Post scriptum - Reichenbachin jälkeen

Sherlock Holmes-tarinoita on kirjoitettu satoja. Tuhansia. Niitä on kirjoitettu aivan liikaa. Doyle itse kirjoitti niistä tasan 60 kappaletta. Loput ovat muiden käsialaa.

Suuri osa mukaelmista, kopioista, pastisseista, kunnianosoituksista, plagiaateista, törkeistä varkauksista – miten niitä tahtookaan kutsua – on yrityksiä kopioida Doylen tyyliä ja teemoja. Toinen lähestymistapa, nykyään niin yleinen, on naittaa Holmes tarinassa toisen tunnetun kirjallisen tai historiallisen hahmon kanssa. Sherlock Holmes ja Dracula. Sherlock Holmes ja Viiltäjä-Jack. Sherlock Holmes ja Tohtori Jekyll. Sherlock Holmes ja Buffalo-Bill. Sherlock Holmes ja Freud. Sherlock Holmes ja Ctulhu. Sherlock Holmes ja Teddy Roosevelt. Sherlock Holmes ja Dracula. Taas.

Idea heittää Holmes toisten kirjallisten hahmojen kanssa samaan soppaan oli varmastikin aluksi ihan raikas ja virkistävä, ja voi olla ihan hauska vieläkin, mutta toisto tappaa. Kuinka monta Sherlock Holmes ja NN-tarinaa suurinkaan Sherlock Holmesin ystävä lopulta jaksaa lukea?

Yksi seikka tuntuu yhdistävän melkein kaikkia myöhempiä Holmesista kirjoittavia: he eivät koskaan ole täysin ymmärtäneet Holmesin hahmoa eivätkä siten tarinoiden ydintä. Yksi Holmes-tarinoiden vastine löytyy keskiajan ritarirunoudesta. Holmes on ritari ja Watson hänen aseenkantajansa ja trubaduurinsa. Ritaritarinoissa pelastetaan pulassa olevia neitoja ja kukistetaan lohikäärmeitä – samaa tekee Holmes. Mutta. Ritaritarinoissa rakkaus on pääosassa. Holmes-tarinoissa harvemmin. Vai miten sen asian kanssa oikein onkaan?

Ehkä meidän pitäisi ymmärtää Holmes-tarinat eräänlaisina käänteisinä ritaritarinoina joissa sankari ei saakaan pelastamaansa neitoa vaikka kukistaakin lohikäärmeen? Rakkaudettomia tarinat eivät silti ole. Muotoilen asian toisin: rakkaus on kaikissa Holmes-tarinoissa pääosassa mutta käänteisesti – rakkauden puutteen muodossa. Rikokset tapahtuvat rakkauden puutteesta. Rakkaus pitää perheet koossa. Sen puute hajottaa ne ja tappaa perheenjäsenet. Henkisesti tai fyysisesti. Tai ehkä henkisesti ja fyysisesti.

Tarkkaan Holmesinsa lukenut on huomannut että melkein jokainen rikos kaanonissa on rikos perhettä vastaan. Rikos voi aluksi näyttää muulta mutta lähempi tarkastelu osoittaa teesini oikeaksi. Mistä The Hound of the Baskervillessä on pohjimmiltaan kyse? Isosta verenhimoisesta kummituskoirasta? Ei. Koira on rekvisiittaa. Kyse on perheenjäsenestä joka kokee itsensä syrjäytetyksi ja yrittää tappaa kaikki jotka seisovat hänen ja suuren perinnön välissä. Mistä The Sign of Fourissa on oikeasti kyse? Ei suinkaan aarteesta vaan siitä että majuri Sholto on tehnyt suurta vääryyttä kuolleen rikostoverinsa perheelle: nuorelta naiselta on varastettu hänen perintöosuutensa ja siten tulevaisuutensa (tosin myös Jonathan Smallin rikostoverit, Tonga varsinkin, on pakko nähdä Smallin surrogaattiperheenä – joten ehkä toinen kirjan alkuperäisistä ja tärkeistä rikoksista on brittiupseerien rikos Smallin ”perhettä” vastan). Charles Augustus Milvertonissa nimihenkilö kiristää uhrejaan intiimeillä ja ajattelemattomilla kirjeillä. Se ei ole hänen oikea rikoksensa. Yksi uhreista murhaa Milvertonin. Sekään ei ole tarinan varsinainen päärikos. Oikea päärikos on se että Milverton rikkoo perheitä. Holmes ja Watson eivät ilmianna lain omiin käsiinsä ottanutta murhaajaa poliisille.

The Solitary Cyclist on varsinainen tyyppiesimerkki Doylen Holmes-tarinasta. Päähenkilöä, sihteeri Violet Smithsonia, seurataan. Perheetön Violet pelkää turvallisuutensa puolesta. Tarina huipentuu siihen että yksi Violetia vainoavista rikollisista yrittää mennä väkisin hänen kanssaan naimisiin jotta pääsisi käsiksi Violetin perintöön. Violet ei edes ole tietoinen sukulaiselta tulevasta perinnöstään. Tarinassa konkretisoituvat Doylen tärkeimmät teemat: perhe, raha ja turvaton ja yksinäinen nainen eli a damsel in distress. Rikollinen yrittää käyttää avioliittoa rikoksentekovälineenä. Avioliitto soisi hänelle takaoven Violetin omaisuuteen. Avioliitto ja perhe ovat taloudellisesti itselliselle naiselle turva ja suoja mutta myös mahdollinen ansa ja äärimmäinen cul-de-sac. Vaimo on aina aviomiehensä armoilla kuten tytär on aina isänsä armoilla.

Perhe on Doylelle pyhä. Mikään rikos ei hänen mielestään ole niin vakava ja vastenmielinen kuin rikos perhettä vastaan.

Jos valtionsalaisuus varastetaan niin tarinan oikea rikos ei löydy varkaudesta. Naval Treatyssä Watsonin ystävältä varastetaan tärkeä dokumentti jonka joutuminen vääriin käsiin vaarantaa kansakunnan turvallisuuden. Varas paljastuu miehen langoksi. Mutta mikä on hänen varsinainen rikoksensa? Tietenkin se että hän petti perheensä. The Second Stainissa vakooja murhataan. Tärkeitä papereita on jälleen kadonnut ja valtion turvallisuus jälleen vaarassa. Vakoojan murhaajaksi paljastuu hänen mustasukkaisuudesta seonnut vaimonsa ja motiiviksi miehen uskottomuus. Tarinan ytimestä löytyy siis jälleen toinen rikos, suurempi rikos, rikos perhettä vastaan. Salaiset asiakirjat ovat pelkkää rekvisiittaa – puhdas hitchcockilainen mcguffin.

Valtio on abstraktio. Yhteiskunta on liian suuri sana jotta se merkitsisi mitään. Perhe sitä vastoin on aina läsnä. Perhe on konkreettinen. Perhe on lihaa ja verta.

Holmesin hahmo kuvastaa perheen tärkeyttä kaanonissa. Holmes on yksinäinen susi, tunnekylmä, vailla siteitä, vailla perhettä. Suhde veljeen on etäinen. Muita sukulaisuussuhteita ei juuri olekaan. Hänen perhetaustassaan on ilmiselvästi jotakin hämärää. Luultavasti, kuten niin monet Holmes-tuntijat arvelevat, hänen lapsuudessaan on tapahtunut jotakin todella pahaa – ja selvästikin ydinperheen piirissä. Muuten se ei olisi koskettanut Holmesia niin syvältä, niin tuhoisin seurauksin. Mutta juuri sen takia Holmes osaakin ammattinsa niin hyvin. Hän tietää mitkä vaarat ydinperhettä uhkaavat. Ja mitä niistä voi seurata. Hän on yliherkistynyt perheen sisäisille rikoksille.

Watson on monella tapaa Holmesin vastakohta. Heitä tuntuisi kuitenkin yhdistävän se että kummallakaan ei ole pahemmin perhesiteitä. Siksi kai he ajautuvatkin yhteen ja ystäviksi. Watsonilta mainitaan kaanonissa ainoastaan veli. Veli on ollut alkoholisti ja sittemmin kuollut. Ehkä Watsonkin tulee rikkinäisestä perheestä? Tätä Doyle ei paljasta mutta viitteet vaikuttavat selviltä. Watsonin selviytymisstrategia on kuitenkin päinvastainen kuin Holmesilla. Watson yrittää paikata tilannetta menemällä naimisiin ja perustamalla oman perheen. Holmes ei kykene edes siihen.

Watsonin veljen alkoholismia vain sivutaan. Alkoholismi oli arka paikka Doylelle. Hänen isänsä oli alkoholisti ja se rikkoi hänen oman lapsuusperheensä. Alkoholismi oli hänen isänsä rikos, rikos perhettä vastaan. Hänen äitinsä rikos oli melkein yhtä paha. Äiti suljetutti isän pakkolaitokseen. Äiti myös aloitti suhteen toiseen mieheen, perheen kotona asuvaan vuokralaiseen, isän vielä asuessa kotona. Tämä rikkoi perheen rippeetkin. Äidin ja vuokralaisen suhde jatkui koko äidin loppuiän, vielä tämän mentyä naimisiinkin. Vuokralainen oli ammatiltaan lääkäri ja avainasemassa kun Doylen isä suljettiin hullujenhuoneeseen raivotautisena alkoholistina. Doyle ei koskaan antanut kummallekaan anteeksi tätä. Eikä isällekään jonka alkuperäinen rikos oli aiheuttanut koko katastrofin ja kaatanut korttitalon viimeistä korttia myöten.

Holmes-tarinoiden rikokset ovat hämmästyttävän usein juuri perheiden sisäisiä. Ne juuri ovat kaikkein pahimpia. The Copper Beechesissä isä ja isän uusi vaimo ovat vanginneet edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären jottei tämä voisi mennä naimisiin rakastettunsa kanssa – ja viedä mukanaan perintöosuuttaan. A Case of Identityssä kuvio on melkein sama: äiti ja äidin uusi mies juonivat tytärtä vastaan jotta tytär ei menisi naimisiin ja veisi talosta omaa perintöosuuttaan. The Speckled Bandissä isäpuoli tappaa tytärpuolistaan yhden ja yrittää tappaa toisenkin. Motiivi on jälleen sama: tyttöjen perintöosuus.

Doyle selvästi kammoaa uusperheitä. Isät tahtovat päästä eroon edellisen liiton tyttäristään, äitipuolet vainoavat lapsipuoliaan, velipuolet kiduttavat ja yrittävät tappaa uudesta liitosta syntyviä lapsia. Taustalla on pakko olla Doylen oma henkilökohtainen trauma ja ydinperheen hajoaminen. Paradise lost. Vanhempien itsekkyys ja heikkous tuhoaa koko perheen.

The Cardboard Boxissa mies tappaa vaimonsa ja tämän rakastajan ja lähettää heiltä leikkaamansa korvat vaimon sisarelle. Vaimon sisar on tarinan alkuperäinen konna, hän alun perin saattoi petolliset rakastavaiset yhteen. Tässä tarinassa lienee totta enemmän kuin siteeksi, tuumaavat Holmes-oppineet, ja jollakin tasolla kuvio heijastaa Holmesin vanhempien ja vuokralaisen traagista triangelidraamaa.

The Priory Schoolissa herttuan avioton poika kidnappaa avioliitossa syntyneen pojan ja yrittää tappaa tämän koska tuntee tuleensa väärin kohdelluksi. The Golden Pince-nezissä Holmes selvittää professorin murhatun sihteerin tapausta. Tapaus osoittautuu murhan sijasta vahingoksi. Tekijä on professorin vaimo – jonka professori Venäjällä petti ja joka petoksen takia joutui vuosikymmeniksi vankilaan, syyttömänä. Tarinan todellinen konna ei siis olekaan tappaja, vaimo, vaan professori.

Tällaiset arkiset, todet ja syvältä kouraisevat kuviot eivät pastissimaakareita kiinnosta. Ei. Heille pitää olla jotain raflaavampaa, jotain isompaa. Pastisseissa ja mukaelmissa supersankarin viittaan puettu Holmes laitetaan lähes aina pelastamaan kruununjalokivet ja taltuttamaan superrikolliset. Mikään ei voisi olla Holmes-tarinoiden perusluonteelle vieraampaa. Jos Doylen tarinassa varastetaankin jalokiviä niin syy on aina intiimimpi ja motiivi löytyy perhepiiristä. Jalokivet eivät ole Doylesta kiinnostavia. Perhe on.

Holmesin supersankariviitta on silti ainakin osittain Doylen omaa syytä.

Päättäessään enemmän tai vähemmän ex tempore tappaa Holmesin pois hänen oli pakko keksiä Holmesille tämän arvoinen vihollinen. Joku joka realistisesti ajatellen olisi Holmesille tiukka vastus. Joku joka todella voisi saattaa Holmesin päiviltä. Joku joka oli – melkein superkonna. Holmes päihitti superkonnan. Se taas teki hänestä melkein – supersankarin.

Vielä mielenkiintoisempaa on Holmesin kuolema Reichenbachin putouksilla. Holmes kuolee mutta ei kuole. Mytologiaan suuntautunut voisi muotoilla asian näinkin: Holmes palaa kuolleista.

Tämä tekee Holmesista vähintäänkin mytologisen heeroksen. Harvassa ovat ne sankarit jotka ovat käyneet Manalassa ja palanneet takaisin maan pinnalle. Orfeus. Gilgamesh. Jeesus. Puolijumalia ovat he, aivan eri kastia kuin tavalliset sankarit. Ei löydy heidän uroteoilleen mittaa, ei määrää.

Holmes palasi kuolleista ja siten kaanonia on lupa lukea mytologisten lasien läpi. Jos olisin uskonnollisuuteen taipuvainen sanoisin: uskonnollisten lasien läpi. Kuolleista palaaminen tekee Holmesista täysin ainutlaatuisen yksityisetsivien parissa. Kuolleista palaaminen tekee Holmesin työstä melkeinpä pyhää.

Näin nähtynä Holmesin voi melkein kokea supersankarina.

Ehkä puolijumalana.

Kiehtova mysteeri on myös se missä Holmes kolme kuollutta vuottaan vietti. Niistä vuosista – hiatuksesta – tiedämme yleisesti ottaen hyvin vähän. Watsonille Holmes kertoi käyneensä Tiibetissä, mikä tuntuu loogiselta jos ajattelemme hiatusta hengellis-mystillisenä jaksona Holmesin elämässä. Mitä hän siellä teki? Mitä hän siellä näki? Mitä hän siellä oppi? Emme tiedä. Voimme vain arvailla ja spekuloida.

Myös sen tiedämme että jonkin aikaa Holmes kiersi maailmaa norjalaisena. Silloin hän käytti nimeä Sigerson. Muuten vuodet ovat meille tabula rasa. Mutta pastissien tekijälle se vasta herkkua onkin.

Emme tiedä mitä Holmes kuolleena ollessaan teki. Yhdestä voimme silti olla varmoja: se oli jotakin merkittävää.

Reichenbachin osuutta ei siis ole mitään syytä vähätellä. Juuri paluu Reichenbachista tekee Holmesista erityisen kiehtovan hahmon, suorastaan vastustamattoman. The Final Casen ja The Empty Housen mytologis-uskonnolliset vinkit ja implikaatiot ovat ilmiselviä sille joka viitsii ne nähdä.

Reichenbachin jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.

Holmesin mytologisia ulottuvuuksia on mukaelmissa käsitelty luvattoman vähän. Minua juuri ne kiinnostavat. Miksi yrittää kopioida Doylen tekstejä? Siinä jää auttamattomasti kakkoseksi ja erittäin nololla tavalla. Doylea ei päihitä kukaan, eikä varsinkaan hänen kotikentällään. Ja miksi pistää Holmes mekaanisella tavalla ottamaan mittaa tunnetuista henkilöistä? Se on temppu joka vanhenee hyvin nopeasti.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa on lähestyä Holmesia viistosti, melkein takakautta, yrittää jollain tapaa käsitellä Holmesin myyttiä ja myytin merkitystä. Etsiä siihen uusia näkökulmia, jopa uudistaa sitä. Tai ehkä peräti dekonstruoida sitä. Juuri näin toimivat Holmes-pastissien kiinnostavimmat tekijät kuten esimerkiksi Nicholas Meyer ja Michael Dibdin. Lukijan on vaikea enää kokea Holmes samalla tavalla kun on kerran lukenut heidän kirjansa (The Seven-Per-Cent Solution ja The Last Sherlock Holmes Story). Kokemus on puhdistava, suorastaan katharttinen.

Minusta mielenkiintoista pastississa ei ole se kuinka ovelan superkonnan Holmes saa kiinni. Holmes ei ole James Bond eikä hänen tarvitse ollakaan. Eikä se erityisen mielenkiintoista ole sekään miten nerokkaasti Holmes dedusoi – mikä onkaan rasittavampaa kuin että Holmes-parka joutuu pastississa pastissin perään kertomaan asiakkaalleen, kenkien ja housunlahkeiden kunnon perusteella, missä tämä on juuri ollut ja mitä tehnyt. Mielenkiintoista on se että nähdään Holmes uudella tavalla, että valotetaan ja nostetaan esille uusia puolia hänestä. Että puretaan hänen myyttiään ja kootaan palaset hieman uudella tavalla. Että inhimillistetään Holmes.

Holmes ei ole pahvikuva. Holmes ei ole marionetti. Holmes ei ole klisee. Tai ainakaan hänen ei tarvitse olla.

Itse en ole lähtenyt kopioimaan Doylen alkuperäisiä tarinoita. Osin siksi etten osaa, osin siksi etten uskalla. Doyle teki sen jo. Ja teki sen paremmin: siis keksi konseptin ja vielä loppuvaiheessa plagioikin itseään – usein erittäinkin pätevästi.

Kuten leikkisästi tavataan sanoa: Holmes selvisi hengissä Reichenbachista mutta ei se enää entisensä ollut. Aika hyvä silti.

Joten olen lähestynyt Holmesia myytin tai myyttien kautta ja pyrkinyt avaamaan niitä parhaani mukaan tai kuten on tuntunut tarpeelliselta. Ehkä olen vähän hämärtänytkin niitä, jos se on tuntunut tarpeelliselta. Holmes-mytologiaa ei ihan hetkessä tyhjennetäkään.

Mitään yhtenäistä mytologiaa tarinani eivät muodosta. Päinvastoin. Jokainen tarina lähestyy Holmesia ja Reichenbachia aivan omasta näkökulmastaan ja valottaa tapahtumaa (ja Holmesia) täysin itsenäisesti. Toisiaan näkökulmat, ideat, ratkaisut ja oivallukset lyövät iloisesti korville. Jokaista tarinaa voisi pitää yhtenä näkemyksenä asiaan.

Ylösnousemus ja kuolema on novelleista perinteisin ja mutkattomin, Suuri kirjasto kokeellisin. Liebestodissa Holmes saa maistaa Tristanin roolia. Vai onko hän sittenkin Marke? Tai kenties Melot? Wagneriaani ymmärtää, muille novelli on hepreaa. (Kuunnelkoot Tristan und Isoldea niin ymmärtävät.) The Fallissa Holmes saa tuta Borgesin kaksoisolentotematiikkaa. Sankari on aina enemmän sidoksissa konnaan kuin haluttaisiin tunnustaa. Jin ja jang. Doktor Steinerin talossa on enemmän kuin ripaus Shelleyn Frankensteinia. (Novelli huipentuu Suomessa siksi että kirjoitin sen Suomeen sijoittuvien Holmes-tarinoiden kokoelmaa ajatellen – mutta kokoelmaan saatiinkin tarpeeksi tarinoita joten annoin novellini muualle julkaistavaksi.) What the Thunder Said on Reichenbach katsottuna T.S. Eliotin ja James Frazerin tekstien kautta: The Waste Land kohtaa The Golden Boughn. Syystä tai toisesta yhdistän aina Reichenbachin kärsimysnäytelmän pääsiäiseen.

Ymmärrän hyvin ettei maailma tarvitse minun Holmes-tarinoitani. Mutta minulle oli kuitenkin tarpeellista kirjoittaa ne: minä tarvitsin niitä enemmän kuin maailma. Maailma antanee syntini anteeksi. Jos ne jotakuta toista huvittavat niin hyvä niin. Mutta onneksi Holmes on niin jykevä hahmo ettei kaadu, ei edes horjahda, vaikka kuka mitä siitä kirjoittaisi. Se omalla tavallaan antaa luvan vaikka mihin.

Ja onhan plagiaattimaakarilla jo Doylen oma lupa väärinkäyttää Holmesia, lupa jonka Doyle 1890-luvulla antoi William Gillettelle tämän Holmes-näytelmää varten: ”You may marry, murder or do what you want with him.”

Tämähän jo melkein velvoittaa ottamaan vapauksia Sherlockin kanssa. Rajana on vain mielikuvitus.

Petri Salin, Helsingissä 17.09 2010


Tarinat ovat alun perin ilmestyneet seuraavasti:

1) Ylösnousemus ja kuolema - Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa (turbator, 2010)
2) The Fall - www.tricrepicephalus.blogspot.com
3) Suuri kirjasto - Usvazine 1/05 ja Jäätynyt Kokytos (turbator, 2009)
4) Doktor Steinerin talossa - Portti 2/10

Liebestod ja What the Thunder Said saavat tässä ensijulkaisunsa.