Sherlock Stadissa

Kirjan nimi on Sherlock Holmes Suomessa (Turbator, 2010) ja sitä tarvittiin: se on nimittäin kokoelma suomalaisten kirjoittamia Sherlock Holmes-tarinoita!

Suomen Mike Ashleyn, Martin Harry Greenbergin ja John Joseph Adamsin kombinaatio, kirjallinen ihmisdynamo Juri Nummelin on kolunnut arkistoja ja onnistunut löytämään yllättävänkin lukuisan joukon jo julkaistuja tekstejä, aina vuoden 1914 Tre herrarin Kolmannentoista apteekin seikkailusta Outsiderin kautta Erkki Arnin 80-luvulla julkaistuun tarinaan. Ja onpa mukana yksi näytelmäkin: Arvo Salmivaaran Salapoliisi Sherlock Mopsi.

Tre Herrarin (joista vetovuorossa tällä kertaa oli Olaf Homén) Holmesille velmuileva tarina tuntuu toimivan suunnannäyttäjänä varhaisimmille Holmes-mukaelmille. Sherlock oli selvästikin varhaisille tekijöillemme liian suuri, liian mahtava, liian pyhä jotta hänet olisi voinut ottaa vakavasti ja jotta hänestä olisi voinut kirjoittaa tosissaan. Sille pystyi vaan irvailemaan.

Hauskin vanhoista jutuista on Anonyymin piristävän absurdi Sherlock Holmes Suomessa, jonka mukaan kokoelma on saanut nimensäkin. Siinä kokainia nuuskaava Sherlock saa visaisen tehtävän. ”Kuuluisa yksityisetsivä oli saapunut maahamme huomattuaan, että hänen vanha vihollisensa professori Moriarty oli kuin olikin hengissä ja oleskeli nykyään tasavaltamme pääkaupungissa. Matka oli aiheutunut erään eurooppalaisen kruununpään nimenomaisesta pyynnöstä, koska tuon majesteetin vasemman kalvosimen nappi oli kadonnut ja Holmes oli tavanmukaisella terävyydellään huomannut rikoksen lankojen johtavan professori Moriartyyn.” Väsymättömästi Sherlock kiertää kaikki Helsingin kuppilat ja kapakat, aina Vallilaan ja Hermanninkaupunkiin saakka, juo jokaisessa pullon pilsneriä ja pullon pöytäviinaa ja analysoi kaikkien tuhkakuppien kessunjämät, mutta Moriartyä ei vaan löydy. ”Moriarty oli kuin maan alle kadonnut.” Onneksi Sherlock eräänä päivänä törmää kadulla erääseen Jooseppi Heikkiseen. Heikkinen tietenkin tunnistaa Sherlockin ja kysyy mitä mies Suomessa tekee. Sherlock kertoo, no Moriartyä tässä etsitään. ”Oletteko kysynyt poliisilta?” kysyy Jooseppi. Kas juuri sitä Sherlock ei ole muistanut tehdä! Siitä vaan suoraan poliisin osoitetoimistoon ja jopas – kunnon kansalaisena Moriarty on kuin onkin ilmoittanut osoitteensa viranomaisille ja heiltä Sherlock saa sen. Holmes menee Moriartyn pakeille, selvittää asiansa ja palaa kotiin. Majesteetti on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.

Outsiderin jutusta käy ilmi ettei Outsider oikein tunnu tietävän viskistä paljon mitään (vuosikertaviskejä ei ole – no ei ainakaan tuohon aikaan ollut, nythän niitä on alettu markkinoimaan kun single maltteja tehdään vähän joka tarpeeseen ja joka yksittäisestä tynnyristä pitää olla selvyys). No juttu itsessään ei ole vallan huono, mutta aika triviaali, kuten Heporaudan ja Kosti Koskisenkin jutut. Jännä juttu muuten miten kaikki kolme – ja itse asiassa Anonyymikin – pyörivät tiukasti viinahuumorin ympärillä. Itselleni ei ehkä tulisi Sherlockista mieleen viinahuumori, ainakaan ihan ensimmäiseksi. Erkki Arnin Piispa Henrikin paimensauva julkaistiin mielenkiintoista kyllä Helsingin sanomissa jouluaattona 1988 ja siinä Sherlock etsii, yllätys, Piispa Henrikin paimensauvaa. Se ei ole parodia vaan ihan kelpo salapoliisitarina jossa toki voisi olla enemmän joko huumoria tai sitten holmesmaisuutta. Nyt se jää vähän laimeaksi eikä lopun yllättävä ase jaksa kantaa koko juttua kapeilla harteillaan.

Arvi Salmivaaran näytelmästä Sherlock Mopsi voi tyylilajin päätellä jo nimestä. Ja ihastuttavan sekopäinen näytelmä onkin. Parooni Pumpernickel saapuu Sherlockin luokse. Tästä, paroonin suureksi ihastukseksi, Sherlock dedusoi että paroonilla on Sherlockille asiaa. Ja lisää seuraa, panokset kovenevat:

MOPSI: Teillä on salaisuus.
PAROONI: Mi-mitä?
MOPSI: Kuten sanoin, teillä on eräs salaisuus, jota koetatte peittää.
PAROONI: Herra salapoliisi, sanokaa vain! Luulen, että erehdytte.
MOPSI: Salapoliisi Sherlock Mopsi erehtyy harvoin. Te – pidätte – sipulista.
PAROONI: Ooooo . . . Älkää ilmaisko sitä kenellekään. Kuulkaa, ei kenellekään. Pyydän sitä, herra salapoliisi. Älkää, älkää . . .”
MOPSI: Olkaa huoletta. Kun asiat vaativat, niin täällä ei ole mitään. (Koputtaa otsaansa.) Ei mitään.

Vihdoin päästään asiaan. Paroonia vainotaan. Kerran hän löytää rapustaan sateen jälkeen jalanjäljet, mutta myöhemmin ne ovat poissa kuin olisivat kuivuneet. Eräänä päivänä hän huomaa solmionsa olevan vinossa, toisena päivänä hänen palvelijansa pitää tuoda hänelle aamun lehti mutta se on poissa. Ja kaikki huipentuu siihen kun eräs mustaviiksinen mies ojentaa paroonille – niin mitä? Sähkölaskun! Seuraa kaoottista toimintaa mutta lopuksi Sherlock dedusoi mustaviiksisen miehen luultavasti olleen sähkölaskun tarkastaja. Parooni on jo paennut kauhuissaan. Sherlock pistää laskun perään. Another case solved.

Homénin kirjoittama Corpwiethin juttu Kolmannentoista apteekin seikkailu on kirjallisesti, kulttuurihistoriallisesti ja dekkaristisesti vanhojen tarinoiden täysipainoisinta antia. On joulukuu 1914. Yliopiston kirjaston amanuenssi ja herrasmiessalapoliisi Corpwieth on pistäytymässä, elämänsä ensimmäistä kertaa, Pohjois-Esplanadin päässä sijaitsevassa kulttuuriravintola Catanissa (vaikka yleensä viettää mieluummin lauantai-iltansa kirjoituskammiossaan kääntämässä uusinta salapoliisikirjallisuutta). Siihen hänet houkuttelivat Ture Jansonin kirjoittamat Catani-runot joita hänen kollegansa H.N. sai hänet lukemaan. Hän istuu whiskylasillisen ääressä ja polttelee Klubi 7-savuketta, (joku toinen ravintolassa istuja polttelee yruracbat-savuketta: Sherlockin tavoin Corpwieth on tupakkaekspertti ja kykenee tuoksusta tunnistamaan peräti 183 eri sikarilaatua!), kuuntelee kuinka hovimestari Wagner esittelee illan menuuta: pilahvia tai karitsaa tataaritapaan, ja katselee muita. Hän näkee muiden muassa edellä mainitun kirjailija Jansonin ja tämän seurassa karikatyristi Birger Dahlin ja lehtimies Bergmanin. Nauttiessaan ravintolan boheemista ja kansainvälisestä ympäristöstä Corpwieth huomaa kolmen kollegansa Söderholmin, Melónin ja Nässellöfin istuvan hieman syrjäisemmässä nurkassa, seurassaan muuan neljäs mies. Corpwieth ei näe neljännen miehen kasvoja, vain tämän käden: ”Juuri silloin työntyi käsi kohti tuhkakuppia. Se oli valkoinen, laiha, jänteikäs käsi ja se piti lujassa otteessaan piippua, sikäli kuin etäisyys salli arvioida – englantilaista BBB-piippua.”

Kohta Corpwiethin palveluksia taas tarvitaan. Katajanokalla apteekkia pitävä apteekkari tahtoo Corpwiethin selvittämän kuka murtautui hänen apteekkiinsa. Corpwieth matkaa kaupungin halki ja aloittaa tutkimuksensa. Joku on varastanut kokainia ja denaturoitua vettä. Lisäksi kassakone on avattu. Rahaa ei ole viety mutta joku on vaihtanut englantilaista rahaa ja jättänyt varastetusta tavarasta laskun: se on osoitettu Corpwiethille ja määrätty ”hävinneen maks.” Kyseessähän on haaste, selvääkin selvempi haaste. Joku tahtoo päästä selville siitä kuinka hyvä salapoliisi hän oikein on. Kaikki johtalangat ovat selvillä, ei tarvita kuin johtopäätös ja se on Corpwiethille itsestään selvä. Hän suuntaa oitis takaisin Cataniin. ”Vilkaisematta oikeaan tai vasempaan herra Corpwieth käveli suoraan ystäviensä pöytään kaakeliuuninurkkaukseen.” Hän osoitti sanansa miehelle josta oli aikaisemmin illalla nähnyt vain käden: ”Terveisiä Kolmannestatoista apteekista.” Mies ei ole kukaan muu kuin itse Sherlock Holmes. Ja totta kai kotoinen Corpwiehimme peittosi hänet älyjen kaksintaistossa. Watsonille ei tästä jutusta kerrotakaan . . . Mutta miten Corpwieth päätteli että apteekkivoro oli Sherlock Holmes? No tietenkin vohkitun kokainin ja veden määristä. Niistä kun tuli seitsemän prosentin liuos eli juuri se mitä Sherlock Holmes aina käyttää!

Kulttuurihistoriallisesti novelli on kiehtova. Catani oli aikanaan suorastaan legendaarinen taiteilijaravintola joka useinkin esiintyy varsinkin 10-luvun flanöörien teksteissä. Cataani muuten taisi sijaita suunnilleen Bensowin talon tienoolla. Novellissa on myös melkein päätä huimaavia metatasoja. Kirjailija Janson, Catani-runoiden kirjoittaja on oikea henkilö. Hänen seurassaan istuvat Dahl ja Bergman eivät ole, he ovat fiktiivisiä ja Jansonin luomuksia. Corpwiethin kollegat Söderholm, Melón ja Nässellöf ovat oikeasti nimeltään Henning Söderhjelm, Olaf Homén ja Emil Hasselblatt eli ne Kolme herraa/Tre Herrar jotka Corpwiethin keksivät ja hänestä kirjoittivat. Corpwiethin esikuva oli kolmen edellä mainitun kollega Yliopiston kirjastosta nimeltä Holger Nohrström – eli tarinan alussa viitteenä esiintynyt Corpwiethin ystävä H.N. Nummelinin esipuheessa Nohrströmiä väitetään yhdeksi Kolmesta herrasta, mikä lienee epähuomiossa sattunut kömmähdys. Väite on silti melkein oikein. Corpwieth-kirjan ilmestyttyä se sai jatkoa. Jatkon kirjoitti muuan Herra C. – joka tietenkin oli Holger Nohrström alias Corpwieth. Tarinassa dekonstruoidaan aikaisempi Corpwieth-novelli ja siinä esiintyvät totta kai Söderholm, Melón ja Nässellöf ja monet muut Kirjaston kollegat kuten esimerkiksi, nimellä Segerroos, nuori Runar Schildt. Vähemmästäkin menee sekaisin.

Vanhojen tekstien lisäksi kirjassa on myös puolisen tusinaa uutta Sherlock-tarinaa. Kovin nimi uusien kirjoittajien kaartissa on tietenkin vanha velmu Boris Hurtta. 60 tynnöriä Jordanvirran vettä alkaa lupaavan hurttamaisesti ja myös Sherlock saadaan mukaan melko omaperäisellä tavalla. Tapahtuu laivalla, Tulenkantajia esiintyy, taide-esineitä varastetaan, taidetaanpa joku murhatakin. Erittäin hyvät ainekset. Jotenkin tarina jää silti yllättävänkin vaisuksi ja ponnettomaksi eikä oikein tee oikeutta kummallekaan: ei Hurtalle eikä Sherlockille.

Väitin joskus ettei Holmes-kaanonissa ole yhteyksiä Suomeen. Olin väärässä ja hoksasin sen melko nopeasti itsekin. Jossakin aivojen syvimmässä osassa alkoi takoa epämääräinen ajatus: suomalaisia merimiehiä! Eräässä tarinassa sivutaan suomalaisia merimiehiä. Mutta missä? Yhtä epämääräisesti pulpahti mieleen erään tarinan nimi: The Five Orange Pips eli Viisi appelsiininsiementä. Ja tottahan toki, sieltähän todella löytyi maininta suomalaisista merimiehistä – joten esiintyhän se pieni ja sisukas maamme Sherlockin seikkailuissa. Tavallaan. Siksi olikin erittäin hauska huomata kuinka Miina Supisen Kirotun purjelaivan tapauksessa esiintyy – suomalainen merimies. Hieno kunnianosoitus.

Jussi Katajalan novellissa Luuta ja Koiranpää Sherlock seikkailee Pariisissa, vuoden 1900 maailmannäyttelyssä ja avittaa murhasta syytettyä Gallen-Kallelaa, ja Juha-Pekka Koskisen tarinassa Lentävän paholaisen arvoitus ollaan jälleen Pariisissa, nyt vuoden 1924 olympiakisoissa ja siellä Sherlock tapaa niin Kekkosen kuin Ritolan kuin Paavo Nurmenkin. Koskisen premissi on suorastaan nerokas mutta hieman kyseenalaistan sen soveltuvuutta Holmes-tarinan pohjaksi. Ja sitä paitsi Pariisin olympiakisojen aikaan vuonna 1924 70-vuotias Sherlock on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta, mikä väkisin nakertaa jutun uskottavuutta.

Uusista jutuista nousee minulle kaksi ylitse muiden: Jari Tammen Metsästyspiiska ja Anne Leinosen Sinisen perhosen nainen. Näin siksi että kun Holmes-pastissien lukukiintiöni alkaa jo oikeastaan olla täynnä - oikeastaan ollut jo kauan. Mitä enemmän luen juttuja joissa Sherlock kohtaa jonkun aikansa julkkiksen, oikean tahi fiktiivisen, ja joko auttaa tai ottaa mittaa tästä, niin sitä vähemmän jaksan siitä innostua. Tehty jo. Nähty jo. Sama koskee myös tyylipuhtaita ja Doylen omia tekstejä matkivia yrityksiä. Doyle teki sen jo ja teki sen paremmin – kopiot vain tuntuvat kopioilta eivätkä yleensä jaksa innostaa. Hedelmällisempää on lähestyä aihettaa jotenkin vinosti ja mielellään dekonstruoida myyttiä, tai ainakin yrittää etsiä aiheesta jotakin uutta – uuden lähestymistavan, uuden näkökulman, uuden oivalluksen Sherlockista. Ei helppoa, tiedän, mutta niin ne mielenkiintoisimmat Holmes-tarinat syntyvät.

Tammen Ratsastuspiiska kuuluu sarjaan röyhkeä parodia ja on siinä mielessä sukua vanhoille suomalaisille pastisseille, mutta on niitä huomattavasti mielenkiintoisempi. Tammi liikkuu välillä jopa vaarallisilla vesillä, hyvän maun rajoilla, luultavasti ylittääkin ne, mutta lopputulos on joka tapauksessa riemukas, hauska ja kerrassaan raikas tuulahdus Holmes-pastissien tunkkaiseen maailmaan. Seksiparodioita Sherlockista ei ole liikaa, sen vaan sanon. Mutta mitä pahaa Paasikivi kellekään teki? Anne Leinosen Sinisen perhosen naisessa Watson ei olekaan tuntemamme Watson. Tarina sijoittuu jonnekin nykyaikaan ja Watson on Turun kirjamessuilla markkinoimassa kirjojaan. Sherlock on hänen kirjallinen luomuksensa. Vai onko sittenkään? Ja mikä mies se Watson pohjimmiltaan on? Naseva, hyytävä, yllättävä ja mehukas fantasiamurhamysteeri jonka Leinonen on saanut pakattua hämmästyttävän lyhyeen tekstiin.

Harmi muuten ettei kokoelmaan eksynyt, kirjoittajakunnasta huolimatta, yhtään scifitekstiä. Hieman yllättävää jopa. Sellaiselle olisi ollut tilaus.