God is in the Details

"If you would like to see a case of coal-gas poisoning come here at once." This little note was received by Doctor Littlejohn in January 1877 in Edinburgh. It was sent by another doctor, an acquaintance of Littlejohn's, who was attending a woman called Elizabeth Chantrelle. As it happened Doctor Littlejohn did want to see a coal-gas poisoning, so he went. With him he took a friend of his, a certain Doctor Joseph Bell.

It was the unfortunate woman's husband, a French teacher of languages, Eugene Chantrell, who'd come up with the idea of gas poisoning. The police were convinced that this indeed is what had happened. To them it was an open and shut case, just an unfortunate accident due to bad plumbing. Not so to Dr. Bell. Several things, tiny details, attracted his attention. The victim's breath didn't smell of gas. It ought to have done. She had vomited and then fallen into a coma. That too was wrong and inconsistent.

The woman was taken to hospital where soon she gave up the breath.

Dr. Bell started to suspect poisoning. He at once discarded most poisons. The symptoms were perfect for one poison, however: opium. No opium could be found in the victim's blood. But there was opium in the sheets where she'd vomited.

Other facts unfavourable for Chantrelle, a former student of medicine, began to emerge. Recently he'd purchased a large amount of opium, the rest of which was discovered in his house. Six months prior to his wife's demise he'd taken out a remarkably large life insurance policy on her, with himself as the sole beneficiary. The sum Mr. Chantrelle was to receive if Mrs. Chantrelle were to die was either £500 or £1000 (I've seen both figures mentioned), either way an enormous amount of money. It never was a happy marriage. Mrs. Chantrelle had been one of Mr. Chantrelle's pupils and he had gotten her with child at the age of fifteen. The marriage was a forced one. He'd regularly beaten her and threatened to kill her. So off it was to the dock with Chantrelle and it didn't take long for the jury to find him guilty.

Bell didn't appear at the trial in any capacity. His role in the investigation was kept strictly out of the records. It was Littlejohn who presented the evidence. But Chantrelle knew. His last words were addressed to Bell. Bell didn't attend the execution, Littlejohn did. This is how Chantrelle's hanging is described in Peter Costello's The Real World of Sherlock Holmes: "On the gallows Chantrelle is said to have taken one last puff of his cigar. 'Bye-bye Littlejohn. Don't forget to give my compliments to Joe Bell. You both did a good job of bringing me to the scaffold.' Though apocryphal, his remark soon became part of Edinburgh medical folklore."

Arthur Conan Doyle was a medical student at the time. He was Bell's pupil. He was in fact the one pupil picked out by Bell as his dresser or assistant. So, one wonders, how much did Doyle know of the case? Was he perhaps involved in some small capacity? He never writes about it anywhere. Which, according to certain theorists, is enough to implicate him. David Pirie, for one, is convinced that Doyle played Watson to Bell's Holmes in the Chantrelle case. (This premise is in fact what Pirie based his novels on, even if the Chantrelle case never gets mentioned.)

Soon Bell's name was known in police circles all over Britain and his services were very much in demand. Small wonder then that he was contacted in 1888 when the horrid Whitechapel murders began. Bell reviewed the wealth of material the Metropolitan Police had amassed and reached a conclusion as to the identity of the murderer. He wrote a name on a piece of paper, sealed it in an envelope and sent it to the Metropolitan Police. His friend Littlejohn, who also had reviewed the evidence, did the same thing. They found that they had named the same man as Jack the Ripper.

Whom? That isn't known. Bell's conclusions have disappeared from the case files of the Metropolitan Police. Which, of course, seems a bit rummy.

Bell's methods were exteme and often deemed unorthodox. He had to get the details right. And so to do he had to experiment and recreate. He beat corpses with heavy sticks so as to find out if bruising could be induced after death. He fired shotguns on pig skulls so as to establish what kind of marks were left in the bone when shotgun was fired on skull from different distances and angles. Many thought him quite demented. But he was one of the first to lay the ground rules to what today is known as forensic science during a dark age of criminology when even fingerprints weren't admissible as evidence.

Bell never was fond of the fact that Doyle named him as the real Sherlock Holmes. Being in the limelight wasn't his style at all. His work was about science, not showmanship. The results were the only thing that mattered, not who got them. He also resented the deplorable fact that people really believed that he too was a cold and heartless calculating or ratiocinating machine, just like he or Holmes was described in the stories. Or, perhaps, viewed by the reading public.

There is an amusing anecdote about Bell. Bell was very insistent that his students must see, and observe, matters accurately. Everything must be noticed. Nothing may be assumed or taken for granted. Or believed just because somebody says so. So during a lecture he would produce a beaker filled with horse urine. "This is horse piss," he would say to the class, "but as scientists we may not take anything for granted. So we must establish the fact for ourselves." He would proced to dip his finger in the urine and then stick his finger in his mouth, thereby to test wether or not it in fact is horse urine. After which he would let the beaker go round the class and he would tell his students to do exactly as he did. They did. They tasted the foul and rank urine. It wasn't pleasant. When he got the beaker back he would inform the students that paying attention to the minutest details was not only crucial, it was everything. Without tiny details there could be no big picture. Paying attention, noticing the tiniest things, saved lives. Only those students who paid attention to everything, every single seemingly irrelevant detail, would flourish and become successful in their profession. Like those today who had noticed that while he dipped his forefinger in the urine, it was in fact the middle finger he stuck in his mouth.

Post scriptum: caveat lector!

(Tämän kirjoituksen alkuperäisen version piti tulla Shakespeare-novellien kokoelmani Kolmannenkymmenennen kolmannen simpanssin jälkisanoiksi. Minulle tuntemattomista syistä se jäi pois. Joten pistän sen nyt sitten päivitetyssä muodossaan tänne.)

Ystävällinen varoituksen sana lukijalle. Jos ostat, lainaat tai luet tämän kirjan, ryhdyt varastettuun tavaraan. Kolmannenkymmenennen kolmannen simpanssin kaikki novellit ovat rikoksen hedelmää, aivan joka ikinen niistä; jos eivät aina suoraan juoneltaan niin ainakin henkilöiltään. Tai vähintäänkin aiheiltaan ja perusasetelmiltaan.

Rikokseni on harkittu ja jatkettu. En pyydä anteeksi enkä selittele. Olen varastanut Shakespearelta ja tehnyt niin muuallakin kuin tämän kirjan kansien välissä. Eipä tässä selittelyt auttaisikaan. Näkeehän sen jokainen itse.

En tiedä voiko tätä pitää lieventävänä asianhaarana mutta kuitenkin: oppini olen saanut Shakespearelta itseltään. Häntä jos ketään voidaan pitää kirjallisten varkaiden kuninkaana ellei peräti suojeluspyhimyksenä (“neither a borrower nor a lender be”?). Se mies ei keksinyt aiheistaan ainuttakaan itse vaan varasti aivan kaiken. Kunhan totean. En syytä.

Kokoelman novellit on alunperin julkaistu scifilehdissä: Finnzinessä ja Portissa. Ennen julkaisemattomia tarinoita on kaksi: Yorick parka ja niminovelli Kolmaskymmeneskolmas simpanssi (kyllä, niminovellin nimi on eri muodossa kuin kirjan nimi; älkää kysykö miksi - en tiedä: novellin nimesin minä, kirjan nimesi kustantaja). Yorick paran kirjoitin alunperin ruotsiksi ja se menestyi ruotsalaisessa novellikilpailussa vuonna 2004, mutta jäi julkaisematta. Novellissa tulevaisuuden tiedemiehet löytävät hovinarri Yorickin kallon ja saavat mahdollisesti uuden ja yllättävän näkökulman tragedian tapahtumiin. Miten sille näytelmässä pelkkänä pääkallona vilahtavalle Yorickille kävikään? Niminovelli syntyi varta vasten tähän kirjaan, ihan vain omaksi huvikseni ja osaltaan myös saadakseni kokoelmaan jotain aivan uutta. Jutussa simpanssit yrittävät kirjoittaa erästä tunnettua näytelmää - ja toteuttaa tilastotieteen tunnettua ajatusleikkiä nimeltä "äärettömän apinajoukon lause", englanniksi "infinite monkey theorem".

Molemmissa tarinoissa sivutaan Shakespearen ehkä suurinta teosta Hamletia, kuten myös aivan ensimmäisessä Shakespeare-novellissani Kallis prinssi, joka syntyi suorana reaktiona Anthony Burgessin Shakespeare-novelleihin, joista muuten varhaisimman, Burgessin Enderby/Shakespeare-teemaa käsittelevästä Enderby's Dark Lady-romaanistakin löytyvän The Musen (vuodelta 1968) suomensin aikoinani Porttiin nimellä Muusa - peräti vuonna 1992, jos netin bibliografioihin yhtään voi luottaa. Kallis prinssi julkaistiin Finnzinessä niinkin aikaisin kuin 1997 (Fz 1/97) ja kirjoitettiin kai pari vuotta aikaisemmin, muistaakseni Portin novellikilpailuun. Jossa se ei menestynyt. Aivan aiheesta. Lukiessani sitä joulukuussa 2009 hämästyin siitä, kuinka lohduttoman huono se oli. Kirjoitin sen uudestaan ja muokkasin raskaalla raskaalla kädellä, ja toivon mukaan novelli toimii hieman paremmin tässä muodossa. Novellissa aikamatkaillaan (suora varkaus The Musesta!) ja paljastetaan kuka se oikein murhasikaan Hamletin isän, vanhan kuningas Hamletin. Ja miksi.

Yön kynttilät (Fz 1/99) on suoraa jatkoa Romeolle ja Julialle (onko kuollut sittenkin mahdollista herättää henkiin?), Kuninkaan kootut hulluudet (Fz 1/04; käännetty myös eestiksi kokoelmassa Soome ulme, Skarabeus 2008) siirtää hulluksi tulleen kuningas Learin ja hänen juonittelevan narrinsa tarkasti määrittelemättömään scifiympäristöön, Elegiassa Janukselle (Fz 1/01) Othellon pääkonna Jago saa rangaistuksensa. Ja vielä uudestaan. Talviyön unessa (Fz 2/05) Kesäyön unen räyhähenki Puck on joutunut pakenemaan herransa Oberonin vihaa syvälle ulkoavaruuteen ja siellä hän törmää avaruusaluksen outoon lastiin. Valtiossa (Fz 4/02) Myrskyn Caliban saa saarensa takaisin Prosperon seurueineen palattua kotiin, mutta saa huomata ettei hallitsijana oleminen aina niin helppoa ole. Binäärimyrskyssä (Fz 1/00, alunperin nimellä Binäärisonetti) Myrskyn tematiikka jatkuu huolestuttavissa borgesmaisissa merkeissä: onko Shakespearen teksteillä salattuja metafyysisiä ulottuvuuksia?

Jälkeen Rubiconissa (Fz 4/04) Julius Caesarin salamurha on siirretty Eduskuntatalon rappusille nykypäivän Helsinkiin, jossa kansalaissodan haamut yhä kummittelevat (luin novellin heinäkuussa Usvan kesäleirillä ja leiriltä tehty useiden kirjoittajien luettuja novelleja sisältävä CD ilmestynee syksymmällä osana ESC:n julkaisusarjaa); Auguureissa (Fz 4/07) Antoniuksen ja Kleopatran (joka on jatkoa Julius Caesarille) Marcus Antonius on asettunut Egyptiin ja pyrkii yliluonnollisia keinoja käyttäen selvittämään, miten löisi triumviraatinsa toiset jäsenet ja voittaisi uuden kansalaissodan.

Muutamissa novelleissa olen häpeämättömällä tavalla lähtenyt kirjallisten kokeilujen tielle. Metsämiehen tarinassa (Fz 2/07) Windsorin iloisten rouvien paksu ritari Sir John Falstaff muistelee unohtumatonta yötään metsän sarvipäänä ja elää sen uudelleen, kai. Koko novelli koostuu yhdestä ainoasta, säädyttömän pitkästä ja monipolvisesta lauseesta. Runomuotoinen McB3 (kirjoitettu alunperin suomeksi mutta julkaistu ensin englanniksi Portti Special English Issuessa 2003) siirtää Macbethin veriset tapahtumat avaruuden kauppamiesten pariin. Requiemissa sudelle (Portti 1/09) tutkin miten onnistuu musiikin rytmien ja logiikan siirtäminen proosaan. Siinä en ole varastanut Shakespearelta vaan novellin päähenkilön Mozartin Requiemista.

Mies Stratfordista (Fz 2/02) leikittelee ajatuksella, että Shakespeare ei kirjoittanutkaan näytelmiään. Tälle ajatukselle löytyy runsasti tukea, niin epämääräisiä ovat tietomme wanhasta Williamista ja niin monet asiat hänen ympärillään tuntuvat perin ristiriitaisilta, elleivät peräti mahdottomilta. Mutta jos ei hän niin kuka? Novellissa esiintyy myös Shakespearen kolleega ja kilpailija Christopher Marlowe, jonka pääteosta Tohtori Faustusta olen säälittä hyödyntänyt novellissa Faustuksen kiusaus (Fz 4/05). Mikä onkaan tiedemiehen vastuu ja kuka hänen keksintöjään hyödyntää? Tohtori Faustus muuten poikkeaa myös Yön kynttilöissä harjoittamassa salatiedettään, onnettomin tuloksin tietenkin, kuten tragediassa pitääkin. Kirjemuodossa kerrottu Faustuksen kiusauskin lukeutuu kirjallisiin kokeiluihini. Jalanjälki hiekassa (Fz 3/06) panee vanhenevan ja velkojiaan pakenevan Daniel Defoen kohtaamaan luomuksensa Robinson Crusoen, perin Myrskymäisissä tunnelmissa. Onko Crusoen saari kuvittelua vai totta? Tässä novellissa, kuten kokoelman monessa muussakin jutussa, pohditaan kirjoittamisen ja kirjallisuuden perimmäistä olemusta.

Kokoelman genrekirjo on tahallisesti sangen laaja, samoin kirjallinen varianssi: on scifiä, fantasiaa, kauhua, rikoskertomusta; on runoa ja kirjenovellia; on aikamatkailua ja avaruusoopperaa; on mytologiaa, huumoria, metafysiikka ja nekromantiikkaa; on muumiota, zombieta ja apinaa. Shakespearessa löytyy koko maailmakaikkeus - My library was dukedom large enough, (The Tempest).

(JK: Kolmaskymmenes kolmas simpanssi sisältää seitsemäntoista tekstiä ja kolme niistä löytyy myös tästä blogista, kaksi erikielisenä versiona: Metsämiehen tarina, McB3 englanniksi ja Yorick parka ruotsiksi nimellä Stackars Yorick. Shakespeare-aiheisiin novelleihin kuuluu myös A Willow Grows Askant (aivan uusi tarina, ei mukana kirjassa) jossa palataan Hamletin tapahtumiin ja siihen miten siinä Ofelian kuolemassa loppujen lopuksi oikein kävikään.)

Syvä Iskumme on

Suomen ainoa rikosnovelleja julkaiseva lehti, Juri Nummelinin päätoimittama Isku, lopetti paperiversionsa ja siirtyi nettiin. Nostalgikkoja tämä tietenkin harmittaa - lehti kun ei pelkästään julkaissut hyviä juttuja (uusia ja vanhoja, kotimaisia ja käännettyjä miellyttävästi sekaisin) vaan myös näytti sekä hyvältä että uskottavalta.

Vaihtoehdot lienevät kuitenkin olleet nämä: joko lehti siirtyy nettiin tai sitten se lakkaa olemasta. Joten näistä netti on se ainoa hyväksyttävissä oleva vaihtoehto.

Voi myös olla että muutos on hyvinkin positiivinen. Netissä lehti leviää paremmin kuin paperilla. Ja nettilehdellä on eräs ehdoton valtti ylitse muiden: myös vanhat numerot ovat koko ajan saatavilla ja uusien kiinnostuneiden lukijoiden luettavissa. (Tämän ansiosta esimerkiksi Anne Leinosen luotsaaman Usvan sivustolla löytyy reilustikin toisella sadalla oleva erinomaisten novellien varasto ja lukija voi vaikkapa uuteen mielenkiintoiseen nimeen törmätessään käydä lukemassa mitä muuta sama kirjoittaja on saanut aikaiseksi.) Ehkäpä näin uusi lyhytmuotoinen rikoskirjallisuus leviää laajemmalle, saa uusia lukijoita, tuottaa uusia kirjoittajia, ja vain entisestään vankistuu ja jalostuu.

Ensimmäinen nettinumero, kaiken kaikkiaan jo lehden kahdestoista numero, näyttää varsin hyvältä. Novelleja on kuusi - kolme kotimaista ja kolme käännettyä.

Numeron päänovelliksi nousee Kevin Wignallin pitkä Kuolema. Se alkaa normaalina palkkatappajakuvauksena, joskin palkkatappajat eivät ole "rikollisia" vaan virkamiehiä, black jobsien tekijöitä, jotka eliminoivat hallitukselle epämiellyttäviä henkilöitä. Jos ne sattuvat olemaan omia jo eläköityneitä virkamiehiä jotka vaan sattuvat tietämään liikaa ja voisivat ehkä aiheuttaa ikäviä tietovuotoja niin too bad. Tässä mitään turhia riskejä lähdetä ottamaan.

Tappajista toinen, Hammond, jää autoon tapon ajaksi. Ei hänestä sittenkään ole työhönsä. Novelli kiertyy sen ympärille mitä Hammondille tapahtuu tapon jälkeen. Hän tyri. Meni puihin. Ei uskaltanut. Mitä hyötyä epäkelvosta tappajasta on? Toinen tappajista, Baker, tuntuu koko ajan valmistautuvan hyödyttömän kumppaninsa eliminoimiseen. Hammond ymmärtää tämän ja vaikuttaa alistuneelta kohtaloonsa.

Matkalla takaisin he pysähtyvät syömässä eräässä hotellissa jossa Baker on tavanut vierailla lapsena. Hotelli on rakennettu korkealle kallionkielekkeelle, myrskyävän meren ääreen. Samaan aikaan tappajien kanssa hotellissa vierailee kouluseurue. Tappajat syövät. Hammond tuntee aikansa käyvän vähiin. Aterian päätteksi hän käy vessassa. Samaan aikaan jotain tapahtuu. Meri raivoaa, aallot piiskaavat kallioita ja yksi koululaisista joutuu veden varaan. Baker seuraa vierestä ja ajattelee kyynisesti lapsen olevan tuhoon tuomittu. Mikään ei enää voi pelastaa tätä.

Äkkiä toinen koululainen riisuu vaatteensa ja hyppää julmasti aallokoivaan mereen pelastamaan toveriaan. Baker pudistaa päätään. Hän ihailee poikaa mutta hulluhan se on. Yhden sijasta hukkuukin nyt kaksi. Nyt molemmat ovat tuhoon tuomittuja.

Mutta. Jotakin hyvin outoa ja äärimmäisen epätodennäköistä tapahtuu. Poika saakin pelastettua toverinsa ja kumpikin jää eloon. Vaikka se oli mahdotonta.

Tapahtumaketju aikaansaa sisäisen muutoksen Bakerissa. "Se, mikä häntä oli haavoittanut sydänytimiä myöten, oli tainnuttava tajuamisen hetki. Ensiksi hän oli luullut, että oli ollut kyse tappiosta, kun hän oli nähnyt, miten poika oli toiminut niin kuin oli toiminut, ja hänen omasta itsekkyydestään ja sen tajuamisesta, että hän oli jo kauan kätkenyt kyvyn toimia juuri niin, toimia tavalla, joka oli huimapäisellä, kauniilla tavalla inhimillistä. Mutta kyse oli jostain pahemmasta. Hän oli tajunnut, ettei hän koskaan ollut ollut tuo poika. Hän ei olisi sukeltanut viidentoista ikäisenä eikä hän olisi sukeltanut nytkään, ei sen takia, että hän olisi pelännyt, vaan sen takia, että syvällä sisimmässään hänellä ei ollut mitään syytä sukeltaa. Baker ei pelännyt kuolemaa ja hän oli luullut, että se olisi riittänyt, mutta ei pelon läsnäolo ollut saanut poikaa toimimaan niin kuin oli toiminut, kyse oli jostain suuremmasta, se oli rakkautta elämään, halua suojella sitä kaikissa vastoinkäymisissä, sankarillisuutta sen puhtaimmassa muodossaan. Eikä Baker ollut koskaan kadottanut noita luonteenpiirteitä, koska hänellä ei ollut koskaan niitä ollutkaan." Baker katselee vessasta palaavaa Hammondia uusin silmin. Esimiehille ei sittenkään tarvitse ilmoittaa Hammondin kyvyttömyydestä. Hammond voi siirtyä muihin tehtäviin, ja elää.

Wignallin kauniisti kirjoitettu novelli voisi hyvin olla mainstreamproosaa. Sen moraaliset pohdiskelut ja hienoviritteiset mielenliikkeiden kuvaukset nostavat sen ihan omalle tasolleen rikoskirjallisuudessa. Tosin välillä Wignall on luiskahtaa patetian ja sentimentaalisuuden puolelle. Johtuisikohan tämä käännöksestä? Olisi mielenkiintoista lukea teksti alkukielellä ja vertailla. Voi hyvin olla että patetia on hiipinyt tekstiin uuden kielen myötä. Voi olla että kukaan toinen lukija ei edes löydä tekstistä minun marginaalisesti pateettisina pitämiäni kohtia.

Toinen ulkomaalainen teksti, Keith Rawsonin Veri, sirpaleet ja kaikki muu alkaa hyvin. Vaimo pakottaa poliisin viinalakkoon. Pinnahan siinä kiristyy. Ja miten helvetissä työtään kestää selvin päin? Pakkohan sitä on saada joskus nollata päivän aikana nähty kuona, saasta ja epätoivo. Tietenkin lakon on pakko päättyä räjähtävään purkaukseen. Hieman vaisun jälkimaun novelli silti jättää, loppuratkaisu ei siltikään kanna koko novellia eikä tyydyttävällä tavalla lunasta alun lupauksia. Hyvä teksti silti.

Vanhaa osastoa edustaa Matt Kid Hytösen Viimeinen potti joka alunperin kirjoitettiin vuonna 1988 Rikospalat-nimiseen rikoslukemistoon. Eläkkeellä oleva poliisi häviä pokerissa vekselirahansa ja joutuu keksimään millä paikata vahingon. Klassisen kaavan mukaanhan tässä käy ja jokainen yritys paikata vahinko suistaa päähenkilön aina syvemmälle suohon eikä lopulta auta muu kuin ääriteko. Nuoren lupauksen Heikki Nevalan juttu on miellyttävän makaaberi ja Nevalalle tyypillisesti science fictionia. Vai oliko se sittenkin kauhua? Vaiko fantasiaa? Ehkä kaikkia. (Jostakin syystä tuli novellista mieleen JK Miettinen - voisiko Nevala peräti olla Miettinen?)

Julkaisun paras novelli on minulle ehdottomasti Anthony Neil Smithin Clive tunnustaa. Tässä hersyvän hirtehisessä novellissa (joka kuuluu niihin novelleihin joita lukee kateellisena siitä ettei itse ole sitä kirjoittanut!) päähenkilö tekee tunnustusta poliisille. Ei hän oikeastaan mikään rikollinen ole, huono-onninen vain. Harvinaisen huono-onninen.

Clive nimittäin tahtoo tehdä itsemurhan. Mutta hyvin spesiifin sellaisen. Hän ei tahdo kuolla yksin vaan tyttöystävänsä silmien edessä. "Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla."

Tämä tekee itsemurhahankkeesta vähintäänkin haastavan. Tyttöystävä ei saa tulla huoneeseen liian aikaisin (voisi yrittää estää) eikä myöskään liian myöhään (ei näe lähdön hetkeä). Ja tietenkin jokainen yritys epäonnistuu katastrofaalisesti ja Cliven sijasta kuoleekin - tyttöystävä. Kerta toisensa jälkeen. Ja joskus pitää jokunen todistajakin listiä, eihän se poliisi sitä vahingoksi uskoisi.

Vallan nerokas novelli. Musta huumori puree ja loppu lupaa on sankarillemme pienen toivonpilkahduksenkin. Ei tosin hänen seuraavalle tyttöystävälleen.

Siirto nettiin ei siis ole millään tavoin heikentänyt lehden laatua vaan yhä Nummelin tarjoaa meille mielenkiintoista ja monipuolista tavaraa. Yksi juttu. Näyttöpäätteeltä lukiessa lyhyemmät jutut tuntuvat huomattavasti paremmilta lukea. Wignallin juttu oli jo kestokyvyn äärirajoilla - ellei peräti ylittänyt sitä. Ainakin tällä taitolla.