Robert Wiehe directed two great classics: Das Kabinett des Doktor Caligari in 1919 and Orlacs Hände in 1924. In both movies Condrad Veidt is, in an extremely grotesque fashion, mixed up with other people's murderous schemes.
The protagonist Paul Orlac (Veidt) is a pianist - not only a supreme master of the instrument but perhaps the greatest virtuoso of his time. There is a terrible accident and Orlac loses what is most precious to a pianist: his hands. "His hands . . . for God's sake . . . his hands!" his wife cries out in anguish to the doctor. "Save his hands . . . his hands are his life . . ."
The doctor promises to do his best and he does manage to save Orlac's hands. But there's something a little odd about them. Why do people keep staring at his hands? Why is there a man who laughs at him when looking at his hands? Orlac wonders and wonders, getting more and more anxious. He has nightmares - a giant hand reaches for him surrealistically as he lies on his hospital cot.
Awakening from his nightmare Orlac finds a note on his bed. He reads it and is aghast: "Your hands couldn't be saved . . . Dr Serral gave you different hands . . . the hands of the executed robber and murderer Vasseur!" Orlac looks at his hands in horror. It's as if the hands no longer are a part of him but have a bizarre will of their own. He faints on the floor.
He confronts the doctor. It is true.
The thought of a murderer's hands starts to drive him insane. He vows never to touch another human being with his soiled hands. He tries playng the piano - it's hopeless. His new hands can produce only vile cacophony. He looks up old newspaper articles about Vasseur's crimes. When he comes home he finds a dagger sticking out of his door. A dagger with an X on the handle. A dagger like the one with which Vasseur performed his horrid deeds. He pulls it out and cluches it to his breast, then furtively hides it inside the grand piano.
His hands have become like claws, all wizened and withered: "Damned . . . cursed . . . hands!"
When night falls and darkness descends upon the house the hands draw, pull, him towards the grand piano. He's almost like a somnambulist, the hands control him and he follows them in absolute horror; he's utterly helpless. He stabs the air in front of him with his knife, slashing it to ribbons.
There's a mysterious and sinister looking man in a long black cape and floppy hat who's been following Orlac. He seems to have some menacing hold over Orlacs maid. He's trying to force her to do something, something against Orlac. At the same time the creditors are closing in. As Orlac no longer can play, he's got no income. And the debts keep on piling. Orlac's wife goes to his father. He's a rich man. He can save them. The father refuses, coldly and sadistically stating that he would want Orlac to become a destitute pauper: he hates his son.
His wife entreats and begs Orlac. He must go to his father - surely Orlac's father must help them. He must.
Orlac goes to his father's house. He finds the door unlocked. This is highly unusual as the door is always locked and closely guarded by a trusted servant. The house seems empty. In one room Orlac finds his father lying on the floor - with a dagger sticking out of him. It's the dagger with the X on the handle. The murderer Vasseur's dagger. Orlac alerts the police.
One of the detectives recognises the dagger. With his magnifying glass he examines the prints on it and proclaims them to be - Vasseur's! Vasseur is dead but his hands still murder! How is that possible?
Orlac flees the scene of the crime in horror. The sinister man in the long black cape follows him. It's the same man who laughed at him in the hospital. "You are your father's heir," the man says to Orlac, "you will pay me a million francs." "Why," says Orlac. "For my hands," the man says, then reveals the mechanical contraptions he has instead of hands: it's the executed murderer Vasseur!
The same experiment the doctor did with Vasseur's hands his assistant did with Vasseur's head! Vasseur shows him the scar on his neck where his head was removed and then, after the re-animation, re-attached.
And now, if Orlac doesn't pay him a million francs by tomorrow the police will receive information that it was Orlac who killed his father. The evidence against Orlac is quite overwhelming. The maid saw him with the dagger. The fingerprints are from his hands. He has the motive. It's quite open and shut.
Orlac knows he has to pay. His wife says no; he must go to the prosecutor and tell everything. He does so and the prosecutor immediately signs out a warrant for his arrest. The detective, however, stops this. He has Orlac get the money and meet the blackmailer. When he does, the police strike. "Vasseur" turns out to be a hospital assistant called Nera and well known to the police. The scar and the missing hands are only fake. He fesses up to blackmail but not murder.
The murder was done with Vasseurs hands, not his. Orlac, Nera points out, now has those hands. Orlac is arrested. But just then Orlac's wife and maid burst in. The maid comes clean. She knows all. She's been the murderers unwilling assistant: it was Nera who killed old Orlac. He knew Vaisseur and had rubber gloves made from his hands, gloves with Vaisseur's prints. And what's more, Vaisseur never murdered anyone. It was Nera who framed him for a murder he himself commited.
Vaisseur's hands are clean, not the hands of a murderer at all. And that means that Orlac's hands too are clean.
The real culprit is arrested and all ends on a happy note.
Orlacs Hände is not as expressionistic as Caligari but it does have its fine moments, especially when the camera lingers on the crushing anguish of Orlac, the sheer terror on his face when he believes himself to be doomed to murder somebody, the panic when his hands literally lead him on to terrors unknown.
Will he murder? Did he murder? These are the focal points of the movie.
However, everything is resolved far too easily and conveniently. It was all a frame-up. It really amounts to a sell-out and I for one feel cheated at the end. It would have been so sweet if his hands had been those of a murderer and had had a will of their own. It would have been even sweeter if the murderer had come back from the dead. Alas and alack, that was not to be. The supremely titillating supernatural elements prove to be just fake. This leaves a bad taste in one's mouth.
I much prefer the ambiguous ending of Caligari - now that one really leaves a powerful after taste and lingers under one's skin literally for ever. Never for an instant do we get relief from the opressing atmosphere of the film, never for once do we feel it's over and we can relax. The tension lives on and simply keeps growing even after the ending. Therefore the impact is immeasurably more potent.
Orlacs Hände shows great potential but fails to live up to it. The gripping scenes don't quite make up for the sell-out ending. Not quite.
26/09/2010
25/09/2010
Tanckar om jordens skapnad
Det blev lite tal om finlandssvensk science fiction på Ahrvid Engholms Skriva-lista precis efter Finncon - just angående vår panel visavi ämnet. Det var då som Zen Zats (Sveriges turbator, ungefär) Bertil Falk, lite i förbigående, sprängde nyhetsbomben. Den äldsta science fiction-boken skriven på svenska torde vara Tanckar om jordens skapnad från 1741. Och boken var skriven av en viss Johan Krook som, påpekade Falk, hör och häpna, var från Finland!
Nå, i princip är detta ingen nyhet. Det står faktiskt redan i Sam J. Lundwalls bibliografier. Lundwall skriver: "Krook föddes 1713 i Finland, troligen i Nyland, och disputerade 1737 i Uppsala. 1746 återfinns han i Åbo som preses för en filosofisk avhandling. Han blev sedan hovsekreterare. "Tanckar om jordens skapnad" kan sägas vara Sveriges första science-fictionroman. Författaren inleder arbetet med att konstatera att man "i denna här wår tid, med icke mindre beswär än omkostnad, endteligen wil weta: [...] den rätta beskaffenheten af wår jord, hennes yttra figur och skapnad, om hon, som man i de äldre tider godt och enfaldeligen trodde, skal wara lik en pankaka, eller som man nu i de nyare disputerar, antingen hon är mera lik en citron, än såsom en hollendsk ost." Huvudpersonen ger sig upp i ett luftskepp för att titta på jorden och väl ute i rymden blir hans nyfikenhet så stor att han far till månen. Där upptäcker han ett berg av glasflaskor som innehåller jordbornas förlorade förstånd. Han far tillbaka till jorden utan att ha fått besked om jordens skapnad, men väl om "rätta distantien emellan förnuft och dårskap". Böök skriver om boken att "denna berättelse är framställd i ett maner, som tillhör det odrägligaste man öfver huvud kan tänka sig". Författaren dog 1778 i Stockholm."
Men att Krook både: a) skrev den första svenska science fiction-boken och b) var från Nyland är något som, hittills, gått åtminstone mig helt förbi, fast Lundwalls bibliografiska prestationer icke är mig helt obekanta. Jag misstänker att jag inte är helt ensam i den saken.
Men vem var då denne Krook? Inte mycket utöver det Lundwall nämnde tycks vetas om honom. Men lite finns det nog på nätet. Lagus studentmatrikel vet detta om honom: "Krook, Johan. Borgo. p. 327 || Hans far p. 221. Gymnasist i Borgå 1728. Student 1730. Uttog testim. i k:m 8.8.1733. Student i Upsala 25.9.1733. Respondens der 1737 u. Grönbergh, 1737 pro gradu u. Ullén. Magister der 1737. Præses i Åbo 14.6.1746 för „Theses philosophicae“, resp. Sam. Krogius. Blef hofsekreterare."
Helsingfors universitets studentmatrikel har detta att förtälja: "kl. 1730 Johan Krook 5734. Vht: Hollolan kirkkoherra, FM Bengt Krook 4308 (yo 1698, † 1749) ja Katarina Printz. Porvoon lukion oppilas 7.10.1728 – 1730. Ylioppilas Turussa kl. 1730 [Krook] Johan. Borgo _ 327. Ylioppilas Uppsalassa 25.9.1733 Joh. Benedicti Krook Nylandus. Respondentti Uppsalassa 24.3.1737 pro exercitio, pr. käytänn. filos. prof. And. Grönwall. Respondentti Uppsalassa 28.6.1737 pro gradu, pr. teor. filos. prof. Petr. Ullén. FM Uppsalassa 30.6.1737. Preeses Turussa 14.6.1746. — Hovisihteeri. † Tukholmassa (Riddarholm) 1.9.1778. Naimaton."
Och ytterligare: "Viittauksia: HYK ms., Index s. 108b. — V. Lagus, Studentmatrikel I (1889–91) s. 402 (LXXXII); Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XII 1726–1731 (julk. T. Carpelan, 1948) s. 497, 499; Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XIII 1731–1738 (julk. T. Carpelan, 1952) s. 179 (8.8.1733, erlade chartae sigillatae afgifften för ett testimonium), 182, 238; Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XV 1742–1747 (julk. V-M. Autio, 1968) s. 160 passim; A. Jörgensen, Nyländska avdelningens matrikel 1640–1868 (1911) #382; Uppsala universitets matrikel II 1700–1750 (utg. A. B. Carlsson, 1919–23) s. 240; B. Lunelund-Grönroos (julk.), Matriculum gymnasii Borgoensis 1725–1809. SSJ 17 (1946) #68. — J. H. Lidén, Catalogus disputationum I. Disp. Upsalienses (1778) p. 219, 481; A. Bergholm, Sukukirja I (1892) s. 738 (Krook. Uudenmaan suku. Taulu 2); K. G. Leinberg, Dissertationes academicæ Fennorum extra patriam. BNF 58 (1900) #68; J. Vallinkoski, Turun akatemian väitöskirjat 1642–1828. HYKJ 30 (1962–66) #2107P."
Alltså född i Borgå (Borgo!), far kyrkoherde i Hollola, släkten starkt infesterad av kyrkofolk. Men sedan tar det slut.
I sitt mail nämnde Falk att Lunds universitetsbibliotek råkade ha ett exemplar av Krooks bok. Men, eftersom mannen då levde, skrev och publicerade sin bok i Sverige, fanns det ingen orsak att anta att man i Finland skulle hitta hans bok. Inte sådär bara. Det att han var född i Finland var en ganska incidental bagatell. Vem kom ihåg honom idag? Vem kom ihåg hans bok? Vem hittade bokens anknytning till Finland? Nej, det faktum att mannen som skrev Sveriges första science fiction-bok var från Finland var nog ett föga känt faktum i hans gamla hemtrakter.
Det var när jag i helt andra ärenden besökte vår nationalbibliografi Fennica som jag kom på att ta en titt om boken, möjligtvis, kunde finnas nämnd där. Och denna språkligt tämligen schizofrena anteckning hittade jag i registret: "Författare: Anticthon, salanimi, k. 1778. Titel: Tanckar om jordens skapnad, eller Fonton Freemassons äfwentyr, till högwälborne herr grefwen **** och nu med anmärckningar till trycket befordrat af Anticthon. Förlag: Stockholm : tryckt hos Lorentz L. Grefing, 1741. Omfång: [1-3] 4-80 s. ; 4:o. Anmärkning: Nimiösivulla myös: [motto] O! Proceres, censore opus est, an haruspice nobis? Juven. Arkit: A-K4. Material: monografi. Verkets språk: swe. UDK-klassifikation: 839.7 -3 11/12. Annan författare: Grefing, Lorentz Ludvig (kirjapaino, Tukholma, 1739-1769. Samling: KANSALLISKOKOELMA (käyttö vain lukusalissa). Signum: Reenpään kok. Filosofia."
Vilket då betydde att Universitetsbiblioteket (eller Nationalbiblioteket som det officiellt heter nuförtiden) ägde ett exemplar, och helt slumpmässigt, vågar jag påstå, eftersom det handlar om en donation. Men egalt! De hade ett exemplar - ett exemplar som man fick läsa!
Så till Unionsgatans branta backe styrde jag mina steg och innan jag visste vad som hände höll jag Krooks revolutionerande opus i mina händer. Det kändes - ja - ganska magnifikt. Att läsa en svensk science fiction-bok från 1741 i originalupplaga är inte något man gör varje dag precis.
Bokens text var inte alltför lätt att förstå eftersom vårt bekanta alfabet endast användes i vissa utländska citat. För övrigt var det att tolka de olika kufiska tecknen: och dessutom tycktes versalerna inte alls ha något att göra med sina respektive gemener. Och vice versa.
Men det blev gjort. Och boken blev läst.
Själva ramberättelsen är enkel. Berättaren Fonton Freemasson vill äntligen få reda på vilken form Jorden har. "Högvälborne herr grefwen har sig wäl bekant, hvad man i denna wår tid, med icke mindre beswär än med omsorgnad, wil egentligen weta: iag menar den rätta beskaffenheten af wår Jord, hennes yttra Figur och skapnad, om hon, som man i de äldre tider godt och enfaldigen trodde, skal vara lik en pannkaka, eller som man nu i de nyare disputerar, antingen är mera lik en Citron, än såsom en Hollendsk Ost."
"Minsan det går/ei längre an/at krypa i det tysta."
Han lyckas bygga en flygande maskin eller egentligen ett "luftskiep" och sätter ut. Skeppet tar honom upp, allt högre upp genom himlarna, ut i rymden där synen av alla dansande stjärnor och majestetiskt kretsande himlakroppar helt hypnotiserar honom. "I betracktan af denna widd blef jag wäl förstörd, bestört för denna myckenheten skull, förskräckt utöwer en så widlöftig storlek, men därhos kär uti denna deras fägring, och ännu mera undrande nyfiken at se alla uti en ständig rörelse, utan att ändock röra hvarandra. Jag glömde alltså bort icke allenast mig sielf, at iag war en dödelig, utan ock min hemvist, jorden."
Världsrymden förför Fonton Freemasson till den grad att han helt glömmer bort sin ursprungliga intention. "Jag såg nu intet mindre efter, än som det, om hon är flat, fyrkantig, rund, aflång (. . .), om hon stödiar sig på stolpar, på fyra par Oxars ryg, som de i Japan mena, på fyra Elephanters, som Indianerne föregifwa, eller om hon ledig och lös swäfwar i luften: Om hon får behålla den äran de gamla henne tillagt, att var en orörlig medel=punct et centrum för hela werlden, eller ock om hon med de nyare Philosophers samtycke, måste taga sig den mödan uppå, och i följe med de andra Planeterna löpa om kring Solen."
För att inte segla alltför djupt i rymden och där hopplöst förirra sig styr Fonton Freemasson sitt luftskepp mot Månen och landar där. Han upptäcker strax att det finns liv på Månen: växter och djur - och sedan stöter han på månmänniskor. Dessa ligger på en klart högre nivå än vi nere på Jorden men trots det inser de att Fonton Fremasson inte är ett djur och accepterar honom i sitt sällskap.
En dag är månmänniskorna ute och jagar vilt och Fonton Freemasson tappar bort sig. Det är då han gör sin upptäckt. När han vandrar vilse stöter han på ett berg av glasskärvor. Berget påminner honom om en "Bruna-hög" (?) eller en "Ätte-backe". När han studerar skärvorna noggrannare märker han att bland dem finns även hela glasflaskor.
"Omsider som iag ännu vid närmar påsende förmärkte, at dessa här omtalta glas de vore teknade med Romerska sifror, och iag sålunda kände igen något som war hemma ifrå jorden, så wiste iag då intet mera hwarken hwad iag skulle säja eller tänka, här stannade hela min lilla inbillnings gåfwa, det war mig en sak som iag intet kunde begripa, ty lämnar iag det såsom et (. . .) och tänker intet vidare här uppå, utan mera huru iag, utan någon särdeles anfäktning, skulle komma ifrå detta förtrollade stället." Och: "Mån, likasom Rom fordom=dags af Albae ruin, får terricolarum interperentia, igenom the earthli folly profiterar, fastän tiden går, och sättet huru detta sker, skulle blifwa så obegripligt härefter, som okunnigt det hafwer warit alt härintils."
Det tar en stund men sedan börjar Fonton Freemasson förstå vad det handlar om, vad de kryptiska glasflaskornas hemlighet är: Månen drar till sig det mänskliga förnuftet som det drar till sig tidvattnet. Vi tappar delar av vårt förstånd, det evaporerar till Månen där det sparas i glasflaskorna.
"Sålunda så fant iag icke allenast på denna här häritida obekanta sanning, at nemligen wår Siäl, på wist sät, äfwen som wår krop och hela den öfriga jorden ständigt evaporerar, at hon ock i brist af näring och behörig skötsel, kan aldeles mista sin styrka och sit förnuft, utan ock, få i ansende sielfwa contexten, at endel af wåra Poëter samt Philosopher, icke utan orsak, ansedt wår jord för en Planet, som är öfwer alt full besatt med förnuftelöst Folk: 'Tous les hommes sont Fous & maigre tous leurs foins, Ne different entre eux, que de plus ou de moins.' Mindes vult decipi, at hela werlden sielf gierna wil wara dåraktig och på alt sät blifwa bedragen."
Fonton Freemasson känner behovet att söka fram sin egen flaska och återskapa sitt förnuft. Men vilken flaska är hans? Det kan han inte veta. Han ber månmänniskorna att få återvända hem och de ger honom tillstånd. Men det verkar inte riktigt bli av. Månmänniskorna vill gärna höra om hur allt är på jorden och Fonton Freemasson berättar hur vi har det. Månmänniskorna är enormt roade. Fonton Freemasson å sin sida vill gärna höra om hur saker och ting är på Månen och månmänniskorna berättar för honom. Fonton Freemasson är minst sagt fascinerad.
Men ändå börjar han längta hem. Det är ju nästan hans plikt att sprida sin nyfunna kunskap. "At wi Bröder i Apollo hafwa en oinskränkt påfunds makt, wi ha låf at resa til himlar, afgrunder, stiernor och nya werldar at wid hemkomsten wisa Folck sina dårskaper." Så han återvänder till jorden och sin käraste Eucharis.
Men kan han vara tillfreds med sin tidigare existens, efter allt han sett och lärt sig och upplevt? Nej, det kan han ej. "Ei gör iag på slutet så godt som wåld på mig sielf, och tager så fram mit luftskiep, ställer det uti fria luften, sätter mig däruti, och då man icke utan förundran afwaktar, hvad iag hade sinnet at företaga, så ser man mig fri ledig och lös sakta swäfwa uti ren och stilla luft, til dess iag helt ich hållen omsider så försvan utur alles theras åsyn." Ett elegiskt slut: Fonton Freemasson återvänder till Månen.
Ett klassiskt mönster, satirikerns grundredskap - helt som tex. hos Swift. Vi reser till ett främmande land eller en främmande land, skådar vår egen dårskap, och till slut äcklas av både våra medmänniskor och samhället vi lever i.
Jag vet inte egentligen om Krooks bok kan kallas prosa. I Universitetsbibliotekets samling är boken klassificerad som filosofi. Det kan handla om olika tiders olika litteraturuppfattingar. Tanckar om jordens skapnad är för våra ögon en ganska orolig melange vetenskap, filosofi, essäistik och skönlitteratur. På 1740-talet gjorde man inte sås stor skillnad - allt vad belles-lettres. Filosofi och naturvetenskap - finns det någon skillnad? Allt handlar ju om tankar.
Krook är exceptionellt beläst. I texten nämner han föregångare inom fantastiken som Cyrano de Bergerac, Dominicus Gonzales, Athanasius Kircher, Jesuiten Pater Daniel och Astolphus, samt även Ariosto och Vergelius. Dock inte tex. Swift. Av naturvetenskapare nämner han Doctor Wilkens, Hugenius, Fontenell, Gracian, Balfac, Copernicus och Galilaeus Galilaei (som han stavar dem). Det är solklart att han känner till litteraturen, både den moderna och den klassiska, att han vet vad vetenskapsmännen och filosoferna anser om de kosmiska frågorna. Det är inte problemet med boken.
Problemet är att han hela tiden verkar känna sig tungt förpliktad att påminna läsaren om sin vida kunskap och beläsenhet. Sällan lyckas Krook prestera en enda mening utan ett lärt citat. Det är helt normalt för honom att belasta en enda sida med tre eller fyra långa citat, ofta på tre eller fyra olika språk: engelska, franska, latin, forngrekiska. Huruvida citaten är relevanta är icke frågan. Det kan en som inte läser forngrekiska knappast avgöra. Men i varje fall gör citaten texten tungläst och ibland så gott som oläslig.
Läsaren är inte intresserad av vad Aischylos har att säga - läsaren vill veta vad allt underligt och fascinerande det finns på Månen. Hurdana månmänniskorna och deras samhälle är. Allt detta så gott som förtiger Krook. Han ger oss nästan inga narrativa detaljer. Han beskriver inte månsamhället. Han avslöjar inte varför månmänniskorna ligger på en högre nivå än vi. Vi får aldrig veta vad de tänker, vad de känner, hur de lever. Vi måste bara tro på Fonton Freemasson när han säger att de är bättre än vi. Ytterst frustrerande. Istället citerar Krook.
Han citerar klassiska greker och romare. Han citerar moderna fransmän. Han citerar italienare. Han citerar dramer. Han citerar dikter. Han citerar vetenskapliga texter. Han är inte intresserad av att skriva en berättelse. Han är inte ens intresserad av att formulera ett filosofiskt traktat - främst verkar han vara intresserad av att bevisa hur lärd och beläst han är. Inte någon värst lovande premiss för en science fiction-bok.
Och Krooks prosa? Om det finns ett kantigt, konstgjort, konvoluterat sätt att uttrycka en icke fullt färdigt formulerad tanke, så väljer Krook detta sätt. Och krånglar till det hela med ett par irrelevanta citat. Krooks meningar är lika långa som de är diffusa. När han kommer till paragrafens slut verkar han inte längre själv komma ihåg vad det var han skulle säga. Men ingen skada skedd - ett Vergilius-citat räddar allt.
Ändå har boken sina kvaliteter. Det här är en ganska intressant produkt av upplyssningstiden eller åtminstone upplysningsandan. Jag misstänker starkt att den skämtar rätt fritt med tidens tankegångar och karakteristiska griller: tankar vår tid så gott som helt har glömt bort. Detta gör att boken inte alls fungerar som den borde. Namnet på huvudpersonen - Fonton Freemasson - ja det måste ju vara en hänsyftning till frimurarna? Men vad betyder det? Jag har ingen aning. En annan sak som slår mig är hur okristen boken är, rent av ateistisk. Kanske det beror på att Krook är prästson. Intressant, i varje fall.
Trots allt är det inget under att Krooks bok är bortglömd. Det är ingen stor orättvisa an sich. Tanckar om jordens skapnad är en stökig bok och tungläst som bara vad: främst något för akademikern.
Men faktum kvarstår: den första svenska science fiction-boken är skriven av Johan Krook från Finland. Och riktig science fiction är det det handlar om: en helt stilren utopi och satir.
Det är något man kan vara ganska stolt över. Därför tycker jag vi kan förlåta Krook hans något klumpiga text - det är inte alltid lätt att vara först.
Nå, i princip är detta ingen nyhet. Det står faktiskt redan i Sam J. Lundwalls bibliografier. Lundwall skriver: "Krook föddes 1713 i Finland, troligen i Nyland, och disputerade 1737 i Uppsala. 1746 återfinns han i Åbo som preses för en filosofisk avhandling. Han blev sedan hovsekreterare. "Tanckar om jordens skapnad" kan sägas vara Sveriges första science-fictionroman. Författaren inleder arbetet med att konstatera att man "i denna här wår tid, med icke mindre beswär än omkostnad, endteligen wil weta: [...] den rätta beskaffenheten af wår jord, hennes yttra figur och skapnad, om hon, som man i de äldre tider godt och enfaldeligen trodde, skal wara lik en pankaka, eller som man nu i de nyare disputerar, antingen hon är mera lik en citron, än såsom en hollendsk ost." Huvudpersonen ger sig upp i ett luftskepp för att titta på jorden och väl ute i rymden blir hans nyfikenhet så stor att han far till månen. Där upptäcker han ett berg av glasflaskor som innehåller jordbornas förlorade förstånd. Han far tillbaka till jorden utan att ha fått besked om jordens skapnad, men väl om "rätta distantien emellan förnuft och dårskap". Böök skriver om boken att "denna berättelse är framställd i ett maner, som tillhör det odrägligaste man öfver huvud kan tänka sig". Författaren dog 1778 i Stockholm."
Men att Krook både: a) skrev den första svenska science fiction-boken och b) var från Nyland är något som, hittills, gått åtminstone mig helt förbi, fast Lundwalls bibliografiska prestationer icke är mig helt obekanta. Jag misstänker att jag inte är helt ensam i den saken.
Men vem var då denne Krook? Inte mycket utöver det Lundwall nämnde tycks vetas om honom. Men lite finns det nog på nätet. Lagus studentmatrikel vet detta om honom: "Krook, Johan. Borgo. p. 327 || Hans far p. 221. Gymnasist i Borgå 1728. Student 1730. Uttog testim. i k:m 8.8.1733. Student i Upsala 25.9.1733. Respondens der 1737 u. Grönbergh, 1737 pro gradu u. Ullén. Magister der 1737. Præses i Åbo 14.6.1746 för „Theses philosophicae“, resp. Sam. Krogius. Blef hofsekreterare."
Helsingfors universitets studentmatrikel har detta att förtälja: "kl. 1730 Johan Krook 5734. Vht: Hollolan kirkkoherra, FM Bengt Krook 4308 (yo 1698, † 1749) ja Katarina Printz. Porvoon lukion oppilas 7.10.1728 – 1730. Ylioppilas Turussa kl. 1730 [Krook] Johan. Borgo _ 327. Ylioppilas Uppsalassa 25.9.1733 Joh. Benedicti Krook Nylandus. Respondentti Uppsalassa 24.3.1737 pro exercitio, pr. käytänn. filos. prof. And. Grönwall. Respondentti Uppsalassa 28.6.1737 pro gradu, pr. teor. filos. prof. Petr. Ullén. FM Uppsalassa 30.6.1737. Preeses Turussa 14.6.1746. — Hovisihteeri. † Tukholmassa (Riddarholm) 1.9.1778. Naimaton."
Och ytterligare: "Viittauksia: HYK ms., Index s. 108b. — V. Lagus, Studentmatrikel I (1889–91) s. 402 (LXXXII); Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XII 1726–1731 (julk. T. Carpelan, 1948) s. 497, 499; Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XIII 1731–1738 (julk. T. Carpelan, 1952) s. 179 (8.8.1733, erlade chartae sigillatae afgifften för ett testimonium), 182, 238; Turun akatemian konsistorin pöytäkirjat XV 1742–1747 (julk. V-M. Autio, 1968) s. 160 passim; A. Jörgensen, Nyländska avdelningens matrikel 1640–1868 (1911) #382; Uppsala universitets matrikel II 1700–1750 (utg. A. B. Carlsson, 1919–23) s. 240; B. Lunelund-Grönroos (julk.), Matriculum gymnasii Borgoensis 1725–1809. SSJ 17 (1946) #68. — J. H. Lidén, Catalogus disputationum I. Disp. Upsalienses (1778) p. 219, 481; A. Bergholm, Sukukirja I (1892) s. 738 (Krook. Uudenmaan suku. Taulu 2); K. G. Leinberg, Dissertationes academicæ Fennorum extra patriam. BNF 58 (1900) #68; J. Vallinkoski, Turun akatemian väitöskirjat 1642–1828. HYKJ 30 (1962–66) #2107P."
Alltså född i Borgå (Borgo!), far kyrkoherde i Hollola, släkten starkt infesterad av kyrkofolk. Men sedan tar det slut.
I sitt mail nämnde Falk att Lunds universitetsbibliotek råkade ha ett exemplar av Krooks bok. Men, eftersom mannen då levde, skrev och publicerade sin bok i Sverige, fanns det ingen orsak att anta att man i Finland skulle hitta hans bok. Inte sådär bara. Det att han var född i Finland var en ganska incidental bagatell. Vem kom ihåg honom idag? Vem kom ihåg hans bok? Vem hittade bokens anknytning till Finland? Nej, det faktum att mannen som skrev Sveriges första science fiction-bok var från Finland var nog ett föga känt faktum i hans gamla hemtrakter.
Det var när jag i helt andra ärenden besökte vår nationalbibliografi Fennica som jag kom på att ta en titt om boken, möjligtvis, kunde finnas nämnd där. Och denna språkligt tämligen schizofrena anteckning hittade jag i registret: "Författare: Anticthon, salanimi, k. 1778. Titel: Tanckar om jordens skapnad, eller Fonton Freemassons äfwentyr, till högwälborne herr grefwen **** och nu med anmärckningar till trycket befordrat af Anticthon. Förlag: Stockholm : tryckt hos Lorentz L. Grefing, 1741. Omfång: [1-3] 4-80 s. ; 4:o. Anmärkning: Nimiösivulla myös: [motto] O! Proceres, censore opus est, an haruspice nobis? Juven. Arkit: A-K4. Material: monografi. Verkets språk: swe. UDK-klassifikation: 839.7 -3 11/12. Annan författare: Grefing, Lorentz Ludvig (kirjapaino, Tukholma, 1739-1769. Samling: KANSALLISKOKOELMA (käyttö vain lukusalissa). Signum: Reenpään kok. Filosofia."
Vilket då betydde att Universitetsbiblioteket (eller Nationalbiblioteket som det officiellt heter nuförtiden) ägde ett exemplar, och helt slumpmässigt, vågar jag påstå, eftersom det handlar om en donation. Men egalt! De hade ett exemplar - ett exemplar som man fick läsa!
Så till Unionsgatans branta backe styrde jag mina steg och innan jag visste vad som hände höll jag Krooks revolutionerande opus i mina händer. Det kändes - ja - ganska magnifikt. Att läsa en svensk science fiction-bok från 1741 i originalupplaga är inte något man gör varje dag precis.
Bokens text var inte alltför lätt att förstå eftersom vårt bekanta alfabet endast användes i vissa utländska citat. För övrigt var det att tolka de olika kufiska tecknen: och dessutom tycktes versalerna inte alls ha något att göra med sina respektive gemener. Och vice versa.
Men det blev gjort. Och boken blev läst.
Själva ramberättelsen är enkel. Berättaren Fonton Freemasson vill äntligen få reda på vilken form Jorden har. "Högvälborne herr grefwen har sig wäl bekant, hvad man i denna wår tid, med icke mindre beswär än med omsorgnad, wil egentligen weta: iag menar den rätta beskaffenheten af wår Jord, hennes yttra Figur och skapnad, om hon, som man i de äldre tider godt och enfaldigen trodde, skal vara lik en pannkaka, eller som man nu i de nyare disputerar, antingen är mera lik en Citron, än såsom en Hollendsk Ost."
"Minsan det går/ei längre an/at krypa i det tysta."
Han lyckas bygga en flygande maskin eller egentligen ett "luftskiep" och sätter ut. Skeppet tar honom upp, allt högre upp genom himlarna, ut i rymden där synen av alla dansande stjärnor och majestetiskt kretsande himlakroppar helt hypnotiserar honom. "I betracktan af denna widd blef jag wäl förstörd, bestört för denna myckenheten skull, förskräckt utöwer en så widlöftig storlek, men därhos kär uti denna deras fägring, och ännu mera undrande nyfiken at se alla uti en ständig rörelse, utan att ändock röra hvarandra. Jag glömde alltså bort icke allenast mig sielf, at iag war en dödelig, utan ock min hemvist, jorden."
Världsrymden förför Fonton Freemasson till den grad att han helt glömmer bort sin ursprungliga intention. "Jag såg nu intet mindre efter, än som det, om hon är flat, fyrkantig, rund, aflång (. . .), om hon stödiar sig på stolpar, på fyra par Oxars ryg, som de i Japan mena, på fyra Elephanters, som Indianerne föregifwa, eller om hon ledig och lös swäfwar i luften: Om hon får behålla den äran de gamla henne tillagt, att var en orörlig medel=punct et centrum för hela werlden, eller ock om hon med de nyare Philosophers samtycke, måste taga sig den mödan uppå, och i följe med de andra Planeterna löpa om kring Solen."
För att inte segla alltför djupt i rymden och där hopplöst förirra sig styr Fonton Freemasson sitt luftskepp mot Månen och landar där. Han upptäcker strax att det finns liv på Månen: växter och djur - och sedan stöter han på månmänniskor. Dessa ligger på en klart högre nivå än vi nere på Jorden men trots det inser de att Fonton Fremasson inte är ett djur och accepterar honom i sitt sällskap.
En dag är månmänniskorna ute och jagar vilt och Fonton Freemasson tappar bort sig. Det är då han gör sin upptäckt. När han vandrar vilse stöter han på ett berg av glasskärvor. Berget påminner honom om en "Bruna-hög" (?) eller en "Ätte-backe". När han studerar skärvorna noggrannare märker han att bland dem finns även hela glasflaskor.
"Omsider som iag ännu vid närmar påsende förmärkte, at dessa här omtalta glas de vore teknade med Romerska sifror, och iag sålunda kände igen något som war hemma ifrå jorden, så wiste iag då intet mera hwarken hwad iag skulle säja eller tänka, här stannade hela min lilla inbillnings gåfwa, det war mig en sak som iag intet kunde begripa, ty lämnar iag det såsom et (. . .) och tänker intet vidare här uppå, utan mera huru iag, utan någon särdeles anfäktning, skulle komma ifrå detta förtrollade stället." Och: "Mån, likasom Rom fordom=dags af Albae ruin, får terricolarum interperentia, igenom the earthli folly profiterar, fastän tiden går, och sättet huru detta sker, skulle blifwa så obegripligt härefter, som okunnigt det hafwer warit alt härintils."
Det tar en stund men sedan börjar Fonton Freemasson förstå vad det handlar om, vad de kryptiska glasflaskornas hemlighet är: Månen drar till sig det mänskliga förnuftet som det drar till sig tidvattnet. Vi tappar delar av vårt förstånd, det evaporerar till Månen där det sparas i glasflaskorna.
"Sålunda så fant iag icke allenast på denna här häritida obekanta sanning, at nemligen wår Siäl, på wist sät, äfwen som wår krop och hela den öfriga jorden ständigt evaporerar, at hon ock i brist af näring och behörig skötsel, kan aldeles mista sin styrka och sit förnuft, utan ock, få i ansende sielfwa contexten, at endel af wåra Poëter samt Philosopher, icke utan orsak, ansedt wår jord för en Planet, som är öfwer alt full besatt med förnuftelöst Folk: 'Tous les hommes sont Fous & maigre tous leurs foins, Ne different entre eux, que de plus ou de moins.' Mindes vult decipi, at hela werlden sielf gierna wil wara dåraktig och på alt sät blifwa bedragen."
Fonton Freemasson känner behovet att söka fram sin egen flaska och återskapa sitt förnuft. Men vilken flaska är hans? Det kan han inte veta. Han ber månmänniskorna att få återvända hem och de ger honom tillstånd. Men det verkar inte riktigt bli av. Månmänniskorna vill gärna höra om hur allt är på jorden och Fonton Freemasson berättar hur vi har det. Månmänniskorna är enormt roade. Fonton Freemasson å sin sida vill gärna höra om hur saker och ting är på Månen och månmänniskorna berättar för honom. Fonton Freemasson är minst sagt fascinerad.
Men ändå börjar han längta hem. Det är ju nästan hans plikt att sprida sin nyfunna kunskap. "At wi Bröder i Apollo hafwa en oinskränkt påfunds makt, wi ha låf at resa til himlar, afgrunder, stiernor och nya werldar at wid hemkomsten wisa Folck sina dårskaper." Så han återvänder till jorden och sin käraste Eucharis.
Men kan han vara tillfreds med sin tidigare existens, efter allt han sett och lärt sig och upplevt? Nej, det kan han ej. "Ei gör iag på slutet så godt som wåld på mig sielf, och tager så fram mit luftskiep, ställer det uti fria luften, sätter mig däruti, och då man icke utan förundran afwaktar, hvad iag hade sinnet at företaga, så ser man mig fri ledig och lös sakta swäfwa uti ren och stilla luft, til dess iag helt ich hållen omsider så försvan utur alles theras åsyn." Ett elegiskt slut: Fonton Freemasson återvänder till Månen.
Ett klassiskt mönster, satirikerns grundredskap - helt som tex. hos Swift. Vi reser till ett främmande land eller en främmande land, skådar vår egen dårskap, och till slut äcklas av både våra medmänniskor och samhället vi lever i.
Jag vet inte egentligen om Krooks bok kan kallas prosa. I Universitetsbibliotekets samling är boken klassificerad som filosofi. Det kan handla om olika tiders olika litteraturuppfattingar. Tanckar om jordens skapnad är för våra ögon en ganska orolig melange vetenskap, filosofi, essäistik och skönlitteratur. På 1740-talet gjorde man inte sås stor skillnad - allt vad belles-lettres. Filosofi och naturvetenskap - finns det någon skillnad? Allt handlar ju om tankar.
Krook är exceptionellt beläst. I texten nämner han föregångare inom fantastiken som Cyrano de Bergerac, Dominicus Gonzales, Athanasius Kircher, Jesuiten Pater Daniel och Astolphus, samt även Ariosto och Vergelius. Dock inte tex. Swift. Av naturvetenskapare nämner han Doctor Wilkens, Hugenius, Fontenell, Gracian, Balfac, Copernicus och Galilaeus Galilaei (som han stavar dem). Det är solklart att han känner till litteraturen, både den moderna och den klassiska, att han vet vad vetenskapsmännen och filosoferna anser om de kosmiska frågorna. Det är inte problemet med boken.
Problemet är att han hela tiden verkar känna sig tungt förpliktad att påminna läsaren om sin vida kunskap och beläsenhet. Sällan lyckas Krook prestera en enda mening utan ett lärt citat. Det är helt normalt för honom att belasta en enda sida med tre eller fyra långa citat, ofta på tre eller fyra olika språk: engelska, franska, latin, forngrekiska. Huruvida citaten är relevanta är icke frågan. Det kan en som inte läser forngrekiska knappast avgöra. Men i varje fall gör citaten texten tungläst och ibland så gott som oläslig.
Läsaren är inte intresserad av vad Aischylos har att säga - läsaren vill veta vad allt underligt och fascinerande det finns på Månen. Hurdana månmänniskorna och deras samhälle är. Allt detta så gott som förtiger Krook. Han ger oss nästan inga narrativa detaljer. Han beskriver inte månsamhället. Han avslöjar inte varför månmänniskorna ligger på en högre nivå än vi. Vi får aldrig veta vad de tänker, vad de känner, hur de lever. Vi måste bara tro på Fonton Freemasson när han säger att de är bättre än vi. Ytterst frustrerande. Istället citerar Krook.
Han citerar klassiska greker och romare. Han citerar moderna fransmän. Han citerar italienare. Han citerar dramer. Han citerar dikter. Han citerar vetenskapliga texter. Han är inte intresserad av att skriva en berättelse. Han är inte ens intresserad av att formulera ett filosofiskt traktat - främst verkar han vara intresserad av att bevisa hur lärd och beläst han är. Inte någon värst lovande premiss för en science fiction-bok.
Och Krooks prosa? Om det finns ett kantigt, konstgjort, konvoluterat sätt att uttrycka en icke fullt färdigt formulerad tanke, så väljer Krook detta sätt. Och krånglar till det hela med ett par irrelevanta citat. Krooks meningar är lika långa som de är diffusa. När han kommer till paragrafens slut verkar han inte längre själv komma ihåg vad det var han skulle säga. Men ingen skada skedd - ett Vergilius-citat räddar allt.
Ändå har boken sina kvaliteter. Det här är en ganska intressant produkt av upplyssningstiden eller åtminstone upplysningsandan. Jag misstänker starkt att den skämtar rätt fritt med tidens tankegångar och karakteristiska griller: tankar vår tid så gott som helt har glömt bort. Detta gör att boken inte alls fungerar som den borde. Namnet på huvudpersonen - Fonton Freemasson - ja det måste ju vara en hänsyftning till frimurarna? Men vad betyder det? Jag har ingen aning. En annan sak som slår mig är hur okristen boken är, rent av ateistisk. Kanske det beror på att Krook är prästson. Intressant, i varje fall.
Trots allt är det inget under att Krooks bok är bortglömd. Det är ingen stor orättvisa an sich. Tanckar om jordens skapnad är en stökig bok och tungläst som bara vad: främst något för akademikern.
Men faktum kvarstår: den första svenska science fiction-boken är skriven av Johan Krook från Finland. Och riktig science fiction är det det handlar om: en helt stilren utopi och satir.
Det är något man kan vara ganska stolt över. Därför tycker jag vi kan förlåta Krook hans något klumpiga text - det är inte alltid lätt att vara först.
Post scriptum - Reichenbachin jälkeen
Sherlock Holmes-tarinoita on kirjoitettu satoja. Tuhansia. Niitä on kirjoitettu aivan liikaa. Doyle itse kirjoitti niistä tasan 60 kappaletta. Loput ovat muiden käsialaa.
Suuri osa mukaelmista, kopioista, pastisseista, kunnianosoituksista, plagiaateista, törkeistä varkauksista – miten niitä tahtookaan kutsua – on yrityksiä kopioida Doylen tyyliä ja teemoja. Toinen lähestymistapa, nykyään niin yleinen, on naittaa Holmes tarinassa toisen tunnetun kirjallisen tai historiallisen hahmon kanssa. Sherlock Holmes ja Dracula. Sherlock Holmes ja Viiltäjä-Jack. Sherlock Holmes ja Tohtori Jekyll. Sherlock Holmes ja Buffalo-Bill. Sherlock Holmes ja Freud. Sherlock Holmes ja Ctulhu. Sherlock Holmes ja Teddy Roosevelt. Sherlock Holmes ja Dracula. Taas.
Idea heittää Holmes toisten kirjallisten hahmojen kanssa samaan soppaan oli varmastikin aluksi ihan raikas ja virkistävä, ja voi olla ihan hauska vieläkin, mutta toisto tappaa. Kuinka monta Sherlock Holmes ja NN-tarinaa suurinkaan Sherlock Holmesin ystävä lopulta jaksaa lukea?
Yksi seikka tuntuu yhdistävän melkein kaikkia myöhempiä Holmesista kirjoittavia: he eivät koskaan ole täysin ymmärtäneet Holmesin hahmoa eivätkä siten tarinoiden ydintä. Yksi Holmes-tarinoiden vastine löytyy keskiajan ritarirunoudesta. Holmes on ritari ja Watson hänen aseenkantajansa ja trubaduurinsa. Ritaritarinoissa pelastetaan pulassa olevia neitoja ja kukistetaan lohikäärmeitä – samaa tekee Holmes. Mutta. Ritaritarinoissa rakkaus on pääosassa. Holmes-tarinoissa harvemmin. Vai miten sen asian kanssa oikein onkaan?
Ehkä meidän pitäisi ymmärtää Holmes-tarinat eräänlaisina käänteisinä ritaritarinoina joissa sankari ei saakaan pelastamaansa neitoa vaikka kukistaakin lohikäärmeen? Rakkaudettomia tarinat eivät silti ole. Muotoilen asian toisin: rakkaus on kaikissa Holmes-tarinoissa pääosassa mutta käänteisesti – rakkauden puutteen muodossa. Rikokset tapahtuvat rakkauden puutteesta. Rakkaus pitää perheet koossa. Sen puute hajottaa ne ja tappaa perheenjäsenet. Henkisesti tai fyysisesti. Tai ehkä henkisesti ja fyysisesti.
Tarkkaan Holmesinsa lukenut on huomannut että melkein jokainen rikos kaanonissa on rikos perhettä vastaan. Rikos voi aluksi näyttää muulta mutta lähempi tarkastelu osoittaa teesini oikeaksi. Mistä The Hound of the Baskervillessä on pohjimmiltaan kyse? Isosta verenhimoisesta kummituskoirasta? Ei. Koira on rekvisiittaa. Kyse on perheenjäsenestä joka kokee itsensä syrjäytetyksi ja yrittää tappaa kaikki jotka seisovat hänen ja suuren perinnön välissä. Mistä The Sign of Fourissa on oikeasti kyse? Ei suinkaan aarteesta vaan siitä että majuri Sholto on tehnyt suurta vääryyttä kuolleen rikostoverinsa perheelle: nuorelta naiselta on varastettu hänen perintöosuutensa ja siten tulevaisuutensa (tosin myös Jonathan Smallin rikostoverit, Tonga varsinkin, on pakko nähdä Smallin surrogaattiperheenä – joten ehkä toinen kirjan alkuperäisistä ja tärkeistä rikoksista on brittiupseerien rikos Smallin ”perhettä” vastan). Charles Augustus Milvertonissa nimihenkilö kiristää uhrejaan intiimeillä ja ajattelemattomilla kirjeillä. Se ei ole hänen oikea rikoksensa. Yksi uhreista murhaa Milvertonin. Sekään ei ole tarinan varsinainen päärikos. Oikea päärikos on se että Milverton rikkoo perheitä. Holmes ja Watson eivät ilmianna lain omiin käsiinsä ottanutta murhaajaa poliisille.
The Solitary Cyclist on varsinainen tyyppiesimerkki Doylen Holmes-tarinasta. Päähenkilöä, sihteeri Violet Smithsonia, seurataan. Perheetön Violet pelkää turvallisuutensa puolesta. Tarina huipentuu siihen että yksi Violetia vainoavista rikollisista yrittää mennä väkisin hänen kanssaan naimisiin jotta pääsisi käsiksi Violetin perintöön. Violet ei edes ole tietoinen sukulaiselta tulevasta perinnöstään. Tarinassa konkretisoituvat Doylen tärkeimmät teemat: perhe, raha ja turvaton ja yksinäinen nainen eli a damsel in distress. Rikollinen yrittää käyttää avioliittoa rikoksentekovälineenä. Avioliitto soisi hänelle takaoven Violetin omaisuuteen. Avioliitto ja perhe ovat taloudellisesti itselliselle naiselle turva ja suoja mutta myös mahdollinen ansa ja äärimmäinen cul-de-sac. Vaimo on aina aviomiehensä armoilla kuten tytär on aina isänsä armoilla.
Perhe on Doylelle pyhä. Mikään rikos ei hänen mielestään ole niin vakava ja vastenmielinen kuin rikos perhettä vastaan.
Jos valtionsalaisuus varastetaan niin tarinan oikea rikos ei löydy varkaudesta. Naval Treatyssä Watsonin ystävältä varastetaan tärkeä dokumentti jonka joutuminen vääriin käsiin vaarantaa kansakunnan turvallisuuden. Varas paljastuu miehen langoksi. Mutta mikä on hänen varsinainen rikoksensa? Tietenkin se että hän petti perheensä. The Second Stainissa vakooja murhataan. Tärkeitä papereita on jälleen kadonnut ja valtion turvallisuus jälleen vaarassa. Vakoojan murhaajaksi paljastuu hänen mustasukkaisuudesta seonnut vaimonsa ja motiiviksi miehen uskottomuus. Tarinan ytimestä löytyy siis jälleen toinen rikos, suurempi rikos, rikos perhettä vastaan. Salaiset asiakirjat ovat pelkkää rekvisiittaa – puhdas hitchcockilainen mcguffin.
Valtio on abstraktio. Yhteiskunta on liian suuri sana jotta se merkitsisi mitään. Perhe sitä vastoin on aina läsnä. Perhe on konkreettinen. Perhe on lihaa ja verta.
Holmesin hahmo kuvastaa perheen tärkeyttä kaanonissa. Holmes on yksinäinen susi, tunnekylmä, vailla siteitä, vailla perhettä. Suhde veljeen on etäinen. Muita sukulaisuussuhteita ei juuri olekaan. Hänen perhetaustassaan on ilmiselvästi jotakin hämärää. Luultavasti, kuten niin monet Holmes-tuntijat arvelevat, hänen lapsuudessaan on tapahtunut jotakin todella pahaa – ja selvästikin ydinperheen piirissä. Muuten se ei olisi koskettanut Holmesia niin syvältä, niin tuhoisin seurauksin. Mutta juuri sen takia Holmes osaakin ammattinsa niin hyvin. Hän tietää mitkä vaarat ydinperhettä uhkaavat. Ja mitä niistä voi seurata. Hän on yliherkistynyt perheen sisäisille rikoksille.
Watson on monella tapaa Holmesin vastakohta. Heitä tuntuisi kuitenkin yhdistävän se että kummallakaan ei ole pahemmin perhesiteitä. Siksi kai he ajautuvatkin yhteen ja ystäviksi. Watsonilta mainitaan kaanonissa ainoastaan veli. Veli on ollut alkoholisti ja sittemmin kuollut. Ehkä Watsonkin tulee rikkinäisestä perheestä? Tätä Doyle ei paljasta mutta viitteet vaikuttavat selviltä. Watsonin selviytymisstrategia on kuitenkin päinvastainen kuin Holmesilla. Watson yrittää paikata tilannetta menemällä naimisiin ja perustamalla oman perheen. Holmes ei kykene edes siihen.
Watsonin veljen alkoholismia vain sivutaan. Alkoholismi oli arka paikka Doylelle. Hänen isänsä oli alkoholisti ja se rikkoi hänen oman lapsuusperheensä. Alkoholismi oli hänen isänsä rikos, rikos perhettä vastaan. Hänen äitinsä rikos oli melkein yhtä paha. Äiti suljetutti isän pakkolaitokseen. Äiti myös aloitti suhteen toiseen mieheen, perheen kotona asuvaan vuokralaiseen, isän vielä asuessa kotona. Tämä rikkoi perheen rippeetkin. Äidin ja vuokralaisen suhde jatkui koko äidin loppuiän, vielä tämän mentyä naimisiinkin. Vuokralainen oli ammatiltaan lääkäri ja avainasemassa kun Doylen isä suljettiin hullujenhuoneeseen raivotautisena alkoholistina. Doyle ei koskaan antanut kummallekaan anteeksi tätä. Eikä isällekään jonka alkuperäinen rikos oli aiheuttanut koko katastrofin ja kaatanut korttitalon viimeistä korttia myöten.
Holmes-tarinoiden rikokset ovat hämmästyttävän usein juuri perheiden sisäisiä. Ne juuri ovat kaikkein pahimpia. The Copper Beechesissä isä ja isän uusi vaimo ovat vanginneet edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären jottei tämä voisi mennä naimisiin rakastettunsa kanssa – ja viedä mukanaan perintöosuuttaan. A Case of Identityssä kuvio on melkein sama: äiti ja äidin uusi mies juonivat tytärtä vastaan jotta tytär ei menisi naimisiin ja veisi talosta omaa perintöosuuttaan. The Speckled Bandissä isäpuoli tappaa tytärpuolistaan yhden ja yrittää tappaa toisenkin. Motiivi on jälleen sama: tyttöjen perintöosuus.
Doyle selvästi kammoaa uusperheitä. Isät tahtovat päästä eroon edellisen liiton tyttäristään, äitipuolet vainoavat lapsipuoliaan, velipuolet kiduttavat ja yrittävät tappaa uudesta liitosta syntyviä lapsia. Taustalla on pakko olla Doylen oma henkilökohtainen trauma ja ydinperheen hajoaminen. Paradise lost. Vanhempien itsekkyys ja heikkous tuhoaa koko perheen.
The Cardboard Boxissa mies tappaa vaimonsa ja tämän rakastajan ja lähettää heiltä leikkaamansa korvat vaimon sisarelle. Vaimon sisar on tarinan alkuperäinen konna, hän alun perin saattoi petolliset rakastavaiset yhteen. Tässä tarinassa lienee totta enemmän kuin siteeksi, tuumaavat Holmes-oppineet, ja jollakin tasolla kuvio heijastaa Holmesin vanhempien ja vuokralaisen traagista triangelidraamaa.
The Priory Schoolissa herttuan avioton poika kidnappaa avioliitossa syntyneen pojan ja yrittää tappaa tämän koska tuntee tuleensa väärin kohdelluksi. The Golden Pince-nezissä Holmes selvittää professorin murhatun sihteerin tapausta. Tapaus osoittautuu murhan sijasta vahingoksi. Tekijä on professorin vaimo – jonka professori Venäjällä petti ja joka petoksen takia joutui vuosikymmeniksi vankilaan, syyttömänä. Tarinan todellinen konna ei siis olekaan tappaja, vaimo, vaan professori.
Tällaiset arkiset, todet ja syvältä kouraisevat kuviot eivät pastissimaakareita kiinnosta. Ei. Heille pitää olla jotain raflaavampaa, jotain isompaa. Pastisseissa ja mukaelmissa supersankarin viittaan puettu Holmes laitetaan lähes aina pelastamaan kruununjalokivet ja taltuttamaan superrikolliset. Mikään ei voisi olla Holmes-tarinoiden perusluonteelle vieraampaa. Jos Doylen tarinassa varastetaankin jalokiviä niin syy on aina intiimimpi ja motiivi löytyy perhepiiristä. Jalokivet eivät ole Doylesta kiinnostavia. Perhe on.
Holmesin supersankariviitta on silti ainakin osittain Doylen omaa syytä.
Päättäessään enemmän tai vähemmän ex tempore tappaa Holmesin pois hänen oli pakko keksiä Holmesille tämän arvoinen vihollinen. Joku joka realistisesti ajatellen olisi Holmesille tiukka vastus. Joku joka todella voisi saattaa Holmesin päiviltä. Joku joka oli – melkein superkonna. Holmes päihitti superkonnan. Se taas teki hänestä melkein – supersankarin.
Vielä mielenkiintoisempaa on Holmesin kuolema Reichenbachin putouksilla. Holmes kuolee mutta ei kuole. Mytologiaan suuntautunut voisi muotoilla asian näinkin: Holmes palaa kuolleista.
Tämä tekee Holmesista vähintäänkin mytologisen heeroksen. Harvassa ovat ne sankarit jotka ovat käyneet Manalassa ja palanneet takaisin maan pinnalle. Orfeus. Gilgamesh. Jeesus. Puolijumalia ovat he, aivan eri kastia kuin tavalliset sankarit. Ei löydy heidän uroteoilleen mittaa, ei määrää.
Holmes palasi kuolleista ja siten kaanonia on lupa lukea mytologisten lasien läpi. Jos olisin uskonnollisuuteen taipuvainen sanoisin: uskonnollisten lasien läpi. Kuolleista palaaminen tekee Holmesista täysin ainutlaatuisen yksityisetsivien parissa. Kuolleista palaaminen tekee Holmesin työstä melkeinpä pyhää.
Näin nähtynä Holmesin voi melkein kokea supersankarina.
Ehkä puolijumalana.
Kiehtova mysteeri on myös se missä Holmes kolme kuollutta vuottaan vietti. Niistä vuosista – hiatuksesta – tiedämme yleisesti ottaen hyvin vähän. Watsonille Holmes kertoi käyneensä Tiibetissä, mikä tuntuu loogiselta jos ajattelemme hiatusta hengellis-mystillisenä jaksona Holmesin elämässä. Mitä hän siellä teki? Mitä hän siellä näki? Mitä hän siellä oppi? Emme tiedä. Voimme vain arvailla ja spekuloida.
Myös sen tiedämme että jonkin aikaa Holmes kiersi maailmaa norjalaisena. Silloin hän käytti nimeä Sigerson. Muuten vuodet ovat meille tabula rasa. Mutta pastissien tekijälle se vasta herkkua onkin.
Emme tiedä mitä Holmes kuolleena ollessaan teki. Yhdestä voimme silti olla varmoja: se oli jotakin merkittävää.
Reichenbachin osuutta ei siis ole mitään syytä vähätellä. Juuri paluu Reichenbachista tekee Holmesista erityisen kiehtovan hahmon, suorastaan vastustamattoman. The Final Casen ja The Empty Housen mytologis-uskonnolliset vinkit ja implikaatiot ovat ilmiselviä sille joka viitsii ne nähdä.
Reichenbachin jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.
Holmesin mytologisia ulottuvuuksia on mukaelmissa käsitelty luvattoman vähän. Minua juuri ne kiinnostavat. Miksi yrittää kopioida Doylen tekstejä? Siinä jää auttamattomasti kakkoseksi ja erittäin nololla tavalla. Doylea ei päihitä kukaan, eikä varsinkaan hänen kotikentällään. Ja miksi pistää Holmes mekaanisella tavalla ottamaan mittaa tunnetuista henkilöistä? Se on temppu joka vanhenee hyvin nopeasti.
Huomattavasti mielenkiintoisempaa on lähestyä Holmesia viistosti, melkein takakautta, yrittää jollain tapaa käsitellä Holmesin myyttiä ja myytin merkitystä. Etsiä siihen uusia näkökulmia, jopa uudistaa sitä. Tai ehkä peräti dekonstruoida sitä. Juuri näin toimivat Holmes-pastissien kiinnostavimmat tekijät kuten esimerkiksi Nicholas Meyer ja Michael Dibdin. Lukijan on vaikea enää kokea Holmes samalla tavalla kun on kerran lukenut heidän kirjansa (The Seven-Per-Cent Solution ja The Last Sherlock Holmes Story). Kokemus on puhdistava, suorastaan katharttinen.
Minusta mielenkiintoista pastississa ei ole se kuinka ovelan superkonnan Holmes saa kiinni. Holmes ei ole James Bond eikä hänen tarvitse ollakaan. Eikä se erityisen mielenkiintoista ole sekään miten nerokkaasti Holmes dedusoi – mikä onkaan rasittavampaa kuin että Holmes-parka joutuu pastississa pastissin perään kertomaan asiakkaalleen, kenkien ja housunlahkeiden kunnon perusteella, missä tämä on juuri ollut ja mitä tehnyt. Mielenkiintoista on se että nähdään Holmes uudella tavalla, että valotetaan ja nostetaan esille uusia puolia hänestä. Että puretaan hänen myyttiään ja kootaan palaset hieman uudella tavalla. Että inhimillistetään Holmes.
Holmes ei ole pahvikuva. Holmes ei ole marionetti. Holmes ei ole klisee. Tai ainakaan hänen ei tarvitse olla.
Itse en ole lähtenyt kopioimaan Doylen alkuperäisiä tarinoita. Osin siksi etten osaa, osin siksi etten uskalla. Doyle teki sen jo. Ja teki sen paremmin: siis keksi konseptin ja vielä loppuvaiheessa plagioikin itseään – usein erittäinkin pätevästi.
Kuten leikkisästi tavataan sanoa: Holmes selvisi hengissä Reichenbachista mutta ei se enää entisensä ollut. Aika hyvä silti.
Joten olen lähestynyt Holmesia myytin tai myyttien kautta ja pyrkinyt avaamaan niitä parhaani mukaan tai kuten on tuntunut tarpeelliselta. Ehkä olen vähän hämärtänytkin niitä, jos se on tuntunut tarpeelliselta. Holmes-mytologiaa ei ihan hetkessä tyhjennetäkään.
Mitään yhtenäistä mytologiaa tarinani eivät muodosta. Päinvastoin. Jokainen tarina lähestyy Holmesia ja Reichenbachia aivan omasta näkökulmastaan ja valottaa tapahtumaa (ja Holmesia) täysin itsenäisesti. Toisiaan näkökulmat, ideat, ratkaisut ja oivallukset lyövät iloisesti korville. Jokaista tarinaa voisi pitää yhtenä näkemyksenä asiaan.
Ylösnousemus ja kuolema on novelleista perinteisin ja mutkattomin, Suuri kirjasto kokeellisin. Liebestodissa Holmes saa maistaa Tristanin roolia. Vai onko hän sittenkin Marke? Tai kenties Melot? Wagneriaani ymmärtää, muille novelli on hepreaa. (Kuunnelkoot Tristan und Isoldea niin ymmärtävät.) The Fallissa Holmes saa tuta Borgesin kaksoisolentotematiikkaa. Sankari on aina enemmän sidoksissa konnaan kuin haluttaisiin tunnustaa. Jin ja jang. Doktor Steinerin talossa on enemmän kuin ripaus Shelleyn Frankensteinia. (Novelli huipentuu Suomessa siksi että kirjoitin sen Suomeen sijoittuvien Holmes-tarinoiden kokoelmaa ajatellen – mutta kokoelmaan saatiinkin tarpeeksi tarinoita joten annoin novellini muualle julkaistavaksi.) What the Thunder Said on Reichenbach katsottuna T.S. Eliotin ja James Frazerin tekstien kautta: The Waste Land kohtaa The Golden Boughn. Syystä tai toisesta yhdistän aina Reichenbachin kärsimysnäytelmän pääsiäiseen.
Ymmärrän hyvin ettei maailma tarvitse minun Holmes-tarinoitani. Mutta minulle oli kuitenkin tarpeellista kirjoittaa ne: minä tarvitsin niitä enemmän kuin maailma. Maailma antanee syntini anteeksi. Jos ne jotakuta toista huvittavat niin hyvä niin. Mutta onneksi Holmes on niin jykevä hahmo ettei kaadu, ei edes horjahda, vaikka kuka mitä siitä kirjoittaisi. Se omalla tavallaan antaa luvan vaikka mihin.
Ja onhan plagiaattimaakarilla jo Doylen oma lupa väärinkäyttää Holmesia, lupa jonka Doyle 1890-luvulla antoi William Gillettelle tämän Holmes-näytelmää varten: ”You may marry, murder or do what you want with him.”
Tämähän jo melkein velvoittaa ottamaan vapauksia Sherlockin kanssa. Rajana on vain mielikuvitus.
Petri Salin, Helsingissä 17.09 2010
Tarinat ovat alun perin ilmestyneet seuraavasti:
1) Ylösnousemus ja kuolema - Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa (turbator, 2010)
2) The Fall - www.tricrepicephalus.blogspot.com
3) Suuri kirjasto - Usvazine 1/05 ja Jäätynyt Kokytos (turbator, 2009)
4) Doktor Steinerin talossa - Portti 2/10
Liebestod ja What the Thunder Said saavat tässä ensijulkaisunsa.
Suuri osa mukaelmista, kopioista, pastisseista, kunnianosoituksista, plagiaateista, törkeistä varkauksista – miten niitä tahtookaan kutsua – on yrityksiä kopioida Doylen tyyliä ja teemoja. Toinen lähestymistapa, nykyään niin yleinen, on naittaa Holmes tarinassa toisen tunnetun kirjallisen tai historiallisen hahmon kanssa. Sherlock Holmes ja Dracula. Sherlock Holmes ja Viiltäjä-Jack. Sherlock Holmes ja Tohtori Jekyll. Sherlock Holmes ja Buffalo-Bill. Sherlock Holmes ja Freud. Sherlock Holmes ja Ctulhu. Sherlock Holmes ja Teddy Roosevelt. Sherlock Holmes ja Dracula. Taas.
Idea heittää Holmes toisten kirjallisten hahmojen kanssa samaan soppaan oli varmastikin aluksi ihan raikas ja virkistävä, ja voi olla ihan hauska vieläkin, mutta toisto tappaa. Kuinka monta Sherlock Holmes ja NN-tarinaa suurinkaan Sherlock Holmesin ystävä lopulta jaksaa lukea?
Yksi seikka tuntuu yhdistävän melkein kaikkia myöhempiä Holmesista kirjoittavia: he eivät koskaan ole täysin ymmärtäneet Holmesin hahmoa eivätkä siten tarinoiden ydintä. Yksi Holmes-tarinoiden vastine löytyy keskiajan ritarirunoudesta. Holmes on ritari ja Watson hänen aseenkantajansa ja trubaduurinsa. Ritaritarinoissa pelastetaan pulassa olevia neitoja ja kukistetaan lohikäärmeitä – samaa tekee Holmes. Mutta. Ritaritarinoissa rakkaus on pääosassa. Holmes-tarinoissa harvemmin. Vai miten sen asian kanssa oikein onkaan?
Ehkä meidän pitäisi ymmärtää Holmes-tarinat eräänlaisina käänteisinä ritaritarinoina joissa sankari ei saakaan pelastamaansa neitoa vaikka kukistaakin lohikäärmeen? Rakkaudettomia tarinat eivät silti ole. Muotoilen asian toisin: rakkaus on kaikissa Holmes-tarinoissa pääosassa mutta käänteisesti – rakkauden puutteen muodossa. Rikokset tapahtuvat rakkauden puutteesta. Rakkaus pitää perheet koossa. Sen puute hajottaa ne ja tappaa perheenjäsenet. Henkisesti tai fyysisesti. Tai ehkä henkisesti ja fyysisesti.
Tarkkaan Holmesinsa lukenut on huomannut että melkein jokainen rikos kaanonissa on rikos perhettä vastaan. Rikos voi aluksi näyttää muulta mutta lähempi tarkastelu osoittaa teesini oikeaksi. Mistä The Hound of the Baskervillessä on pohjimmiltaan kyse? Isosta verenhimoisesta kummituskoirasta? Ei. Koira on rekvisiittaa. Kyse on perheenjäsenestä joka kokee itsensä syrjäytetyksi ja yrittää tappaa kaikki jotka seisovat hänen ja suuren perinnön välissä. Mistä The Sign of Fourissa on oikeasti kyse? Ei suinkaan aarteesta vaan siitä että majuri Sholto on tehnyt suurta vääryyttä kuolleen rikostoverinsa perheelle: nuorelta naiselta on varastettu hänen perintöosuutensa ja siten tulevaisuutensa (tosin myös Jonathan Smallin rikostoverit, Tonga varsinkin, on pakko nähdä Smallin surrogaattiperheenä – joten ehkä toinen kirjan alkuperäisistä ja tärkeistä rikoksista on brittiupseerien rikos Smallin ”perhettä” vastan). Charles Augustus Milvertonissa nimihenkilö kiristää uhrejaan intiimeillä ja ajattelemattomilla kirjeillä. Se ei ole hänen oikea rikoksensa. Yksi uhreista murhaa Milvertonin. Sekään ei ole tarinan varsinainen päärikos. Oikea päärikos on se että Milverton rikkoo perheitä. Holmes ja Watson eivät ilmianna lain omiin käsiinsä ottanutta murhaajaa poliisille.
The Solitary Cyclist on varsinainen tyyppiesimerkki Doylen Holmes-tarinasta. Päähenkilöä, sihteeri Violet Smithsonia, seurataan. Perheetön Violet pelkää turvallisuutensa puolesta. Tarina huipentuu siihen että yksi Violetia vainoavista rikollisista yrittää mennä väkisin hänen kanssaan naimisiin jotta pääsisi käsiksi Violetin perintöön. Violet ei edes ole tietoinen sukulaiselta tulevasta perinnöstään. Tarinassa konkretisoituvat Doylen tärkeimmät teemat: perhe, raha ja turvaton ja yksinäinen nainen eli a damsel in distress. Rikollinen yrittää käyttää avioliittoa rikoksentekovälineenä. Avioliitto soisi hänelle takaoven Violetin omaisuuteen. Avioliitto ja perhe ovat taloudellisesti itselliselle naiselle turva ja suoja mutta myös mahdollinen ansa ja äärimmäinen cul-de-sac. Vaimo on aina aviomiehensä armoilla kuten tytär on aina isänsä armoilla.
Perhe on Doylelle pyhä. Mikään rikos ei hänen mielestään ole niin vakava ja vastenmielinen kuin rikos perhettä vastaan.
Jos valtionsalaisuus varastetaan niin tarinan oikea rikos ei löydy varkaudesta. Naval Treatyssä Watsonin ystävältä varastetaan tärkeä dokumentti jonka joutuminen vääriin käsiin vaarantaa kansakunnan turvallisuuden. Varas paljastuu miehen langoksi. Mutta mikä on hänen varsinainen rikoksensa? Tietenkin se että hän petti perheensä. The Second Stainissa vakooja murhataan. Tärkeitä papereita on jälleen kadonnut ja valtion turvallisuus jälleen vaarassa. Vakoojan murhaajaksi paljastuu hänen mustasukkaisuudesta seonnut vaimonsa ja motiiviksi miehen uskottomuus. Tarinan ytimestä löytyy siis jälleen toinen rikos, suurempi rikos, rikos perhettä vastaan. Salaiset asiakirjat ovat pelkkää rekvisiittaa – puhdas hitchcockilainen mcguffin.
Valtio on abstraktio. Yhteiskunta on liian suuri sana jotta se merkitsisi mitään. Perhe sitä vastoin on aina läsnä. Perhe on konkreettinen. Perhe on lihaa ja verta.
Holmesin hahmo kuvastaa perheen tärkeyttä kaanonissa. Holmes on yksinäinen susi, tunnekylmä, vailla siteitä, vailla perhettä. Suhde veljeen on etäinen. Muita sukulaisuussuhteita ei juuri olekaan. Hänen perhetaustassaan on ilmiselvästi jotakin hämärää. Luultavasti, kuten niin monet Holmes-tuntijat arvelevat, hänen lapsuudessaan on tapahtunut jotakin todella pahaa – ja selvästikin ydinperheen piirissä. Muuten se ei olisi koskettanut Holmesia niin syvältä, niin tuhoisin seurauksin. Mutta juuri sen takia Holmes osaakin ammattinsa niin hyvin. Hän tietää mitkä vaarat ydinperhettä uhkaavat. Ja mitä niistä voi seurata. Hän on yliherkistynyt perheen sisäisille rikoksille.
Watson on monella tapaa Holmesin vastakohta. Heitä tuntuisi kuitenkin yhdistävän se että kummallakaan ei ole pahemmin perhesiteitä. Siksi kai he ajautuvatkin yhteen ja ystäviksi. Watsonilta mainitaan kaanonissa ainoastaan veli. Veli on ollut alkoholisti ja sittemmin kuollut. Ehkä Watsonkin tulee rikkinäisestä perheestä? Tätä Doyle ei paljasta mutta viitteet vaikuttavat selviltä. Watsonin selviytymisstrategia on kuitenkin päinvastainen kuin Holmesilla. Watson yrittää paikata tilannetta menemällä naimisiin ja perustamalla oman perheen. Holmes ei kykene edes siihen.
Watsonin veljen alkoholismia vain sivutaan. Alkoholismi oli arka paikka Doylelle. Hänen isänsä oli alkoholisti ja se rikkoi hänen oman lapsuusperheensä. Alkoholismi oli hänen isänsä rikos, rikos perhettä vastaan. Hänen äitinsä rikos oli melkein yhtä paha. Äiti suljetutti isän pakkolaitokseen. Äiti myös aloitti suhteen toiseen mieheen, perheen kotona asuvaan vuokralaiseen, isän vielä asuessa kotona. Tämä rikkoi perheen rippeetkin. Äidin ja vuokralaisen suhde jatkui koko äidin loppuiän, vielä tämän mentyä naimisiinkin. Vuokralainen oli ammatiltaan lääkäri ja avainasemassa kun Doylen isä suljettiin hullujenhuoneeseen raivotautisena alkoholistina. Doyle ei koskaan antanut kummallekaan anteeksi tätä. Eikä isällekään jonka alkuperäinen rikos oli aiheuttanut koko katastrofin ja kaatanut korttitalon viimeistä korttia myöten.
Holmes-tarinoiden rikokset ovat hämmästyttävän usein juuri perheiden sisäisiä. Ne juuri ovat kaikkein pahimpia. The Copper Beechesissä isä ja isän uusi vaimo ovat vanginneet edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären jottei tämä voisi mennä naimisiin rakastettunsa kanssa – ja viedä mukanaan perintöosuuttaan. A Case of Identityssä kuvio on melkein sama: äiti ja äidin uusi mies juonivat tytärtä vastaan jotta tytär ei menisi naimisiin ja veisi talosta omaa perintöosuuttaan. The Speckled Bandissä isäpuoli tappaa tytärpuolistaan yhden ja yrittää tappaa toisenkin. Motiivi on jälleen sama: tyttöjen perintöosuus.
Doyle selvästi kammoaa uusperheitä. Isät tahtovat päästä eroon edellisen liiton tyttäristään, äitipuolet vainoavat lapsipuoliaan, velipuolet kiduttavat ja yrittävät tappaa uudesta liitosta syntyviä lapsia. Taustalla on pakko olla Doylen oma henkilökohtainen trauma ja ydinperheen hajoaminen. Paradise lost. Vanhempien itsekkyys ja heikkous tuhoaa koko perheen.
The Cardboard Boxissa mies tappaa vaimonsa ja tämän rakastajan ja lähettää heiltä leikkaamansa korvat vaimon sisarelle. Vaimon sisar on tarinan alkuperäinen konna, hän alun perin saattoi petolliset rakastavaiset yhteen. Tässä tarinassa lienee totta enemmän kuin siteeksi, tuumaavat Holmes-oppineet, ja jollakin tasolla kuvio heijastaa Holmesin vanhempien ja vuokralaisen traagista triangelidraamaa.
The Priory Schoolissa herttuan avioton poika kidnappaa avioliitossa syntyneen pojan ja yrittää tappaa tämän koska tuntee tuleensa väärin kohdelluksi. The Golden Pince-nezissä Holmes selvittää professorin murhatun sihteerin tapausta. Tapaus osoittautuu murhan sijasta vahingoksi. Tekijä on professorin vaimo – jonka professori Venäjällä petti ja joka petoksen takia joutui vuosikymmeniksi vankilaan, syyttömänä. Tarinan todellinen konna ei siis olekaan tappaja, vaimo, vaan professori.
Tällaiset arkiset, todet ja syvältä kouraisevat kuviot eivät pastissimaakareita kiinnosta. Ei. Heille pitää olla jotain raflaavampaa, jotain isompaa. Pastisseissa ja mukaelmissa supersankarin viittaan puettu Holmes laitetaan lähes aina pelastamaan kruununjalokivet ja taltuttamaan superrikolliset. Mikään ei voisi olla Holmes-tarinoiden perusluonteelle vieraampaa. Jos Doylen tarinassa varastetaankin jalokiviä niin syy on aina intiimimpi ja motiivi löytyy perhepiiristä. Jalokivet eivät ole Doylesta kiinnostavia. Perhe on.
Holmesin supersankariviitta on silti ainakin osittain Doylen omaa syytä.
Päättäessään enemmän tai vähemmän ex tempore tappaa Holmesin pois hänen oli pakko keksiä Holmesille tämän arvoinen vihollinen. Joku joka realistisesti ajatellen olisi Holmesille tiukka vastus. Joku joka todella voisi saattaa Holmesin päiviltä. Joku joka oli – melkein superkonna. Holmes päihitti superkonnan. Se taas teki hänestä melkein – supersankarin.
Vielä mielenkiintoisempaa on Holmesin kuolema Reichenbachin putouksilla. Holmes kuolee mutta ei kuole. Mytologiaan suuntautunut voisi muotoilla asian näinkin: Holmes palaa kuolleista.
Tämä tekee Holmesista vähintäänkin mytologisen heeroksen. Harvassa ovat ne sankarit jotka ovat käyneet Manalassa ja palanneet takaisin maan pinnalle. Orfeus. Gilgamesh. Jeesus. Puolijumalia ovat he, aivan eri kastia kuin tavalliset sankarit. Ei löydy heidän uroteoilleen mittaa, ei määrää.
Holmes palasi kuolleista ja siten kaanonia on lupa lukea mytologisten lasien läpi. Jos olisin uskonnollisuuteen taipuvainen sanoisin: uskonnollisten lasien läpi. Kuolleista palaaminen tekee Holmesista täysin ainutlaatuisen yksityisetsivien parissa. Kuolleista palaaminen tekee Holmesin työstä melkeinpä pyhää.
Näin nähtynä Holmesin voi melkein kokea supersankarina.
Ehkä puolijumalana.
Kiehtova mysteeri on myös se missä Holmes kolme kuollutta vuottaan vietti. Niistä vuosista – hiatuksesta – tiedämme yleisesti ottaen hyvin vähän. Watsonille Holmes kertoi käyneensä Tiibetissä, mikä tuntuu loogiselta jos ajattelemme hiatusta hengellis-mystillisenä jaksona Holmesin elämässä. Mitä hän siellä teki? Mitä hän siellä näki? Mitä hän siellä oppi? Emme tiedä. Voimme vain arvailla ja spekuloida.
Myös sen tiedämme että jonkin aikaa Holmes kiersi maailmaa norjalaisena. Silloin hän käytti nimeä Sigerson. Muuten vuodet ovat meille tabula rasa. Mutta pastissien tekijälle se vasta herkkua onkin.
Emme tiedä mitä Holmes kuolleena ollessaan teki. Yhdestä voimme silti olla varmoja: se oli jotakin merkittävää.
Reichenbachin osuutta ei siis ole mitään syytä vähätellä. Juuri paluu Reichenbachista tekee Holmesista erityisen kiehtovan hahmon, suorastaan vastustamattoman. The Final Casen ja The Empty Housen mytologis-uskonnolliset vinkit ja implikaatiot ovat ilmiselviä sille joka viitsii ne nähdä.
Reichenbachin jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.
Holmesin mytologisia ulottuvuuksia on mukaelmissa käsitelty luvattoman vähän. Minua juuri ne kiinnostavat. Miksi yrittää kopioida Doylen tekstejä? Siinä jää auttamattomasti kakkoseksi ja erittäin nololla tavalla. Doylea ei päihitä kukaan, eikä varsinkaan hänen kotikentällään. Ja miksi pistää Holmes mekaanisella tavalla ottamaan mittaa tunnetuista henkilöistä? Se on temppu joka vanhenee hyvin nopeasti.
Huomattavasti mielenkiintoisempaa on lähestyä Holmesia viistosti, melkein takakautta, yrittää jollain tapaa käsitellä Holmesin myyttiä ja myytin merkitystä. Etsiä siihen uusia näkökulmia, jopa uudistaa sitä. Tai ehkä peräti dekonstruoida sitä. Juuri näin toimivat Holmes-pastissien kiinnostavimmat tekijät kuten esimerkiksi Nicholas Meyer ja Michael Dibdin. Lukijan on vaikea enää kokea Holmes samalla tavalla kun on kerran lukenut heidän kirjansa (The Seven-Per-Cent Solution ja The Last Sherlock Holmes Story). Kokemus on puhdistava, suorastaan katharttinen.
Minusta mielenkiintoista pastississa ei ole se kuinka ovelan superkonnan Holmes saa kiinni. Holmes ei ole James Bond eikä hänen tarvitse ollakaan. Eikä se erityisen mielenkiintoista ole sekään miten nerokkaasti Holmes dedusoi – mikä onkaan rasittavampaa kuin että Holmes-parka joutuu pastississa pastissin perään kertomaan asiakkaalleen, kenkien ja housunlahkeiden kunnon perusteella, missä tämä on juuri ollut ja mitä tehnyt. Mielenkiintoista on se että nähdään Holmes uudella tavalla, että valotetaan ja nostetaan esille uusia puolia hänestä. Että puretaan hänen myyttiään ja kootaan palaset hieman uudella tavalla. Että inhimillistetään Holmes.
Holmes ei ole pahvikuva. Holmes ei ole marionetti. Holmes ei ole klisee. Tai ainakaan hänen ei tarvitse olla.
Itse en ole lähtenyt kopioimaan Doylen alkuperäisiä tarinoita. Osin siksi etten osaa, osin siksi etten uskalla. Doyle teki sen jo. Ja teki sen paremmin: siis keksi konseptin ja vielä loppuvaiheessa plagioikin itseään – usein erittäinkin pätevästi.
Kuten leikkisästi tavataan sanoa: Holmes selvisi hengissä Reichenbachista mutta ei se enää entisensä ollut. Aika hyvä silti.
Joten olen lähestynyt Holmesia myytin tai myyttien kautta ja pyrkinyt avaamaan niitä parhaani mukaan tai kuten on tuntunut tarpeelliselta. Ehkä olen vähän hämärtänytkin niitä, jos se on tuntunut tarpeelliselta. Holmes-mytologiaa ei ihan hetkessä tyhjennetäkään.
Mitään yhtenäistä mytologiaa tarinani eivät muodosta. Päinvastoin. Jokainen tarina lähestyy Holmesia ja Reichenbachia aivan omasta näkökulmastaan ja valottaa tapahtumaa (ja Holmesia) täysin itsenäisesti. Toisiaan näkökulmat, ideat, ratkaisut ja oivallukset lyövät iloisesti korville. Jokaista tarinaa voisi pitää yhtenä näkemyksenä asiaan.
Ylösnousemus ja kuolema on novelleista perinteisin ja mutkattomin, Suuri kirjasto kokeellisin. Liebestodissa Holmes saa maistaa Tristanin roolia. Vai onko hän sittenkin Marke? Tai kenties Melot? Wagneriaani ymmärtää, muille novelli on hepreaa. (Kuunnelkoot Tristan und Isoldea niin ymmärtävät.) The Fallissa Holmes saa tuta Borgesin kaksoisolentotematiikkaa. Sankari on aina enemmän sidoksissa konnaan kuin haluttaisiin tunnustaa. Jin ja jang. Doktor Steinerin talossa on enemmän kuin ripaus Shelleyn Frankensteinia. (Novelli huipentuu Suomessa siksi että kirjoitin sen Suomeen sijoittuvien Holmes-tarinoiden kokoelmaa ajatellen – mutta kokoelmaan saatiinkin tarpeeksi tarinoita joten annoin novellini muualle julkaistavaksi.) What the Thunder Said on Reichenbach katsottuna T.S. Eliotin ja James Frazerin tekstien kautta: The Waste Land kohtaa The Golden Boughn. Syystä tai toisesta yhdistän aina Reichenbachin kärsimysnäytelmän pääsiäiseen.
Ymmärrän hyvin ettei maailma tarvitse minun Holmes-tarinoitani. Mutta minulle oli kuitenkin tarpeellista kirjoittaa ne: minä tarvitsin niitä enemmän kuin maailma. Maailma antanee syntini anteeksi. Jos ne jotakuta toista huvittavat niin hyvä niin. Mutta onneksi Holmes on niin jykevä hahmo ettei kaadu, ei edes horjahda, vaikka kuka mitä siitä kirjoittaisi. Se omalla tavallaan antaa luvan vaikka mihin.
Ja onhan plagiaattimaakarilla jo Doylen oma lupa väärinkäyttää Holmesia, lupa jonka Doyle 1890-luvulla antoi William Gillettelle tämän Holmes-näytelmää varten: ”You may marry, murder or do what you want with him.”
Tämähän jo melkein velvoittaa ottamaan vapauksia Sherlockin kanssa. Rajana on vain mielikuvitus.
Petri Salin, Helsingissä 17.09 2010
Tarinat ovat alun perin ilmestyneet seuraavasti:
1) Ylösnousemus ja kuolema - Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa (turbator, 2010)
2) The Fall - www.tricrepicephalus.blogspot.com
3) Suuri kirjasto - Usvazine 1/05 ja Jäätynyt Kokytos (turbator, 2009)
4) Doktor Steinerin talossa - Portti 2/10
Liebestod ja What the Thunder Said saavat tässä ensijulkaisunsa.
07/09/2010
The Fall
The Fall
by Petri Salin
Body bruised, mind shattered, he drifted along the shooting waters of death. All was silent: he'd gone deaf. The sharp rocks had cut him badly and shredded his flesh like they had torn the clothes off his back. Stone had met bone; stone had crushed bone. The rocks had taken no notice of him, to the water he was merely a fleeting inconvenience soon to sink out of sight and disappear forever. Dismembered, disjointed, but not disquieted he floated on. His ribs had caved in, punctured a lung and other hidden organs, made breathing both impossible and unnecessary. The angry blows to his head ensured that he felt not a thing, or didn't care if he did. The water wasn't cold like the slow blood in his veins, not cold at all but just right for him to close his eyes and slip into sweet sweet oblivion. He could feel the spirit leave his mauled carcass and reach up, up to that distant point where the waters began and beyond. The water cradled him softly, tenderly washed his cuts, wrapped him in its invisible funereal shroud, ready to be delivered. Then everything was black: the water, the sky, the bottom of the river. The blackness glowed, beckoned to him. It was a soft, comforting blackness and he wanted to become part of it.
The farmers found him unconscious far downstream among the sundry debris from the Falls and fished him out. At first they believed him quite dead. He looked hardly human any more, just a sack of loose skin and bone fragments unlikely held together by the merest chance; a fit meal for the fish. By any rights he ought to have been dead. They already dug a hole in the ground for him and sent for the priest from the village. Only then did someone discover, by accident, that there was still life in that sorry corpse of his. The priest gave him last rites anyway, just in case. It seemed the prudent thing to do. Everybody knew he never would survive. They tended to his wounds as best they could and set his broken bones and tried to feed him. He had no face any more, just grimly ravaged tissue, blotched and bloated, and tiny lifeless eyes staring out from deep narrow slits. His hair had gone all white. They bandaged him and prayed. No one thought to send for a doctor. Waste of money. He was as good as dead and they all knew it. He especially.
Somehow he didn't die. That confused them, frightened them even. They were simple peasants and superstitious, so they decided to call it a miracle and accepted it on faith. He didn't know how long he'd been in their attic. Time lost its meaning, day and night became one. Recovery came in painful fits. But it came. Each night he was back at the Falls, once again fighting his enemy to the death. Some nights he defeated the enemy, other nights his enemy defeated him. It was all the same, somehow. It took him the longest time to learn to speak anew. His jaw never seemed to heal properly. He didn't mind, there was very little to say. One day he got on his feet and took his first shaky steps. The season had changed, it was sombre autumn now and nature was preparing for its long sleep just as he was waking up from his own one.
When he was strong enough he started helping out on the farm. What else was there for him to do? Where could he go? Home? Did he have one? If so, where was it? He didn't know. The life was simple, rigorous and regular. That pleased him for some reason. It didn't matter who he was, what he was, it only mattered what he did on the land. The land was everything, the people working it nothing. The land gave life. To him. Water killed him, land rebirthed him.
The dreams kept haunting him. It was the same dream all the time, over and over again, every night, but it kept getting more vivid and detailed with the passing of time. Finally he could see the faces of the men in the struggle. His own. His enemy's. The faces frightened him and he kept waking up in the middle of the night screaming. One night he didn't go back to sleep. He couldn't. He dressed, took his few belongings and the odd coins the farmer had given him in pay and left, never to return. It was time. First he returned to the Falls, to that ominous place where it all had happened. To the point of origin. He stood there a good long while, staring down into the abyss that had swallowed him and chewed him up but refused to digest him. The fight. He saw every blow exchanged, he saw it all as if it were happening again right in front of his eyes: the savage fight between him and his enemy, the fight primaeval and eternal. The fight final.
He traced his steps back to the gasthof and saw the owner who did not recognise him. The owner took him for a tramp and ordered him off. He started walking. When it was dark he slept in a barn or any abandoned shed, or outdoors if he found nothing. When it was light he walked. Slowly he made my way to France, drifted from village to village, town to town, worked for his living doing whatever odd jobs he could find. To his surprise he found that his French was excellent, often too good for the menial positions he had. So he roughened it and played his humble part to a perfection. He saved money and in Calais he had plenty for a ferry. He'd also gotten some decent clothes and shaved off his beard. He looked like a gentleman, and behaved like one as well. He could have fooled anyone.
The nocturnal London with its ghosts greeted him in total silence, its sharp silhouette piercing the sky as ominously as ever. He made his way through the preternaturally swelling fog to Baker Street. The street slept, dreamed, waited – for what? The front door was locked, naturally. He picked the lock without quite knowing how. Inside everything seemed unfamiliar, he saw everything as if through a glass, darkly. He picked up objects in the conscientiously dusted study and held them in his hand, desperately seeking a connection; he found none. The study seemed never to have been abandoned at all, only temporarily vacated and its owner lurking about somewhere in the deep shadows just around the corner. Next morning he saw the Doctor. He didn't go to him, something stopped him. He spied on the Doctor for a week before making himself known to him.
He chose his moment carefully. The Doctor was alone, his practise done for the day, all the patients gone. The Doctor was washing up and preparing to go home when he entered. Surgery hours are over, come back tomorrow, the Doctor said without properly looking at him, or is it something quite urgent? It is urgent, he said, in a way. Well, let's have a look at it then, the Doctor said. Don't you know me? he said. The Doctor stopped drying his hands and looked at him. Don't you know who I am? he said, his tone even, almost flat. The Doctor's face betrayed puzzlement, then alarm, finally fear. It cannot be! the Doctor cried out. It is, he said. But you are dead, the Doctor stammered, you died at the Falls. Clearly I did not, he said, then he embraced the Doctor. Let me have a proper look at you, the Doctor said with tears in his eyes, come over to the light. He did so. You've changed, the Doctor said after a good long while, you're different, I almost didn't recognise you. Maybe I did die a little, he said, but now I'm back. The Doctor accompanied him back to Baker Street where they dined and spent the evening, chatting away long into the night. He didn't tell the Doctor the truth about his time away, of course he didn't, but instead made up a fantastic yarn about the Far East and hinted strongly that there were things he never could go into, never could reveal, not even to a close friend like the Doctor.
In the coming months he picked up the old life, saw clients, solved problems; just like before the Falls. His memory started coming back to him in fits and starts. Yet every night the dream still haunted him, every night he was back at the Falls grappling with his enemy. He had thought that his return would dispel the dreaming. He had been wrong. He went on with his life; yet every morning whilst shaving, whilst looking in the mirror, the same question haunted him: which of them was he? Was he Holmes or Moriarty?
That was the one thing he could not remember.
Subscribe to:
Posts (Atom)