunut kömmähdys. Väite on silti melkein oikein. Corpwieth-kirjan ilmestyttyä se sai jatkoa. Jatkon kirjoitti muuan Herra C. – joka tietenkin oli Holger Nohrström alias Corpwieth. Tarinassa dekonstruoidaan aikaisempi Corpwieth-novelli ja siinä esiintyvät totta kai Söderholm, Melón ja Nässellöf ja monet muut Kirjaston kollegat kuten esimerkiksi, nimellä Segerroos, nuori Runar Schildt. Vähemmästäkin menee sekaisin.
Vanhojen tekstien lisäksi kirjassa on myös puolisen tusinaa uutta Sherlock-tarinaa. Kovin nimi uusien kirjoittajien kaartissa on tietenkin vanha velmu Boris Hurtta. 60 tynnöriä Jordanvirran vettä alkaa lupaavan hurttamaisesti ja myös Sherlock saadaan mukaan melko omaperäisellä tavalla. Tapahtuu laivalla, Tulenkantajia esiintyy, taide-esineitä varastetaan, taidetaanpa joku murhatakin. Erittäin hyvät ainekset. Jotenkin tarina jää silti yllättävänkin vaisuksi ja ponnettomaksi eikä oikein tee oikeutta kummallekaan: ei Hurtalle eikä Sherlockille.
Väitin joskus ettei Holmes-kaanonissa ole yhteyksiä Suomeen. Olin väärässä ja hoksasin sen melko nopeasti itsekin. Jossakin aivojen syvimmässä osassa alkoi takoa epämääräinen ajatus: suomalaisia merimiehiä! Eräässä tarinassa sivutaan suomalaisia merimiehiä. Mutta missä? Yhtä epämääräisesti pulpahti mieleen erään tarinan nimi: The Five Orange Pips eli Viisi appelsiininsiementä. Ja tottahan toki, sieltähän todella löytyi maininta suomalaisista merimiehistä – joten esiintyhän se pieni ja sisukas maamme Sherlockin seikkailuissa. Tavallaan. Siksi olikin erittäin hauska huomata kuinka Miina Supisen Kirotun purjelaivan tapauksessa esiintyy – suomalainen merimies. Hieno kunnianosoitus.
Jussi Katajalan novellissa Luuta ja Koiranpää Sherlock seikkailee Pariisissa, vuoden 1900 maailmannäyttelyssä ja avittaa murhasta syytettyä Gallen-Kallelaa, ja Juha-Pekka Koskisen tarinassa Lentävän paholaisen arvoitus ollaan jälleen Pariisissa, nyt vuoden 1924 olympiakisoissa ja siellä Sherlock tapaa niin Kekkosen kuin Ritolan kuin Paavo Nurmenkin. Koskisen premissi on suorastaan nerokas mutta hieman kyseenalaistan sen soveltuvuutta Holmes-tarinan pohjaksi. Ja sitä paitsi Pariisin olympiakisojen aikaan vuonna 1924 70-vuotias Sherlock on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta, mikä väkisin nakertaa jutun uskottavuutta.
Uusista jutuista nousee minulle kaksi ylitse muiden: Jari Tammen Metsästyspiiska ja Anne Leinosen Sinisen perhosen nainen. Näin siksi että kun Holmes-pastissien lukukiintiöni alkaa jo oikeastaan olla täynnä - oikeastaan ollut jo kauan. Mitä enemmän luen juttuja joissa Sherlock kohtaa jonkun aikansa julkkiksen, oikean tahi fiktiivisen, ja joko auttaa tai ottaa mittaa tästä, niin sitä vähemmän jaksan siitä innostua. Tehty jo. Nähty jo. Sama koskee myös tyylipuhtaita ja Doylen omia tekstejä matkivia yrityksiä. Doyle teki sen jo ja teki sen paremmin – kopiot vain tuntuvat kopioilta eivätkä yleensä jaksa innostaa. Hedelmällisempää on lähestyä aihettaa jotenkin vinosti ja mielellään dekonstruoida myyttiä, tai ainakin yrittää etsiä aiheesta jotakin uutta – uuden lähestymistavan, uuden näkökulman, uuden oivalluksen Sherlockista. Ei helppoa, tiedän, mutta niin ne mielenkiintoisimmat Holmes-tarinat syntyvät.
Tammen Ratsastuspiiska kuuluu sarjaan röyhkeä parodia ja on siinä mielessä sukua vanhoille suomalaisille pastisseille, mutta on niitä huomattavasti mielenkiintoisempi. Tammi liikkuu välillä jopa vaarallisilla vesillä, hyvän maun rajoilla, luultavasti ylittääkin ne, mutta lopputulos on joka tapauksessa riemukas, hauska ja kerrassaan raikas tuulahdus Holmes-pastissien tunkkaiseen maailmaan. Seksiparodioita Sherlockista ei ole liikaa, sen vaan sanon. Mutta mitä pahaa Paasikivi kellekään teki? Anne Leinosen Sinisen perhosen naisessa Watson ei olekaan tuntemamme Watson. Tarina sijoittuu jonnekin nykyaikaan ja Watson on Turun kirjamessuilla markkinoimassa kirjojaan. Sherlock on hänen kirjallinen luomuksensa. Vai onko sittenkään? Ja mikä mies se Watson pohjimmiltaan on? Naseva, hyytävä, yllättävä ja mehukas fantasiamurhamysteeri jonka Leinonen on saanut pakattua hämmästyttävän lyhyeen tekstiin.
Harmi muuten ettei kokoelmaan eksynyt, kirjoittajakunnasta huolimatta, yhtään scifitekstiä. Hieman yllättävää jopa. Sellaiselle olisi ollut tilaus.
Suomen Mike Ashleyn, Martin Harry Greenbergin ja John Joseph Adamsin kombinaatio, kirjallinen ihmisdynamo Juri Nummelin on kolunnut arkistoja ja onnistunut löytämään yllättävänkin lukuisan joukon jo julkaistuja tekstejä, aina vuoden 1914 Tre herrarin Kolmannentoista apteekin seikkailusta Outsiderin kautta Erkki Arnin 80-luvulla julkaistuun tarinaan. Ja onpa mukana yksi näytelmäkin: Arvo Salmivaaran Salapoliisi Sherlock Mopsi.
Tre Herrarin (joista vetovuorossa tällä kertaa oli Olaf Homén) Holmesille velmuileva tarina tuntuu toimivan suunnannäyttäjänä varhaisimmille Holmes-mukaelmille. Sherlock oli selvästikin varhaisille tekijöillemme liian suuri, liian mahtava, liian pyhä jotta hänet olisi voinut ottaa vakavasti ja jotta hänestä olisi voinut kirjoittaa tosissaan. Sille pystyi vaan irvailemaan.
Hauskin vanhoista jutuista on Anonyymin piristävän absurdi Sherlock Holmes Suomessa, jonka mukaan kokoelma on saanut nimensäkin. Siinä kokainia nuuskaava Sherlock saa visaisen tehtävän. ”Kuuluisa yksityisetsivä oli saapunut maahamme huomattuaan, että hänen vanha vihollisensa professori Moriarty oli kuin olikin hengissä ja oleskeli nykyään tasavaltamme pääkaupungissa. Matka oli aiheutunut erään eurooppalaisen kruununpään nimenomaisesta pyynnöstä, koska tuon majesteetin vasemman kalvosimen nappi oli kadonnut ja Holmes oli tavanmukaisella terävyydellään huomannut rikoksen lankojen johtavan professori Moriartyyn.” Väsymättömästi Sherlock kiertää kaikki Helsingin kuppilat ja kapakat, aina Vallilaan ja Hermanninkaupunkiin saakka, juo jokaisessa pullon pilsneriä ja pullon pöytäviinaa ja analysoi kaikkien tuhkakuppien kessunjämät, mutta Moriartyä ei vaan löydy. ”Moriarty oli kuin maan alle kadonnut.” Onneksi Sherlock eräänä päivänä törmää kadulla erääseen Jooseppi Heikkiseen. Heikkinen tietenkin tunnistaa Sherlockin ja kysyy mitä mies Suomessa tekee. Sherlock kertoo, no Moriartyä tässä etsitään. ”Oletteko kysynyt poliisilta?” kysyy Jooseppi. Kas juuri sitä Sherlock ei ole muistanut tehdä! Siitä vaan suoraan poliisin osoitetoimistoon ja jopas – kunnon kansalaisena Moriarty on kuin onkin ilmoittanut osoitteensa viranomaisille ja heiltä Sherlock saa sen. Holmes menee Moriartyn pakeille, selvittää asiansa ja palaa kotiin. Majesteetti on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.
Outsiderin jutusta käy ilmi ettei Outsider oikein tunnu tietävän viskistä paljon mitään (vuosikertaviskejä ei ole – no ei ainakaan tuohon aikaan ollut, nythän niitä on alettu markkinoimaan kun single maltteja tehdään vähän joka tarpeeseen ja joka yksittäisestä tynnyristä pitää olla selvyys). No juttu itsessään ei ole vallan huono, mutta aika triviaali, kuten Heporaudan ja Kosti Koskisenkin jutut. Jännä juttu muuten miten kaikki kolme – ja itse asiassa Anonyymikin – pyörivät tiukasti viinahuumorin ympärillä. Itselleni ei ehkä tulisi Sherlockista mieleen viinahuumori, ainakaan ihan ensimmäiseksi. Erkki Arnin Piispa Henrikin paimensauva julkaistiin mielenkiintoista kyllä Helsingin sanomissa jouluaattona 1988 ja siinä Sherlock etsii, yllätys, Piispa Henrikin paimensauvaa. Se ei ole parodia vaan ihan kelpo salapoliisitarina jossa toki voisi olla enemmän joko huumoria tai sitten holmesmaisuutta. Nyt se jää vähän laimeaksi eikä lopun yllättävä ase jaksa kantaa koko juttua kapeilla harteillaan.
Arvi Salmivaaran näytelmästä Sherlock Mopsi voi tyylilajin päätellä jo nimestä. Ja ihastuttavan sekopäinen näytelmä onkin. Parooni Pumpernickel saapuu Sherlockin luokse. Tästä, paroonin suureksi ihastukseksi, Sherlock dedusoi että paroonilla on Sherlockille asiaa. Ja lisää seuraa, panokset kovenevat:
MOPSI: Teillä on salaisuus.
PAROONI: Mi-mitä?
MOPSI: Kuten sanoin, teillä on eräs salaisuus, jota koetatte peittää.
PAROONI: Herra salapoliisi, sanokaa vain! Luulen, että erehdytte.
MOPSI: Salapoliisi Sherlock Mopsi erehtyy harvoin. Te – pidätte – sipulista.
PAROONI: Ooooo . . . Älkää ilmaisko sitä kenellekään. Kuulkaa, ei kenellekään. Pyydän sitä, herra salapoliisi. Älkää, älkää . . .”
MOPSI: Olkaa huoletta. Kun asiat vaativat, niin täällä ei ole mitään. (Koputtaa otsaansa.) Ei mitään.
Vihdoin päästään asiaan. Paroonia vainotaan. Kerran hän löytää rapustaan sateen jälkeen jalanjäljet, mutta myöhemmin ne ovat poissa kuin olisivat kuivuneet. Eräänä päivänä hän huomaa solmionsa olevan vinossa, toisena päivänä hänen palvelijansa pitää tuoda hänelle aamun lehti mutta se on poissa. Ja kaikki huipentuu siihen kun eräs mustaviiksinen mies ojentaa paroonille – niin mitä? Sähkölaskun! Seuraa kaoottista toimintaa mutta lopuksi Sherlock dedusoi mustaviiksisen miehen luultavasti olleen sähkölaskun tarkastaja. Parooni on jo paennut kauhuissaan. Sherlock pistää laskun perään. Another case solved.
Homénin kirjoittama Corpwiethin juttu Kolmannentoista apteekin seikkailu on kirjallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja dekkaristisesti vanhojen tarinoiden täysipainoisinta antia. On joulukuu 1914. Yliopiston kirjaston amanuenssi ja herrasmiessalapoliisi Corpwieth on pistäytymässä, elämänsä ensimmäistä kertaa, Pohjois-Esplanadin päässä sijaitsevassa kulttuuriravintola Catanissa (vaikka yleensä viettää mieluummin lauantai-iltansa kirjoituskammiossaan kääntämässä uusinta salapoliisikirjallisuutta). Siihen hänet houkuttelivat Ture Jansonin kirjoittamat Catani-runot joita hänen kollegansa H.N. sai hänet lukemaan. Hän istuu whiskylasillisen ääressä ja polttelee Klubi 7-savuketta, (joku toinen ravintolassa istuja polttelee yruracbat-savuketta: Sherlockin tavoin Corpwieth on tupakkaekspertti ja kykenee tuoksusta tunnistamaan peräti 183 eri sikarilaatua!), kuuntelee kuinka hovimestari Wagner esittelee illan menuuta: pilahvia tai karitsaa tataaritapaan, ja katselee muita. Hän näkee muiden muassa edellä mainitun kirjailija Jansonin ja tämän seurassa karikatyristi Birger Dahlin ja lehtimies Bergmanin. Nauttiessaan ravintolan boheemista ja kansainvälisestä ympäristöstä Corpwieth huomaa kolmen kollegansa Söderholmin, Melónin ja Nässellöfin istuvan hieman syrjäisemmässä nurkassa, seurassaan muuan neljäs mies. Corpwieth ei näe neljännen miehen kasvoja, vain tämän käden: ”Juuri silloin työntyi käsi kohti tuhkakuppia. Se oli valkoinen, laiha, jänteikäs käsi ja se piti lujassa otteessaan piippua, sikäli kuin etäisyys salli arvioida – englantilaista BBB-piippua.”
Kohta Corpwiethin palveluksia taas tarvitaan. Katajanokalla apteekkia pitävä apteekkari tahtoo Corpwiethin selvittämän kuka murtautui hänen apteekkiinsa. Corpwieth matkaa kaupungin halki ja aloittaa tutkimuksensa. Joku on varastanut kokainia ja denaturoitua vettä. Lisäksi kassakone on avattu. Rahaa ei ole viety mutta joku on vaihtanut englantilaista rahaa ja jättänyt varastetusta tavarasta laskun: se on osoitettu Corpwiethille ja määrätty ”hävinneen maks.” Kyseessähän on haaste, selvääkin selvempi haaste. Joku tahtoo päästä selville siitä kuinka hyvä salapoliisi hän oikein on. Kaikki johtalangat ovat selvillä, ei tarvita kuin johtopäätös ja se on Corpwiethille itsestään selvä. Hän suuntaa oitis takaisin Cataniin. ”Vilkaisematta oikeaan tai vasempaan herra Corpwieth käveli suoraan ystäviensä pöytään kaakeliuuninurkkaukseen.” Hän osoitti sanansa miehelle josta oli aikaisemmin illalla nähnyt vain käden: ”Terveisiä Kolmannestatoista apteekista.” Mies ei ole kukaan muu kuin itse Sherlock Holmes. Ja totta kai kotoinen Corpwiehimme peittosi hänet älyjen kaksintaistossa. Watsonille ei tästä jutusta kerrotakaan . . . Mutta miten Corpwieth päätteli että apteekkivoro oli Sherlock Holmes? No tietenkin vohkitun kokainin ja veden määristä. Niistä kun tuli seitsemän prosentin liuos eli juuri se mitä Sherlock Holmes aina käyttää!
Kulttuurihistoriallisesti novelli on kiehtova. Catani oli aikanaan suorastaan legendaarinen taiteilijaravintola joka useinkin esiintyy varsinkin 10-luvun flanöörien teksteissä. Cataani muuten taisi sijaita suunnilleen Bensowin talon tienoolla. Novellissa on myös melkein päätä huimaavia metatasoja. Kirjailija Janson, Catani-runoiden kirjoittaja on oikea henkilö. Hänen seurassaan istuvat Dahl ja Bergman eivät ole, he ovat fiktiivisiä ja Jansonin luomuksia. Corpwiethin kollegat Söderholm, Melón ja Nässellöf ovat oikeasti nimeltään Henning Söderhjelm, Olaf Homén ja Emil Hasselblatt eli ne Kolme herraa/Tre Herrar jotka Corpwiethin keksivät ja hänestä kirjoittivat. Corpwiethin esikuva oli kolmen edellä mainitun kollega Yliopiston kirjastosta nimeltä Holger Nohrström – eli tarinan alussa viitteenä esiintynyt Corpwiethin ystävä H.N. Nummelinin esipuheessa Nohrströmiä väitetään yhdeksi Kolmesta herrasta, mikä lienee epähuomiossa sattunut kömmähdys. Väite on silti melkein oikein. Corpwieth-kirjan ilmestyttyä se sai jatkoa. Jatkon kirjoitti muuan Herra C. – joka tietenkin oli Holger Nohrström alias Corpwieth. Tarinassa dekonstruoidaan aikaisempi Corpwieth-novelli ja siinä esiintyvät totta kai Söderholm, Melón ja Nässellöf ja monet muut Kirjaston kollegat kuten esimerkiksi, nimellä Segerroos, nuori Runar Schildt. Vähemmästäkin menee sekaisin.
Vanhojen tekstien lisäksi kirjassa on myös puolisen tusinaa uutta Sherlock-tarinaa. Kovin nimi uusien kirjoittajien kaartissa on tietenkin vanha velmu Boris Hurtta. 60 tynnöriä Jordanvirran vettä alkaa lupaavan hurttamaisesti ja myös Sherlock saadaan mukaan melko omaperäisellä tavalla. Tapahtuu laivalla, Tulenkantajia esiintyy, taide-esineitä varastetaan, taidetaanpa joku murhatakin. Erittäin hyvät ainekset. Jotenkin tarina jää silti yllättävänkin vaisuksi ja ponnettomaksi eikä oikein tee oikeutta kummallekaan: ei Hurtalle eikä Sherlockille.
Väitin joskus ettei Holmes-kaanonissa ole yhteyksiä Suomeen. Olin väärässä ja hoksasin sen melko nopeasti itsekin. Jossakin aivojen syvimmässä osassa alkoi takoa epämääräinen ajatus: suomalaisia merimiehiä! Eräässä tarinassa sivutaan suomalaisia merimiehiä. Mutta missä? Yhtä epämääräisesti pulpahti mieleen erään tarinan nimi: The Five Orange Pips eli Viisi appelsiininsiementä. Ja tottahan toki, sieltähän todella löytyi maininta suomalaisista merimiehistä – joten esiintyhän se pieni ja sisukas maamme Sherlockin seikkailuissa. Tavallaan. Siksi olikin erittäin hauska huomata kuinka Miina Supisen Kirotun purjelaivan tapauksessa esiintyy – suomalainen merimies. Hieno kunnianosoitus.
Jussi Katajalan novellissa Luuta ja Koiranpää Sherlock seikkailee Pariisissa, vuoden 1900 maailmannäyttelyssä ja avittaa murhasta syytettyä Gallen-Kallelaa, ja Juha-Pekka Koskisen tarinassa Lentävän paholaisen arvoitus ollaan jälleen Pariisissa, nyt vuoden 1924 olympiakisoissa ja siellä Sherlock tapaa niin Kekkosen kuin Ritolan kuin Paavo Nurmenkin. Koskisen premissi on suorastaan nerokas mutta hieman kyseenalaistan sen soveltuvuutta Holmes-tarinan pohjaksi. Ja sitä paitsi Pariisin olympiakisojen aikaan vuonna 1924 70-vuotias Sherlock on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta, mikä väkisin nakertaa jutun uskottavuutta.
Uusista jutuista nousee minulle kaksi ylitse muiden: Jari Tammen Metsästyspiiska ja Anne Leinosen Sinisen perhosen nainen. Näin siksi että kun Holmes-pastissien lukukiintiöni alkaa jo oikeastaan olla täynnä - oikeastaan ollut jo kauan. Mitä enemmän luen juttuja joissa Sherlock kohtaa jonkun aikansa julkkiksen, oikean tahi fiktiivisen, ja joko auttaa tai ottaa mittaa tästä, niin sitä vähemmän jaksan siitä innostua. Tehty jo. Nähty jo. Sama koskee myös tyylipuhtaita ja Doylen omia tekstejä matkivia yrityksiä. Doyle teki sen jo ja teki sen paremmin – kopiot vain tuntuvat kopioilta eivätkä yleensä jaksa innostaa. Hedelmällisempää on lähestyä aihettaa jotenkin vinosti ja mielellään dekonstruoida myyttiä, tai ainakin yrittää etsiä aiheesta jotakin uutta – uuden lähestymistavan, uuden näkökulman, uuden oivalluksen Sherlockista. Ei helppoa, tiedän, mutta niin ne mielenkiintoisimmat Holmes-tarinat syntyvät.
Tammen Ratsastuspiiska kuuluu sarjaan röyhkeä parodia ja on siinä mielessä sukua vanhoille suomalaisille pastisseille, mutta on niitä huomattavasti mielenkiintoisempi. Tammi liikkuu välillä jopa vaarallisilla vesillä, hyvän maun rajoilla, luultavasti ylittääkin ne, mutta lopputulos on joka tapauksessa riemukas, hauska ja kerrassaan raikas tuulahdus Holmes-pastissien tunkkaiseen maailmaan. Seksiparodioita Sherlockista ei ole liikaa, sen vaan sanon. Mutta mitä pahaa Paasikivi kellekään teki? Anne Leinosen Sinisen perhosen naisessa Watson ei olekaan tuntemamme Watson. Tarina sijoittuu jonnekin nykyaikaan ja Watson on Turun kirjamessuilla markkinoimassa kirjojaan. Sherlock on hänen kirjallinen luomuksensa. Vai onko sittenkään? Ja mikä mies se Watson pohjimmiltaan on? Naseva, hyytävä, yllättävä ja mehukas fantasiamurhamysteeri jonka Leinonen on saanut pakattua hämmästyttävän lyhyeen tekstiin.
Harmi muuten ettei kokoelmaan eksynyt, kirjoittajakunnasta huolimatta, yhtään scifitekstiä. Hieman yllättävää jopa. Sellaiselle olisi ollut tilaus.
Subscribe to:
Posts (Atom)