Metsämiehen tarina

Petri Salin:
Metsämiehen tarina



Taverna on pimeä ja oudon tyhjä, mutta isännän sherris sitäkin väkevämpää ja riittoisampaa; toisin kuin hänen kärsivällisyytensä, puhumattakaan hänen luotostaan: hyvä tuntematon, arvoisa matkamies, veljeni hengessä ja lihassa, sanon ääntäni korottaen ja osoitan sulavat sanani nurkkapöydän hämärässä istuvalle tummalle synkälle hahmolle, jonka vyöltä roikkuu kilisevä rahamassi; katsotte minua ja näette silmää miellyttävän muhkean olemukseni, kirkkaan rehellisen katseeni ja älystä ja hengen jaloudesta kiistatta kielivän korkean otsani, mutta ette kenties ole täysin tietoinen siitä, että teillä on tässä ja nyt ainutkertainen etuoikeus istua samassa tavernassa sangen maankuulun miehen kanssa; totisesti, hyvä herra, totisesti näin on, siinä suhteessa teitä on tänä päivänä todellakin onnistanut: jos tarjoatte minulle mukillisen – ei kanarianviiniä vaan hyväntahtoisen isäntämme oivallista sherristä, juuri sherristä, sitä parempaa laatua – niin tahdon teille kertoa kerrassaan uskomattoman tarinan, joll’ ei ole vertoa ei tässä maassa eikä muuallakaan tämän pilvisen taivaan alla; tarinan, joka tapahtui täällä Windsorin lähimetsissä ja jonka fantastiset käänteet saavat teidät haukkomaan henkeänne hämmästyksestä ja silkasta epäuskosta, mutta tarinan – minä vakuutan teille pyhästi kunniani ja omantuntoni kautta – jonka jokainen sana on mitä totisinta totta, sillä kaikki tämä tapahtui prinssien suosikille ja ruhtinaiden henkiystävälle, maallisen oppineisuuden heleälle henkilöitymälle, sotilaiden sotilaalle, naisten lempeälle mutta armottomalle kaatajalle, luotettavuuden ja nuhteettomuuden ja kaikenlaisen hyvämaineisuuden täydelliselle perikuvalle, kunnon ritari sir John Falstaffille; tapahtui siis, lyhyesti sanoen, koruttomasti kerrottuna, suoraan asian ytimeen mennäkseni, ollakseni täydellisen rehellinen, minulle itselleni: kiitos, suurkiitos, ystävä hyvä, luoja teitä siunatkoon ja katseensa teidän puoleenne kääntäköön, sanon ja upotan kasvoni eteeni tuotuun kolpakkoon; takaan teille, että tulette tarinani muodossa saamaan rahoillenne täyden vastineen ja paljon enemmän kuin rohkenitte edes toivoakaan: kuten aikaisemmin mainitsin, tahtomatta sillä kuitenkaan millään muotoa kehuskella tahi muutenkaan rahvaanomaisella tavalla rehvastella, kauniimpi sukupuoli ei ole koskaan eikä mitenkään eikä millään tavalla voinut vastustaa minua; se on aina janonnut lemmenpalveluksiani sellaisella kiihkolla ja raa’alla rakkauden raivolla, että se minua itseänikin joskus yön hiljaisina tunteina melkein peloittaa; mutta lähiseudun makean rusoposkiset ja mehevän pyöreäpoviset rouvasihmiset uskovat ja luottavat sokeasti omaan lemmen ritariinsa, kunnon sir Johniinsa, enkä minä heitä voi pettää vaikka välillä joutuisinkin tanakoine aseineni uurastamaan päivin öin heidän onnensa ja täydellisen tyytyväisyytensä eteen – ei, sitä en tahdo, sitä en voi; ei, en voi heidän hurskaita toiveitaan siten julmasti kylmästi karkeasti pettää: siis maailma mun olkoon osterini, jonk’ avaan miekallani: terveydeksenne, hyvä herra, olkoot kaikki taivaan jumalat teille suopeita, tienne suora ja tasainen ja matkanne menestystä täynnä – tarinani, siis, alkaa varsinaisesti siitä kerrassaan merkillisestä ja epätodennäköisen tuntuisesta tilanteesta, kun keskiyön lyödessä seison Windsorin synkeässä aarnimetsässä, metsän hurjimman puun alla, valtavat hirvensarvet aatelisen ylhäissyntyiseen kerrassaan jalosukuiseen päähäni köysin ja nahkahihnoin sidottuina; sarvet kuin metsän kuninkaan kruunu tahi myyttisten alkuaikojen jättiläismäinen kelohonka; aivan niin, kelpo ystäväiseni, seison odottamassa samanaikaisesti kahta lähiseudun innokasta naarasta eli emää eli rouvaa saapuvaksi kiihkeisiin lemmenleikkeihin; kahta hekuman raskaasti riivaavaa rouvaa, joiden siveyden lainahunnun olen säälittä repinyt: muista Jupiter, että tulit häräksi Europan tähden – lempi pani sarvet päähäsi; oi kaikkivaltias lempi, joka jossakin määrin tekee luontokappaleesta ihmisen, jossakin määrin ihmisestä luontokappaleen; oi kaikkivoipa lempi: ken se tuossa tulee, naaraaniko? – ottakaa osanne minusta, niin kuin lahjapeurasta, reisi kumpikin, itse pidän kyljet, lavat saa puistonvartija ja sarveni testamenttaan miehillenne! – hyvä hiljainen seuralaiseni, matkamiehenä ja muukalaisena ette varmaankaan tunne paikallisen metsämme paikallisia taruja, myyttejä, legendoja eli muita satuja ja levottoman mielen keksintöjä; sallikaa minun siis selittää hieman tarinani taustaa ja tehdä sitä sekä yleisesti että yksityisesti ymmärrettäväksi: mahtava puu, jonka alla odotan pääsyä rajuihin lemmenleikkeihin – suunnattomat sarveni tiukasti tukevasti tanassa – tunnetaan paikallisten keskuudessa Hernen puuna; Herne taasen oli vuosisatoja sitten elänyt kuninkaan metsämies ja metsänvartija, joka yksinkertaisen ja taikauskoon taipuvaisen kansan uskomuksen mukaan joutui jonkin ammoisina aikoina eläneen metsästyksen jumalan riivaamaksi – muuan kelttien jo ammoin unohtuneen Cernunnoksen, saanen lisätä, sillä jumaluusoppikaan ei teidän nöyrimmälle palvelijallenne sir John Falstaffille ole millään muotoa vierasta, ei suinkaan – ja jolle, näin kylällä yhäti kerrotaan, kasvoi päähän hirven sarvet ja joka sittemmin ja siitä samaisesta syystä epätoivoissaan hirtti itsensä samaiseen puuhun; ”kesk’öisin kiertää, suuret sarvet päässä, erästä tammipuuta talvet pitkät; puun kuivaa, karjan noituu, lehmäin maidon vereksi muuttaa hän ja kamalasti kalistaa kahleita”, kuten täälläpäin tavataan yhä sanoa; juuri hänen puunsa alla siis minä, kunnon ritari sir John Falstaff, seison – hieman hävyttömästi, mutta hyvillä mielin – metsämies Herneksi pukeutuneena ja odotan kiihkosta väriseviä pullukoitani saapuviksi: oma mustasaparoinen naaraaniko? – soittakoon ukkonen, nouskoon myrskynä kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani! – ajatus, voin kertoa teille näin herrasmiesten kesken ja perin luottamuksellisesti; ajatus sarvien kiinnittämisestä päähäni ei ole suinkaan omani, vaan se on peräisin riemukkaan riettailta rouviltani, ja mitäpä ei kaltaiseni leikkisä härkä tekisi taatakseen kaatamilleen naaraille mahdollisimman paljon iloa ja lemmekkään lihan kiihkoa; ja huvittaapa se minua kovastikin sarvipäisenä uroona tehdä aisankannattajia runsaiden rouvieni aviomiehistä – ha! – ha ja ha ja ha! – kippis, skåål, terveydeksenne, hyvä herraseni, ja pitkää ikää; niinpä seison tämän kirjaimellisestikin kirotun puun alla ja odotan ja odotan ja ilta tummenee ja vaihtuu pimeäksi lempeän samettiseksi yöksi ja vihdoin kuulen kaivattuja ääniä ja lähestyviä askelia ja ai, ai, ai, ai! – tulkaa tyköni pikku metsähiireni, pikku emakkoni; suo minulle, Jupiter, vilpoinen kiima-aika; metsän kuningas mylvii kiihkosta niin, että puista lähtevät lehdet, lihasta luut; antakaa sarvipäisen pukkinne, petomaisen pässinne teidät astua nyt ja nyt ja taas heti uudelleen! – äänet lähestyvät lähestymistään – mutta missä saaliini; missä pienet herkkupalani; missä missä? – metsän morsioideni, suloisten pikku helmikanojeni sijasta näen karkeita kylän miehiä vertani janoavat miekat koholla, sisäelimiäni saalistavat seipäät pystyssä, komeat kepit tanassa kuin suurilla suunnattomilla jättiläisrakastajilla konsanaan; nyt kuumaveriset jumalat mua auttakoot: minut nähdessään he käyvät hyökkäykseen – mutta niin käy arvon sarvihullu ritarinnekin! – tunnistan oitis etuimmaiset epatot ja kurjat konnat; aviomiehiä, kelvottomia katalia aviomiehiä, jotka kateellisina siitä, että heidän impyensä ja naidut naisensa heti jalkoihini lankeavat, ovat houkutellet minut metsään ja asettaneet minulle, lemmen lempeälle ritarille ansan; ja he yrittävät ajaa minut kiinni ja johdattaa karitsana teuraalle; mutta viekkaasti pusken sarveni ensimmäisen aviomiehen löysän hyllyvän vatsan perukoille ja kaadan hänet maahan; samoin toisen, samoin kolmannen; kuin kuivat ruohonkorret he lakoavat edessäni; kuin kaiken edestään polttava tuuli käyn heidän ylitsensä vailla armon häivää: tunnen kuinka vereni pauhaa kiehuu; raivostuneita aviomiehiä on leegio; missä pusken yhden maahan, siitä kaksi nousee ylös, missä pusken kaksi, siitä nousee neljä; en voi heitä kaikkia kukistaa – mestarillisena strategina ja sotilaana näen ja osaan oitis hahmottaa, ettei minulle ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pako; pako, joka tässä tilanteessa ei ole pelkurimainen, ei raukkamainen vaihtoehto, vaan taktisesti älykäs ja yllättävä välttämättömyys; niinpä pakenen; ja savuavin soihduin ja vertahyytävästi haukkuvin ajokoirin he lähtevät perääni, solvauksiaan solkenaan syytäen – houkat! – yrittäkää saada minut kiinni, te narrit, te ruojat, te punaisten perseiden partasuiset paviaanit! – ha – yrittäkää! – kuin jalopeura laukkaan puiden ja puskien välistä, väistän kiven siellä kannon täällä sortuman tuolla; ei ole koiraa kasvatettu, joka minut ajaisi kiinni, ei metsästäjää synnytetty, joka minut kaataisi, ei elollista luotu, joka minut saalikseen saisi; takaa-ajajieni äänet heikkenevät kadotakseen taivaan sfäärien olemattomuuksiin ja minä laukkaan eteenpäin halki metsän sankkenevan viheriän hameen, laukkaan eteenpäin alati eteenpäin aina puuston syvimpään siimekseen ja vielä syvemmälle; aina sieluni syvimpään yöhön saakka; raastan vaatteet yltäni ja ulvon taivaankannen pimeyttä pirstovaa kuuta ja sinne tänne korkealle yläpuolelleni siroteltuja tähtiä, joita eivät voi kavioni tallata, joihin eivät sarveni yllä puskea; ulvon sisuksistani kaiken, mikä siellä piileksii ja lymyää; ja ulvottuani itseni tyhjäksi kuoreksi havahdun raastavaan riipivään repivään nälän tunteeseen, jota lääkitsen syömällä turpani ulottuvilla kasvavia huumaavan tuoksuvia lehtiä ja versoja; kieriskelen ruohossa ja loikkaan lapojani myöten puron viileyteen; uudet joka puolelta sieraimiin tunkevat hajut villitsevät minut; vesi, kylmää, kahlaan ylävirtaan, nousen ylös kuivattamaan turkkiani tuulessa auringossa; hankaan kylkiäni puita vasten kuori kutittaa pusken kaadan puita; en tiedä montako tuntia päivää viikkoa juoksen juoksen; nukkumatta lepäämättä syömättä juoksen; minä sarvipäinen uroshirvi minä juoksee juoksee juoksee; ja äkkiä, pysähtyy; kääntää päätä, äkkiä – haistaa: naaras – sukukypsä, valmiina, peurakaurishirvi, jossain lähistöllä, jossain todella lähellä; tuolla? – kääntää turpaa nuuhkii – tuolla? – kääntää turpaa nuuhkii – tuolla? – kääntää turpaa nuuhkii nuuhkii – tuolla? – tuolla; sinne; kääntyy; sinne; juoksee; sinne; laukkaa; sinne; kutsu leviää suoraan sieraimiin vetää sisään hengittää keuhkot täyteen naaraan kiimaa hengittää joka kerralla enemmän naaraan kiimaa laukkaa näkee naaraan valmiin valmiin; näkee naaraan toisen isosarvisen uroon alla syöksyy uroon kimppuun puskee urosta kaataa uroksen uros nousee puolustautuu hyökkää käy päälle puskee sarvet sarvia vasten – pam! – maa järisee – pam! – painaa yrittää kaataa alistaa – pam! – tarttuu sarvi sarveen luiskahtaa raapaisee lihaa avaa kyljen työntyy veren haju – pam! pam! – uudestaan suoraan päin – pam! – jänne kiristyy lihas jännittyy kavio ottaa vauhtia sarvi halkeaa jyrähtäen – pam! – pam! – Pam! sanon ja isken tyhjän mukini koko voimallani pöytään, niin että jysähdys on kaataa sen; isäntä hätkähtää, vaan muukalainen hän ei reagoi mitenkään – ei hätkähdä, ei edes tarjoudu täyttämään sisällön puutteesta surullisen orvoksi jäänyttä mukiani, oih! janoisen raukan tyhjyyttään kärsivää mukia, voih! – jatkan: kaksintaistelu kestää koko päivän ja koko yön ja koko seuraavan päivän, eikä kumpikaan mahtavista sarvipäisistä metsän ritareista tahdo toiselle luovuttaa metsän kuninkaan kruunua, valtikkaa eikä valtakunnan omenaa; voittajalle kuuluu naaras ja koko metsän kaikki naaraat; häviäjälle ei muuta kuin nöyrä alisteinen vasallin asema tai parhaimmassa tapauksessa armollisempi kuolema – taistelu jatkuu ritareiden uupumuksesta ja nääntyneisyydestä huolimatta; voimat heikkenevät, mutta tahto ei milloinkaan, ei hetkeksikään; taistelu jatkuu vaikka tietoisuus sumenee – ja, jalo herraseni, jos minulta tohditte kysyä kumpi kuolontaiston voitti, tahdon teille suoraan ja rehellisesti ja kiertelemättä vastata, että en tiedä; tiedän vain, että tietoisuuteni hitaasti hiipiessä takaisin kiusattuun runneltuun olemukseeni kylän punanenäinen puunhakkaaja ja puunhakkaajan kitukasvuinen apuri nostavat minut täriseville rattaille haisevien halkojen ja mätänevien puunraatojen sekaan; havahdun ja yritän pyristellä vastaan, mutta heikon tilani takia voimani ovat poissa ja metsän ritari ponneton ja avuton kuin pieni vastasyntynyt lapsi, ja niin puunhakkaaja vetää minut – kruunuprinssin rakkaan opettajan ja hänen rakkaimman ystävänsä – kotiinsa matalaan vaatimattomaan majaansa jossakin metsän laitamilla; tiedottomuus sulkee minut jälleen pehmeään viettelevään syliinsä; kun herään löydän mahtavan sarvipäisen olomuotoni puunhakkaajan vajasta röyhkeästi ja tiukasti sidottuna; riuhtomisesta ja riehumisesta huolimatta irtipääsy tahi pako ei ole mahdollista; nöyryytettynä täytyy minun vain todeta kiistattomat tosiasiat: olen satimessa; suuri sir John Falstaff, kuninkaan ylväs suosikkiritari, on vangittu ja tyrmään teljetty – ja traagisesti, melkein ironisesti kyllä teljetty metsän alhaisimmasta alhaisimman olennon eli surkean puunhakkaajan toimesta; voi onnetonta kohtaloani! – voi tukalaa tilannettani! – mylvin tuskaani maailman kuultavaksi, jotta maailma voi surra ja itkeä kanssani – ja yllättäen vajan ovi avataan ja puunhakkaajan nuori verevä vaimo astuu sisälle, sylissään kopallinen herkullisia nauriita minun syödä ja viileää vettä minun juoda; syötyäni ja saatuani hieman voimiani takaisin ihanainen puunhakkaajanrouva pesee veriset haavani ja sitoo ne; sen jälkeen hän pehmeillä käsillään silittää sarviani, kuiskaa suloisia lohdun sanoja korvaani ja löysää köysiäni; ei paljon, mutta tarpeeksi, niin että minun on helppo riistäytyä vapaaksi; yksi päättäväinen riuhtaisu ja jalosyntyistä ritarianne eivät enää minkään valtakunnan köydet pidättele; puunhakkaajan omenilta ja hunajalta tuoksuva rouva hätääntyy ja huudahtaa apua; hän ei koskaan ehdi ovelle saakka; etusorkillani työnnän hänet kumoon halkopinon päälle, sarvilla nostan hänen karkeaa hamettaan; pusken hänen päälleen ja työnnyn perille ja hän kirkuu; ensin kauhusta, sitten ilosta; nyt se Cupido on tunnokas lapsi; hän antaa vahingonkorvausta; satakoon nyt taivaasta perunoita, soittakoon ukkonen vihreän hameen nuottia; nouskoon myrskynä kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani! – ja samalla hetkellä, kun tuo edellinen ajatus kulkee lävitseni, tunnen kuinka lapaani vihloo ilkeimmän mukaan; katsahdan ylös kiihkeistä lemmenleikeistäni ja näen kuinka puunhakkaajan apupoika hakkaa minua mahtavalla puunhalolla; väkevä pään heilautus ja sarveni lennättävät apurin vajan kattoon; kuulen ulkoa huutoa; ymmärrän, että minun on pakko päästä ulos vajasta, etten jää ansaan; työnnän pääni sarvineen ulos oviaukosta; ennen kuin täyteläinen ruhoni ehti seurata perässä, oviaukon vieressä lymyilevän puunhakkaajan suunnaton kirves heilahtaa – kuulen kuivan terävän napsahduksen; puunhakkaajaa nostaa kirveen uuteen iskuun, mutta ennen kuin hän ehtii upottaa vasta teroitetun metallinsa selkääni, olen jo laukannut turvaan metsän suojiin; vasta laukattuani itseni uuvuksiin huomaan, että puunhakkaajan tappavaksi tarkoitettu sivallus on erottanut kalliit sarveni päästäni: olen täysin nutipää! – ja näyttääkseni hiljaiselle muukalaiselle, mistä kohtaa puunhakkaajan työkalu on haukannut päänahkaani, riisun lakkini ja kallistan alastonta sarvetonta päätäni hänen tykönsä; mutta samassa huomaan, etten enää olekaan tavernassa vaan takaisin metsässä, Hernen puun edessä; salama iskee ja sen valossa näen, että puun latvasta roikkuu hirtetty sarvipäinen mies: Herne; salama iskee uudestaan ja näen, että puu on jälleen tyhjä; puun alla joku istuu jalat ristissä; hurtat haukkuvat, verikoirat ulvovat; lähden juoksemaan; ne seuraavat perässäni, ajavat minua takaa – yökoira ajaa kaikenlaista riistaa; kuulen huutoja, kavioiden kopsetta; vaikka kuinka juoksen, en pääse minnekään; koko ajan olen puun lähettyvillä minne tahansa yritänkin suunnata; myrsky yltyy; salamat iskevät ympärilleni; koirat ajavat minut lähemmäksi puuta, lähemmäksi miestä, joka istuu puun alla; mutta ei hän mikään mies ole, tämä pelottava sarvipäinen hahmo, jolla on kädessään sarvipäinen käärme: hän on muinoinen metsänjumala, metsästyksen ja saalistuksen julma jumala, Cernunnos, nyt ja ikuisesti; koirat ajavat minua kuin saaliseläintä kunnes en enää jaksa juosta; kohtaloni hyväksyen heittäydyn maahan hyllyvänä muumiavuorena; ja kun avaan silmäni olen taas jälleen hämärän tavernan suojissa; läähätän, pyyhin lakilla hikeä otsaltani ja tunnustelen toisella kädellä paljasta päälakeani – hyvä herraseni, olette kuullut uskomattoman tarinani, jonka joka sana on taivaan totta; niin vannoo hetken Windsorin hirvenä juossut täydellisen ritarin perikuva sir John Falstaff, sanon kunhan henkeni jälleen alkaa hieman kulkea, samalla kun nyt tunnistan edessäni istuvan muukalaisen aikaisemmin näkemäkseni metsän sarvipääksi muinaisjumalaksi; vanhaksi ikuiseksi jumalaksi, jonka nimen mystisesti äsken muistin, mutta joka nyt lienee jo aikaa sitten unohtunut: peljästyn näkemääni niin, että luulen viimeisen hetkeni koittaneen; metsänjumala suvaitsi aikansa leikitellä kanssani metsässä ja nyt hän aikoo päättää huvituksensa ja päästää minut päiviltä; mutta metsänjumala ei tee elettäkään siihen suuntaan ja ymmärrän, että ei hän täällä tavernassa ajaisi minua koirillaan hengiltä ja sen päätteeksi minut vielä puuhunsa hirttäisi sekä lopuksi sisälmyksiäni puunsa oksien koristeeksi sirottelisi, vaan tekisi sen tietenkin ja luonnollisesti omassa rakkaassa metsässään, oman puunsa äärellä; joten päätän röyhkeästi tarttua härkää sarvista ja sanon hänelle miellyttävintä hymyäni hymyillen, sillä mitäpä minulla tässä enää olisi menetettävää: hyvä ystäväinen, parahin poisunohdettu metsänjumala, tuskinpa tohditte tai edes voitte olla kanssani eri mieltä siitä kiistattomasta tosiseikasta, että sellainen ainutlaatuinen, liioittelematon ja vieläpä kaupan päälle harvinaisen eläväisesti kerrottu tarina, jolla juuri äsken teitä viihdytin ja ilahdutin, on totta kai toisenkin mukillisen arvoinen – ehkäpä, ellen aivan tavattomasti erehdy, jopa kolmannenkin? – seuralaiseni ei sano mitään, hymyilee vain arvoituksellista hymyään; suljen silmäni ja tartun molemmin käsin mukiini, joka huomaamattani on täyttynyt; en tiedä, mitä minulle aiotte tehdä, sanon kun sherris jälleen saa vereni kiertämään ja tasaa lepattavan henkeni, mutta mitä minulle teettekään, niin yksi pieni toive minulla on: ennen kuin teette sen, voitteko palauttaa kruununi ja muuttaa minut taas takaisin metsän sarvipäiseksi kuninkaaksi, edes hetken ajaksi.

(Julkaistu Finnzinen numerossa 2/2007)