Pelin henki

Turussa suljettiin äskettäin kaksi sivukirjastoa. Koska Helsingissä totta kai ollaan suurempia, mahtavampia ja kaikin puoin parempia, kuinkas muuten, täällä ollaan sulkemassa viittä sivukirjastoa: Pitäjänmäkeä, Tapulikaupunkia, Puistolaa, Pukinmäkeä ja Vallilaa. Siitäpäs saavat Turkulaiset. Mitä nekin luulee olevansa.

Ja ihan vaan varmuuden vuoksi sunnitellaan vielä kahden muunkin sivukirjaston, Malminkartanon ja Roihuvuoren, sulkemista. Jotta jäävät turkulaiset taatusti toiseksi. Kulosaaren sivukirjasto on suljettu homevaurioiden takia ja sitä tuskin ollaan enää avaamassa. Siitähän saadaan jo suljettujen sivukirjastojen määräksi kahdeksan, mikä on ihan mukava määrä. Siihen turkulaiset nyt ei ainakaan pysty - tuskin niillä edes on kahdeksaa sivukirjastoa.

No tuskinpa meilläkään, ainakaan kovin kauan.

Uutisen lukeminen sai minut ajattelemaan turkulaisen Harri Kumpulaisen absurdien tarinoiden kokoelmassa Pelin henki esiintyvää Porakone-tarinaa. Tarina on muuten julkaistu myös Kirjastokirja-kokoelmassa - joka sattumoisin syntyi vastalauseena juuri Turun sulkemisille. Turun kirjamessuille Kumpulainen ja Kirjastokirjan toinen tekijä Kari J. Kettula pystyttivät hirthehisen kirjastonäyttelyn. Se oli totta kai pelkkä tyhjä tila.

"Kirjastonhoitaja oli ikääntymisensä myötä ruvennut epäilemään kirjojen tarpeellisuutta. Kirjoja oli jo niin paljon, ja monen sorttisia, että mitenkään eivät voineet kaikki olla välttämättömiä, eivät edes jotenkin tarpeellisia. Tarpeettomia kirjoja täytyi olla paljon enemmän kuin mitä hyvän ja jouhevan elämisen kannalta oli välttämätöntä."

Joten: "Kun epäilys oli juolahtanut kirjastonhoitajan mieleen, ei hän saanut sitä karistettua pois, vaikka yrittämällä yritti."

Mahdollisesti sama salakavala epäilys on hiipinyt rakkaan kaupunkimme viisaiden johtajien mieleen?

"Epäilys johti lopulta tekoon. Mielen rauhaa saadakseen kirjastonhoitaja poisti hyllyistä muutaman kaikista vanhimman kirjan, semmoisen joiden selkä oli jo kovettunut käppyrään, ja sivut rempsottivat irti sitomossa neulotuista langoistaan. Kovin suurta rakoa ei hyllyihin tullut. Poistamansa kirjat kirjastonhoitaja vei salaa roskapussissa kirjastotalon roskalaatikkoon."

Paperinkeräyslaatikkoon kirjoja ei voinut laittaa, ei tietenkään, sieltä olisi vaikka joku spurgu voinut dyykata ne ja viedä divariin.

"Lopulta yksi ja toinen asiakas havaitsi, että hyllyillä oli alkanut olla kirjoilla väljät tilat. Muutama asiakas ihmetteli asiaa kirjastonhoitajalle. 'Kirjaston budjetti', selitti kirjastonhoitaja, 'Ei tämmöiseen sivukirjastoon kannata tuoda kirjoja enää, vanhojakin jo siirrellään toisiin, isompiin kirjastoihin. Etpä sinäkään niitä kaipaa, aina kun käyt roikut vain netissä, tuolla perällä tietokonesalin puolella."

Luonnollisesti nälkä kasvaa syödessä. Hyllyt pitää saada kokonaan tyhjiksi. Mutta ei sekään riitä.

"Hyllyjen lopulta kokonaan tyhjennyttyä kirjastonhoitaja koki hetken tyydytystä hyvin suoritetusta työstä. Jotakin oli vielä tekemättä silti, aavisteli kirjastonhoitaja, jotakin poistettavaa vielä on. Kolme päivää kirjastonhoitaja mietti, ennen kuin keksi. Koko kirjasto oli poistettava. Sen poistaminen olisikin jo isompi urakka, ajatteli kirjastonhoitaja, kirjahuoneet eivät millään mahtuisi roskalaatikkoihin, vaikka käyttäisi kaikkia, maaduntajätteenkin laatikkoa, poistamiseen."

Onneksi tarinalla on onnellinen loppu. Viereisen huoneiston kauppias tulee kysymään saako laajentaa liikettänsä tyhjään kirjastoon ja kohta on kirjasto täynnä porakonetta ja muuta tuiki tarpeellista työkalua.

"Edes se, että pakettien sisällä oli vehkeitten käyttökirjaset, ei niitä rumentanut. Ja onneksi, kertoi kauppias, oli ne kaikki painettu kiinan tai korean kielillä. Semmoisia ei kukaan koskaan pyrkisi lukemaan.

Helsingissä onnellinen loppu on helppo ennustaa. Kun sivukirjasto on saatu suljettua niin mihin sitä pääkirjastoakaan tarvitaan?

Se on pelin henki se.

Mutta totta kai se uusi hieno, monumentaalisen mykistävä keskustakirjasto pitää silti rakentaa. Eihän sinne kirjoja mahtuisikaan kun tulee niitä tietokoneita ja totta kai sauna, eikä suksien ja kävelysauvojenkaan lainauspistettä sovi unohtaa.

Alberto Manguel siteeraa kirjassaan The Library at Night kolmisen tuhatta vuotta vanhaa opusta Kaksoisvirran maasta. Kirjassa esiintyvä rukous tahi loitsu kuulu vapaasti suomentaen kutakuinkin näin: "Siunatkoon Ishtar sitä lukijaa joka ei muuta tätä taulua eikä siirrä sitä väärään paikkaan kirjastossa, ja kirotkoon Hän sen joka rohkenee viedä taulun pois kirjastosta."

Vaan missä on Ishtar nyt kun Häntä kaikkein kipeiten tarvittaisiin?