Sherlock Holmes ja italialainen lännenmies Ken Parker ei ole se ensimmäisenä mieleen tuleva yhdistelmä. Sellainen kuitenkin löytyy Ken Parker-seikkailusta Boston.
Ken Parkerin on päästävä junalla Bostoniin. Hänelle ei suostuta myymään lippua seuraavaan junaan joten hän joutuu improvisoimaan ja sujahtamaan tavaravaunuun salamatkustajana. Juna on erikoisjuna ja niin ovat erikoisia sen matkustajatkin: Sherlock Holmes, Auguste Dupin, Hercule Poirot, Philo Vance ja Ellery Queen. Nero Wolfenkin piti tulla mutta joku jossakin ymmärsi hänen pyyntönsä väärin ja valmisti hänelle orkideoista ruokaa – joten hän pyörtyi ja kannettiin pois. Syy miesten läsnäololle on hieman epäselvä, mutta he ovat rautatieyhtiöltä saaneet matkan ja niinpä he ovat junassa. Tietämättä oikein itsekään miksi.
Muissakin matkustajissa on jotain outoa. Hytin numero 13 matkustaja ei suostu tulemaan ulos, lymyää vain sisällä hytissään kanarianlintunsa kanssa. Käytävällä parveilee epäilyttävää joutosakkia, kuin jotakin odottaen. Tavaravaunuun on lastattu suunnaton gorilla (Queenie!) ja musta ruumisarkku. Veturimiehen lämmittäjä on Buster Keatonin kaksoisolento.
Juna lähtee puksuttamaan kohti pohjoista. Suuret etsivät käyvät hieman toistensa hermoille, tietenkin. Holmes vinguttaa viuluaan ja jättää ruiskunsa minne sattuu, Poirot ja Vance hössöttävät viiksiensä kanssa kuin mitkäkin vanhatpiiat.
Keskellä yötä kuuluu vertahyytävä huuto ja joku paiskaa junasta ruumiin. Hytin numero kolmetoista matkustaja on murhattu. Sitähän sopi odottaa: aina jos suuri salapoliisi matkustaa junalla, laivalla tai lentokoneella, tai muuten vain lomailee, niin kyllähän siellä joku pääsee hengestään. Käy ilmi että uhri, muuan Collins, on sotkeutunut Bostonissa tapahtuneeseen jalokiviryöstöön. Häntä seuraavat miehet ovat hekin yksityisetsiviä.
Mutta kuka voi olla murhaaja - hyttihän on lukittu sisältäpäin? Kukin suurista salapoliiseista esittää vuoron perään oman ratkaisunsa murhaan ja paljastaa syyllisen. Hauska ja pikantti detalji on että jokaisen salapoliisin teoria seuraa varsin tarkasti niitä konventioita jotka aina ja vääjäämättömästi esiintyvät hänen omissa kirjallisissa seikkailuissaan.
Ensimmäisenä areenalle astuu vanha suosikkini Philo Vance. Vance selvittää lukitun huoneen mysteerin tuossa tuokiossa ja paljastaa miten vastapainolla, muutamalla ruuvilla ja lankakerällä pystyy lukitsemaan oven ulkoa päin. Syyllinen on konduktööri sillä hänellä on yleisavain. Jutun kanarianlintu on tietenkin viittaus varthaiseen Vance-seikkailuun The Canary Murder Case. Siitä tehtiin muuten elokuvakin jo 1929, pääosassa myöhempi Thin Man eli William Powell Vancena ja Louise Brooks murhan uhrina eli Kanarianlintuna. Filmiä alettiin tehdä mykkäelokuvana ja kuvausten jo suunnilleen päätyttyä se muutettiinkin äänielokuvaksi. Brooks oli jo siinä vaiheessa matkustanut Eurooppaan filmaamaan Pabstin kanssa Pandoraa eikä suostunut palaamaan ääniotoksia varten. Brooksin ääni jouduttiin dubbaamaan. Siihen päättyi Brooksin taru Hollywoodissa.
Seuraavaksi Holmes kertoo teoriansa. Murhaaja on viereisestä hytistä työntänyt tuuletuskanavan kautta käärmeen uhrin hyttiin – aivan kuten klassisessa novellissa Kirjava nauha. Joten syyllinen on tietenkin viereisen hytin asukki joka sattuu olemaan toinen Collinsia varjostaneista etsivistä.
Ellery Queenin selitys sivuaa kiinteästi romaania Ruumiskirstun arvoitus ja syyllinen on tietenkin se toinen Collinsia varjostanut etsivä joka oikeasti onkin kreikkalainen – tämä siksi että Ruumiskirstun arvoitus on alkukielellä The Greek Coffin Mystery.
Dupin tietää syyllisen löytyvän tavaravaunusta. Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin – Rue Morguen murhia mukaellen – gorilla Queenie! Ja tässä vaiheessa minun täytyy antaa sapiskaa käsikirjoittajalle. Lapsikin tietää että Rue Morguen murhaaja ei ollut gorilla vaan oranki! Mutta menköön, gorillalle löytyy perustelut myöhemmin. Ja Queenie-nimellekin.
Viimeisenä lauteille päästetään Poirot. Poirot tietää kyllä mistä on kyse, pikajunat eivät ole hänelle vieraita. Syyllinen on: junan kaikki muut matkustajat! Yhdessä he ovat, Idän pikajunassa tapahtuneen murhan lailla, murhanneet Collinsin.
Ken Parkerilta ei kysytä. Parker kertoo kuitenkin oman näkemyksensä. Hän uskoo Collinsin pelästyneen varjostajiaan, lavastaneen oman kuolemansa ja piiloutuneen. Minne? Tavaravaunussa sijaitsevaan tyhjään ruumisarkkuun. Etsivät naurahtelevat ylemmyydentuntoisesti lännenmiehen teorialle. Vaan ruumisarkusta Collins löytyykin – ja kuolleena. Kuka hänet sitten murhasi? No se tekivät etsivät itse, väittää Parker. Etsiessään varastettuja jalokiviä etsivät siirtelivät tavaravaunun kolleja ja laatikoita ja kasasivat niitä ruumisarkun päälle. Siten he tukkivat Collinsin itselleen tekemät ilmareiät ja aikaansaivat sen että hän tukehtui. Näin nolosti päättyy tämä suljetun huoneen murhamysteeri. Etsivät päättävät että tästä ei sitten tarvitse puhua.
Yksi ongelma tarinassa on. Useimpia se ei varmaan häiritse millään tavalla mutta minua suurestikin. Miten ihmeessä 1841 debytoinut Dupin voi esiintyä samassa tarinassa kuin 1929 debytoinut Ellery Queen? Tätä mietin pääni puhki. Tarina on sijoitettu joskus 1870-luvun jälkipuoliskolle. Ok. Mutta edes Holmeskaan ei ollut vielä kunnolla aloittanut silloin, Vancesta ja Poirotista puhumattakaan. Queen tuskin edes oli syntynytkään. No, bagatellihan tämä on eikä pilaa itse tarinasta saatavaa nautintoa. Ainakaan ihan kokonaan.
Tarina muuten jatkuu vielä. Etsivät jatkavat junalla pohjoiseen ja Parker jää pois Bostonissa. Jalokiviä ei ole vielä löydetty. Samalla pysäkillä myös Queenie-gorilla lastataan ulos ja viedään Bostonin eläintarhaan. Paljastuu että toinen Collinsia vakoilleista etsivistä on jalokivien perässä ihan omaan laskuunsa. Ne on piilotettu Queenien häkkiin. Tarinan loppuhuipennuksessa Parkeriin rakastunut gorilla kaappaa Parkerin massiiviseen syleilyynsä ja vie hänet talon katolle tappajia pakoon – kuin King Kong Ann Darrown konsanaan! Ja nyt tiedämme miksi Queenie on gorilla ja nimikin selittyy. Queenie on King Kongin naaraspuolinen vastine.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jalokivet palautetaan omistajalleen ja konnat jäävät kiinni. Holmesia ja kumppaneita ei tästä tosin voida kiittää. No, jokaisella on huono päivänsä.
No comments:
Post a Comment