Syvä Iskumme on

Suomen ainoa rikosnovelleja julkaiseva lehti, Juri Nummelinin päätoimittama Isku, lopetti paperiversionsa ja siirtyi nettiin. Nostalgikkoja tämä tietenkin harmittaa - lehti kun ei pelkästään julkaissut hyviä juttuja (uusia ja vanhoja, kotimaisia ja käännettyjä miellyttävästi sekaisin) vaan myös näytti sekä hyvältä että uskottavalta.

Vaihtoehdot lienevät kuitenkin olleet nämä: joko lehti siirtyy nettiin tai sitten se lakkaa olemasta. Joten näistä netti on se ainoa hyväksyttävissä oleva vaihtoehto.

Voi myös olla että muutos on hyvinkin positiivinen. Netissä lehti leviää paremmin kuin paperilla. Ja nettilehdellä on eräs ehdoton valtti ylitse muiden: myös vanhat numerot ovat koko ajan saatavilla ja uusien kiinnostuneiden lukijoiden luettavissa. (Tämän ansiosta esimerkiksi Anne Leinosen luotsaaman Usvan sivustolla löytyy reilustikin toisella sadalla oleva erinomaisten novellien varasto ja lukija voi vaikkapa uuteen mielenkiintoiseen nimeen törmätessään käydä lukemassa mitä muuta sama kirjoittaja on saanut aikaiseksi.) Ehkäpä näin uusi lyhytmuotoinen rikoskirjallisuus leviää laajemmalle, saa uusia lukijoita, tuottaa uusia kirjoittajia, ja vain entisestään vankistuu ja jalostuu.

Ensimmäinen nettinumero, kaiken kaikkiaan jo lehden kahdestoista numero, näyttää varsin hyvältä. Novelleja on kuusi - kolme kotimaista ja kolme käännettyä.

Numeron päänovelliksi nousee Kevin Wignallin pitkä Kuolema. Se alkaa normaalina palkkatappajakuvauksena, joskin palkkatappajat eivät ole "rikollisia" vaan virkamiehiä, black jobsien tekijöitä, jotka eliminoivat hallitukselle epämiellyttäviä henkilöitä. Jos ne sattuvat olemaan omia jo eläköityneitä virkamiehiä jotka vaan sattuvat tietämään liikaa ja voisivat ehkä aiheuttaa ikäviä tietovuotoja niin too bad. Tässä mitään turhia riskejä lähdetä ottamaan.

Tappajista toinen, Hammond, jää autoon tapon ajaksi. Ei hänestä sittenkään ole työhönsä. Novelli kiertyy sen ympärille mitä Hammondille tapahtuu tapon jälkeen. Hän tyri. Meni puihin. Ei uskaltanut. Mitä hyötyä epäkelvosta tappajasta on? Toinen tappajista, Baker, tuntuu koko ajan valmistautuvan hyödyttömän kumppaninsa eliminoimiseen. Hammond ymmärtää tämän ja vaikuttaa alistuneelta kohtaloonsa.

Matkalla takaisin he pysähtyvät syömässä eräässä hotellissa jossa Baker on tavanut vierailla lapsena. Hotelli on rakennettu korkealle kallionkielekkeelle, myrskyävän meren ääreen. Samaan aikaan tappajien kanssa hotellissa vierailee kouluseurue. Tappajat syövät. Hammond tuntee aikansa käyvän vähiin. Aterian päätteksi hän käy vessassa. Samaan aikaan jotain tapahtuu. Meri raivoaa, aallot piiskaavat kallioita ja yksi koululaisista joutuu veden varaan. Baker seuraa vierestä ja ajattelee kyynisesti lapsen olevan tuhoon tuomittu. Mikään ei enää voi pelastaa tätä.

Äkkiä toinen koululainen riisuu vaatteensa ja hyppää julmasti aallokoivaan mereen pelastamaan toveriaan. Baker pudistaa päätään. Hän ihailee poikaa mutta hulluhan se on. Yhden sijasta hukkuukin nyt kaksi. Nyt molemmat ovat tuhoon tuomittuja.

Mutta. Jotakin hyvin outoa ja äärimmäisen epätodennäköistä tapahtuu. Poika saakin pelastettua toverinsa ja kumpikin jää eloon. Vaikka se oli mahdotonta.

Tapahtumaketju aikaansaa sisäisen muutoksen Bakerissa. "Se, mikä häntä oli haavoittanut sydänytimiä myöten, oli tainnuttava tajuamisen hetki. Ensiksi hän oli luullut, että oli ollut kyse tappiosta, kun hän oli nähnyt, miten poika oli toiminut niin kuin oli toiminut, ja hänen omasta itsekkyydestään ja sen tajuamisesta, että hän oli jo kauan kätkenyt kyvyn toimia juuri niin, toimia tavalla, joka oli huimapäisellä, kauniilla tavalla inhimillistä. Mutta kyse oli jostain pahemmasta. Hän oli tajunnut, ettei hän koskaan ollut ollut tuo poika. Hän ei olisi sukeltanut viidentoista ikäisenä eikä hän olisi sukeltanut nytkään, ei sen takia, että hän olisi pelännyt, vaan sen takia, että syvällä sisimmässään hänellä ei ollut mitään syytä sukeltaa. Baker ei pelännyt kuolemaa ja hän oli luullut, että se olisi riittänyt, mutta ei pelon läsnäolo ollut saanut poikaa toimimaan niin kuin oli toiminut, kyse oli jostain suuremmasta, se oli rakkautta elämään, halua suojella sitä kaikissa vastoinkäymisissä, sankarillisuutta sen puhtaimmassa muodossaan. Eikä Baker ollut koskaan kadottanut noita luonteenpiirteitä, koska hänellä ei ollut koskaan niitä ollutkaan." Baker katselee vessasta palaavaa Hammondia uusin silmin. Esimiehille ei sittenkään tarvitse ilmoittaa Hammondin kyvyttömyydestä. Hammond voi siirtyä muihin tehtäviin, ja elää.

Wignallin kauniisti kirjoitettu novelli voisi hyvin olla mainstreamproosaa. Sen moraaliset pohdiskelut ja hienoviritteiset mielenliikkeiden kuvaukset nostavat sen ihan omalle tasolleen rikoskirjallisuudessa. Tosin välillä Wignall on luiskahtaa patetian ja sentimentaalisuuden puolelle. Johtuisikohan tämä käännöksestä? Olisi mielenkiintoista lukea teksti alkukielellä ja vertailla. Voi hyvin olla että patetia on hiipinyt tekstiin uuden kielen myötä. Voi olla että kukaan toinen lukija ei edes löydä tekstistä minun marginaalisesti pateettisina pitämiäni kohtia.

Toinen ulkomaalainen teksti, Keith Rawsonin Veri, sirpaleet ja kaikki muu alkaa hyvin. Vaimo pakottaa poliisin viinalakkoon. Pinnahan siinä kiristyy. Ja miten helvetissä työtään kestää selvin päin? Pakkohan sitä on saada joskus nollata päivän aikana nähty kuona, saasta ja epätoivo. Tietenkin lakon on pakko päättyä räjähtävään purkaukseen. Hieman vaisun jälkimaun novelli silti jättää, loppuratkaisu ei siltikään kanna koko novellia eikä tyydyttävällä tavalla lunasta alun lupauksia. Hyvä teksti silti.

Vanhaa osastoa edustaa Matt Kid Hytösen Viimeinen potti joka alunperin kirjoitettiin vuonna 1988 Rikospalat-nimiseen rikoslukemistoon. Eläkkeellä oleva poliisi häviä pokerissa vekselirahansa ja joutuu keksimään millä paikata vahingon. Klassisen kaavan mukaanhan tässä käy ja jokainen yritys paikata vahinko suistaa päähenkilön aina syvemmälle suohon eikä lopulta auta muu kuin ääriteko. Nuoren lupauksen Heikki Nevalan juttu on miellyttävän makaaberi ja Nevalalle tyypillisesti science fictionia. Vai oliko se sittenkin kauhua? Vaiko fantasiaa? Ehkä kaikkia. (Jostakin syystä tuli novellista mieleen JK Miettinen - voisiko Nevala peräti olla Miettinen?)

Julkaisun paras novelli on minulle ehdottomasti Anthony Neil Smithin Clive tunnustaa. Tässä hersyvän hirtehisessä novellissa (joka kuuluu niihin novelleihin joita lukee kateellisena siitä ettei itse ole sitä kirjoittanut!) päähenkilö tekee tunnustusta poliisille. Ei hän oikeastaan mikään rikollinen ole, huono-onninen vain. Harvinaisen huono-onninen.

Clive nimittäin tahtoo tehdä itsemurhan. Mutta hyvin spesiifin sellaisen. Hän ei tahdo kuolla yksin vaan tyttöystävänsä silmien edessä. "Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla."

Tämä tekee itsemurhahankkeesta vähintäänkin haastavan. Tyttöystävä ei saa tulla huoneeseen liian aikaisin (voisi yrittää estää) eikä myöskään liian myöhään (ei näe lähdön hetkeä). Ja tietenkin jokainen yritys epäonnistuu katastrofaalisesti ja Cliven sijasta kuoleekin - tyttöystävä. Kerta toisensa jälkeen. Ja joskus pitää jokunen todistajakin listiä, eihän se poliisi sitä vahingoksi uskoisi.

Vallan nerokas novelli. Musta huumori puree ja loppu lupaa on sankarillemme pienen toivonpilkahduksenkin. Ei tosin hänen seuraavalle tyttöystävälleen.

Siirto nettiin ei siis ole millään tavoin heikentänyt lehden laatua vaan yhä Nummelin tarjoaa meille mielenkiintoista ja monipuolista tavaraa. Yksi juttu. Näyttöpäätteeltä lukiessa lyhyemmät jutut tuntuvat huomattavasti paremmilta lukea. Wignallin juttu oli jo kestokyvyn äärirajoilla - ellei peräti ylittänyt sitä. Ainakin tällä taitolla.