Ensimmäinen tarina Sherlock Holmesista, A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus), ilmestyi vuonna 1887, mutta vasta vuonna 1891 perustetussa Strand Magazine-lehdessä ilmestyneet novellit tekivät Holmesista todellisen kulttuuri-ilmiön. Ei aikaakaan, kun Sherlockille alkoi ilmestyä kilpailijoita, usein sangen huonosti peiteltyjä kopioita kuten Nick Carter tai muunnelmia kuten Doylen langon E.W. Hornungin herrasmiesvaras Raffles.
Varsinaisen lähtölaukauksen Holmes-muunnelma sai teatterista. Amerikkalainen näyttelijä William Gillette otti yhteyttä Doyleen 1890-luvun jälkipuoliskolla (kun Doyle oli viskannut Holmesinsa Reichenbachin putouksilta ja toivonut pääsevänsä eroon riesasta ikiajoiksi) pyytääkseen lupaa teatterisovitukseen. Kansa janosi lisää Holmesia, missä muodossa hyvänsä. Gillette tiedusteli kainosti sopiiko suuri etsivä naittaa. ”You may marry him, or murder or do what you like with him”, kuului Doylen välinpitämätön vastaus. Vuonna 1899 ensiesityksensä saanut, Doylen alkuperäisiä tarinoita vapaalla kädellä muuntelevasta romanttisesta näytelmästä, nimeltään koruttomasti Sherlock Holmes, tuli jättimäinen menestys ja se filmattiin useaan otteeseen. Valkokankaan Sherlock Holmes onkin lähes yhtä paljon velkaa Gillettelle kuin Doylelle, ja sitä kautta koko Holmes-kuvamme. Näytelmän jättimenestys auttoi Holmes-ilmiötä kasvamaan entisestään ja toi sen uusien yleisöryhmien ulottuville.
Varhaisimmat kirjalliset pastissit olivat suurimmaksi osaksi parodioita ja oikeastaan ne syntyivät samasta syystä kuin Gilletten näytelmäkin: ihmiset halusivat lukea lisää Holmes-tarinoita ja jollei Doyle niitä rustannut niin joku muu sai sen tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja mukaelmia putkahti esille niin Saksassa, Ranskassa kuin Venäjälläkin – välillä jopa härskisti Doylen nimellä julkaistuna. Aluksi liikkeellä olivat kurjat senttarit, mutta vähitellen, Holmesin saavuttaessa yhä vankemman jalansijan planeettamme kollektiivisessa alitajunnassa, laatu alkoi parantua. Mark Twainin tarinassa A Double Barreled Detective Story (1902) Holmes dedusoi rikoksen kulun loogisesti ja oikeaoppisesti – ja kaiken päin seiniä. Maurice Leblancin Arsène Lupin kohtaa Herlock Sholmésin ensi kertaa vuonna 1907 julkaistussa novellissa Sherlock Holmes saapuu liian myöhään (Suomessa Sholmésista tuli Holmes) ja uudestaan kirjassa Arsène Lupin ja Sherlock Holmes (1908). Lupin vetää totta kai pitemmän korren. Amerikkalaisen humoristin John Kendrick Bangsin veijariromaanissa R. Holmes & Co. (1906) seikkailee puolestaan Holmesin poika (ja Rafflesin tyttärenpoika!) Raffles Holmes. Kotoinen Kolmen Herramme Holmes-novelli vuodelta 1914 on ihailtavan aikainen ja oikeaoppinen esimerkki tyylikkäästä Holmes-parodiasta. Conan Doylen nimellä röyhkeästi julkaistu Aatelinen varas (1918) on pelkkää saksalaista eksploitaatiota ja osa suosittua Harry Taxon-sarjaa, joka syntyi kun saksalainen kustantaja joutui copyright-riitaan Doylen kanssa.
1928 Holmes-kirjallisuudessa alkoi uusi ja merkittävä vaihe. Monsignor Ronald Knox julkaisi artikkelin Studies in the Literature of Sherlock Holmes ja se toimi alkusoittona Holmes-tarinoiden syvällisemmälle ja suorastaan tuiman analyyttiselle tutkimiselle. Alunperin kieli vankasti poskessa kirjoitettu artikkeli tarkasteli Watsonin tarinoita kuin pyhiä kirjoituksia konsanaan ja pyrki selittämään kaikki ”evankelistan” lipsahdukset, kömmähdykset ja ristiriidat parhain päin – osana suurta ja tarkoituksellista suunnitelmaa. Holmes oli jollain tasolla totta ja kaikki Watsonin kirjaamat kertomukset tai ”epistolat” täynnänsä salaisia piilomerkityksiä. Sherlock Holmesista tuli eräänlainen uskonto ja niinpä Knoxin peruina puhumme yhä kaanonista tarkoittaessamme Doylen omia Holmes-tarinoita. Knoxin ansiosta Holmes-tarinat saivat vakavan mutta silti sopivan leikkimielisen lisäulottuvuuden, joka teki niistä enemmän kuin kirjallisuutta.
Lähes uskonnollisessa hurmoksessa pastissimaakarit lähtivät paikkaamaan niitä aukkokohtia Holmesin elämässä, joihin mystis-dualistinen kertoja Doyle/Watson vain viittasi, tai jätti kokonaan mainitsematta, ja tekemään sen tyylinmukaisesti oikein ja äärimmäisellä pieteetillä. Esimerkkinä tyylisuunnasta toimikoon vaikka Richard Lancelyn Greenin 1985 kokoama The Further Adventures of Sherlock Holmes, jonka kirjoittajakunnassa esiintyy niin Knox, varhainen Sherlock-guru Vincent Starrett, Julian Symons kuin Doylen poika Adrian Conan Doylekin. Tämä ääriortodoksinen, etten sanoisi ultrakonservatiivinen vaihe huipentui Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin yhdessä kirjoittamaan kokoelmaan Ystäväni Sherlock Holmes (1954), jota voitaneen pitää jonkinlaisena virallisena pastissikokoelmana – ja ehkä yrityksenä saattaa pastissimaakarit oikeille raiteille, sillä kerettiläiset nostelivat jo uhkaavasti päätään.
Turhaan. Sherlockianismi alkoi elää omaa elämäänsä, petoa ei voinut enää hallita. Apokryfiset kirjoitukset vain lisääntyivät ja muuttuivat yhä oudommiksi. Jo 1944 Ellery Queen toimitti kokoelman The Misadventures of Sherlock Holmes, joka esitteli etsivän vähemmän mairittelevassa ja siten siis harhaoppisessa valossa. Doylen perikunnan painostuksesta kokoelma vedettiin markkinoilta.
Sherlock Holmesista oli kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut koko maailman yhteistä henkistä omaisuutta, ei perikunnan sana siinä paljoa painanut. Kun Doyle 1920-luvulla kielsi August Derlethiltä uusien Holmes-tarinoiden kirjoittamisen, Derleth nimesi Holmesinsa Solar Ponsiksi ja kirjoitti kymmenittäin novelleja. (Ensimmäinen kokoelma In Re: Sherlock Holmes – The Adventures of Solar Pons ilmestyi 1945 – ja on Ponsia muuten jokunen juttu suomennettukin!) Useimmat eivät mitään lupia kyselleet. Sherlock kuului kaikille. Ja ainahan voi tehdä kuten Derleth eli nimetä Holmesinsa toisin. Robert L. Fishin Schlock Homes jatkoi varhaista parodialinjaa ja Holmesista tehtiin puujalkavitsejä suoltava sähläri. Kokoelmassa The Memoirs of Schlock Homes: A Bagel Street Dozen (1976) on tietenkin vain 11 tarinaa. Ellery Queen toimi tässäkin tapauksessa tarinoiden pukinsorkkaisena kummisetänä.
Ajan kuluessa Holmes alettiin nähdä uudessa valossa, entistä kokonaisvaltaisemmin, oikeana aitona ihmisenä. Hänen toimintaansa alettin psykologisoida, jokainen luonteenpiirre analysoitiin puhki – kaikille Holmesin eksentrisille maneereille ja poikkeuksellisille ominaisuuksille piti löytää valiidi selitys. Hänet haluttiin suistaa jalustalta ja demystifioida; maallistunut aika kielsi hänen jumaluutensa. Tämä vaihe huipentui (puoliksi suomalaisen) Nicholas Meyerin myyttejä rikkovaan romaaniin Sherlock Holmes Wienissä (1972), jossa Holmes paljastui huumeiden orjaksi, joka harhaisessa mielessään kuvitteli entisen kotiopettajansa Moriartyn olevan hullu rikollisnero: vasta päästessään Wieniin Freudin potilaaksi Holmes pääsi (hyvinkin freudilaisten) neuroosiensa alkuähteille. Radikaalissa esikoisromaanissaan The Last Sherlock Holmes Story (1978) Michael Dibdin vie Holmesin neuroosit ääripisteeseensä: Holmes selvittää Viiltäjä-Jackin tapausta – ja lukija saa kauhukseen kokea kuinka syvällä Holmesin patologinen misogynia oikein istuu!
Yhä enenevässä määrin Holmesista tuli kiinteä osa popkulttuuria ja hänestä kertovat tarinat olivat scifiä tai kauhua: hänestä tuli kulttihahmo, joka otti yhteen muiden kulttihahmojen kanssa. Loren D. Estlemanin Sherlock Holmes vs. Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979) pistävät Holmesin kisaamaan Draculan ja herran Hyden kanssa, Robert Lee Hallin romaanissa Exit Sherlock Holmes (1977) Holmes ja Moriarty ovat kloonattuja aikamatkaajia tulevaisuudesta, Manly Wade ja Wade Wellmanin kirjassa Sherlock Holmes and the War of the Worlds (1975) Holmes kohtaa marsilaiset, Fred Saberhagenin The Holmes-Dracula Filessä (1978) Holmes kohtaa Draculan – kuten myös esimerkiksi Saberhagenin Seance for a Vampiressakin (1994). Philip José Farmerin The Adventure of the Peerless Peerissä (1974) Holmes kohtaa Tarzanin, David Stuart Daviesin Sherlock Holmes and the Hentzau Affairissa (1991) Holmes hoitelee Ruritanian kruununperimyskysymyksen järjestykseen ja saman miehen The Tangled Skeinissä (1995) hän kohtaa, vaihteeksi – Draculan. Löytyypä Daviesilta vielä, parin muun pastissin lisäksi, Sumatran jättiläisrotan luontoa valaiseva The Shadow of the Rat (1999) ja samaa aihetta sivutaan Alan Vannemanin romaanissa Sherlock Holmes and the Giant Rat of Sumatra (2002), jossa Holmes ja Watson kohtaavat jättikokoisia sumatralaisia humanoidirottia. En ole lukenut, mutta kuulemma aika surkea tekele. Sumatran jättiläisrotta lienee muuten pastissimaakareiden lempiaiheita ja siitä on kirjoitettu ainakin puolisen tusinaa romaania ja luoja yksin tietää montako novellia.
Niin novellit. Pastissikokoelmia lienee jo enemmän kuin laki sallii. Ja uutta syntyy jatkuvalla syötöllä, niin kokoelmia kuin romaanejakin . (Pistin Amazonissa hakusanaksi ”Sherlock Holmes” ja tuloksena oli 12 733 kirjaa.)
Eivätkä sherlockiaaniset pastissit suinkaan Sherlockiin rajoitu. Bondejakin kynäillyt John Gardner on kirjoittanut sarjan Moriartysta, kuten Michael Kurlandkin; Quinn Fawcett on kirjoittanut sarjan Mycroftista, kuten H.F. Heardkin; M.J. Trow on kirjoittanut sarjan komisario Lestradesta; Carole Nelson Douglas on kirjoittanut sarjan Irene Adlerista. Laurie R. Kingin sarjassa seikkailee Holmesin (epäkanoninen) vaimo Mary Russell.
Ja onpa itse Arthur Conan Doylekin päässyt seikkailuromaanien sankariksi. Mark Frostin hyytävät kauhupläjäykset List of Seven (1993) ja The Six Messiahs (1995) eivät ole huonoja opuksia, kuten ei myöskään William Hjortsbergin Houdinia ja Poeta yhdistelevä Nevermore (1994) tai vaikkapa Walter Satterthwaitin myösen Doylen ja Houdinin seikkailuja luotaava Escapade (1996). Omaa luokkaansa tässä kategoriassa ovat kuitenkin David Pirien epämääräistä goottilaista kauhua kutkuttavasti värisevät kirjat The Patient's Eyes (2001), The Night Calls (2002) ja The Dark Waters (2004), jotka kuvaavat nuoren lääketieteen opiskelijan Doylen ja hänen opettajansa Joseph Bellin rikoslääketieteellisiä tutkimuksia 1870-luvun Edinburghissa, jossa Doylella on makaaberia kyllä kurssitoverinaan (eikä tämä ole keksitty juttu vaan aivan totta!) varhainen sarjamurhaaja Thomas Neill Cream. Pirie teki materiaalistaan myös erään kaikkien aikojen parhaimman Holmes/Doyle-tv-sarjan Murder Rooms, joka esitettiin täällä meilläkin nimellä Tohtori Bell ja herra Doyle.
Suomalaista lukijaa ei ole sherlockiaanisilla pastisseilla, parodioilla tai muillakaan muunnelmilla pahemmin kiusattu, ainakaan viimeisen puolen vuosisadan aikana. Maurice Leblancia on suomennettu aikojen aamunkoitossa, 70-luvulla julkaistiin kaksi Meyeriä, Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin kokoelma tuli 90-luvulla (osittainen uusintapainos nimellä Sherlock Holmes ja seitsemän piipun mysteerit vuonna 2010), Gaimanin kerrassaan esimerkillisen nerokas Cthulhu-Holmes-yhdistelmä Vihreiden kirjainten arvoitus saatiin kokoelmassa Aarteita ja muistoesineitä vuonna 2007, ja hännänhuippuna vielä pari Michael Citrinin ja Tracy Mackin nuortenkirjaa Baker Street Irregularseista: Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Nuorallatanssijan tapaus (2007) ja Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Noidutun miehen tapaus (2010). Sarjakuvassa Sherlock seikkailee Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa ja Kristian Huitulan albumissa Sherlock Holmes ja vampyyrit (1995), ja seikkaileepa myösen kuunnelmassa: Ylen Radioteatern tuotti 2003 David Zane Mairowitzin radiodraaman Ett kapitalt misstag, jossa Holmes palkataan etsimään Marxin Pääoman kadonnutta käsikirjoitusta.
Hetkonen. Kun puhuin pastisseista niin unohdin suurimman, tärkeimmän ja parhaimman pastissimaakarin. Sehän on tietenkin Arthur Conan Doyle itse! Sherlock Holmes palasi kuolleista mutta ei se enää entisensä ollut, kuten tavataan sanoa. Kaikki postreichenbachiaaniset Holmes-kirjat ovat pastisseja, joissa Doyle, vaihtelevalla menestyksellä, kopioi, matkii ja plagioi itseään. Välillä suorastaan loisteliain tuloksin.
Oli miten oli, tätä kirjaa tarvitaan ja kipeästi – jos ei täyttämään maamme Sherlock-pastissien tyhjiötä (mahdoton tehtävä!), niin ainakin toimimaan laastarina pahimmassa hädässä. Ja novelleissa se Sherlock on aina parhaimmillaan. Niin pastississa kuin originaalinakin.
- Petri Salin -
Jälkisanat Juri Nummelinin toimittamaan Sherlock Holmes Suomessa-kokoelmaan (turbator 2010)
Varsinaisen lähtölaukauksen Holmes-muunnelma sai teatterista. Amerikkalainen näyttelijä William Gillette otti yhteyttä Doyleen 1890-luvun jälkipuoliskolla (kun Doyle oli viskannut Holmesinsa Reichenbachin putouksilta ja toivonut pääsevänsä eroon riesasta ikiajoiksi) pyytääkseen lupaa teatterisovitukseen. Kansa janosi lisää Holmesia, missä muodossa hyvänsä. Gillette tiedusteli kainosti sopiiko suuri etsivä naittaa. ”You may marry him, or murder or do what you like with him”, kuului Doylen välinpitämätön vastaus. Vuonna 1899 ensiesityksensä saanut, Doylen alkuperäisiä tarinoita vapaalla kädellä muuntelevasta romanttisesta näytelmästä, nimeltään koruttomasti Sherlock Holmes, tuli jättimäinen menestys ja se filmattiin useaan otteeseen. Valkokankaan Sherlock Holmes onkin lähes yhtä paljon velkaa Gillettelle kuin Doylelle, ja sitä kautta koko Holmes-kuvamme. Näytelmän jättimenestys auttoi Holmes-ilmiötä kasvamaan entisestään ja toi sen uusien yleisöryhmien ulottuville.
Varhaisimmat kirjalliset pastissit olivat suurimmaksi osaksi parodioita ja oikeastaan ne syntyivät samasta syystä kuin Gilletten näytelmäkin: ihmiset halusivat lukea lisää Holmes-tarinoita ja jollei Doyle niitä rustannut niin joku muu sai sen tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja mukaelmia putkahti esille niin Saksassa, Ranskassa kuin Venäjälläkin – välillä jopa härskisti Doylen nimellä julkaistuna. Aluksi liikkeellä olivat kurjat senttarit, mutta vähitellen, Holmesin saavuttaessa yhä vankemman jalansijan planeettamme kollektiivisessa alitajunnassa, laatu alkoi parantua. Mark Twainin tarinassa A Double Barreled Detective Story (1902) Holmes dedusoi rikoksen kulun loogisesti ja oikeaoppisesti – ja kaiken päin seiniä. Maurice Leblancin Arsène Lupin kohtaa Herlock Sholmésin ensi kertaa vuonna 1907 julkaistussa novellissa Sherlock Holmes saapuu liian myöhään (Suomessa Sholmésista tuli Holmes) ja uudestaan kirjassa Arsène Lupin ja Sherlock Holmes (1908). Lupin vetää totta kai pitemmän korren. Amerikkalaisen humoristin John Kendrick Bangsin veijariromaanissa R. Holmes & Co. (1906) seikkailee puolestaan Holmesin poika (ja Rafflesin tyttärenpoika!) Raffles Holmes. Kotoinen Kolmen Herramme Holmes-novelli vuodelta 1914 on ihailtavan aikainen ja oikeaoppinen esimerkki tyylikkäästä Holmes-parodiasta. Conan Doylen nimellä röyhkeästi julkaistu Aatelinen varas (1918) on pelkkää saksalaista eksploitaatiota ja osa suosittua Harry Taxon-sarjaa, joka syntyi kun saksalainen kustantaja joutui copyright-riitaan Doylen kanssa.
1928 Holmes-kirjallisuudessa alkoi uusi ja merkittävä vaihe. Monsignor Ronald Knox julkaisi artikkelin Studies in the Literature of Sherlock Holmes ja se toimi alkusoittona Holmes-tarinoiden syvällisemmälle ja suorastaan tuiman analyyttiselle tutkimiselle. Alunperin kieli vankasti poskessa kirjoitettu artikkeli tarkasteli Watsonin tarinoita kuin pyhiä kirjoituksia konsanaan ja pyrki selittämään kaikki ”evankelistan” lipsahdukset, kömmähdykset ja ristiriidat parhain päin – osana suurta ja tarkoituksellista suunnitelmaa. Holmes oli jollain tasolla totta ja kaikki Watsonin kirjaamat kertomukset tai ”epistolat” täynnänsä salaisia piilomerkityksiä. Sherlock Holmesista tuli eräänlainen uskonto ja niinpä Knoxin peruina puhumme yhä kaanonista tarkoittaessamme Doylen omia Holmes-tarinoita. Knoxin ansiosta Holmes-tarinat saivat vakavan mutta silti sopivan leikkimielisen lisäulottuvuuden, joka teki niistä enemmän kuin kirjallisuutta.
Lähes uskonnollisessa hurmoksessa pastissimaakarit lähtivät paikkaamaan niitä aukkokohtia Holmesin elämässä, joihin mystis-dualistinen kertoja Doyle/Watson vain viittasi, tai jätti kokonaan mainitsematta, ja tekemään sen tyylinmukaisesti oikein ja äärimmäisellä pieteetillä. Esimerkkinä tyylisuunnasta toimikoon vaikka Richard Lancelyn Greenin 1985 kokoama The Further Adventures of Sherlock Holmes, jonka kirjoittajakunnassa esiintyy niin Knox, varhainen Sherlock-guru Vincent Starrett, Julian Symons kuin Doylen poika Adrian Conan Doylekin. Tämä ääriortodoksinen, etten sanoisi ultrakonservatiivinen vaihe huipentui Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin yhdessä kirjoittamaan kokoelmaan Ystäväni Sherlock Holmes (1954), jota voitaneen pitää jonkinlaisena virallisena pastissikokoelmana – ja ehkä yrityksenä saattaa pastissimaakarit oikeille raiteille, sillä kerettiläiset nostelivat jo uhkaavasti päätään.
Turhaan. Sherlockianismi alkoi elää omaa elämäänsä, petoa ei voinut enää hallita. Apokryfiset kirjoitukset vain lisääntyivät ja muuttuivat yhä oudommiksi. Jo 1944 Ellery Queen toimitti kokoelman The Misadventures of Sherlock Holmes, joka esitteli etsivän vähemmän mairittelevassa ja siten siis harhaoppisessa valossa. Doylen perikunnan painostuksesta kokoelma vedettiin markkinoilta.
Sherlock Holmesista oli kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut koko maailman yhteistä henkistä omaisuutta, ei perikunnan sana siinä paljoa painanut. Kun Doyle 1920-luvulla kielsi August Derlethiltä uusien Holmes-tarinoiden kirjoittamisen, Derleth nimesi Holmesinsa Solar Ponsiksi ja kirjoitti kymmenittäin novelleja. (Ensimmäinen kokoelma In Re: Sherlock Holmes – The Adventures of Solar Pons ilmestyi 1945 – ja on Ponsia muuten jokunen juttu suomennettukin!) Useimmat eivät mitään lupia kyselleet. Sherlock kuului kaikille. Ja ainahan voi tehdä kuten Derleth eli nimetä Holmesinsa toisin. Robert L. Fishin Schlock Homes jatkoi varhaista parodialinjaa ja Holmesista tehtiin puujalkavitsejä suoltava sähläri. Kokoelmassa The Memoirs of Schlock Homes: A Bagel Street Dozen (1976) on tietenkin vain 11 tarinaa. Ellery Queen toimi tässäkin tapauksessa tarinoiden pukinsorkkaisena kummisetänä.
Ajan kuluessa Holmes alettiin nähdä uudessa valossa, entistä kokonaisvaltaisemmin, oikeana aitona ihmisenä. Hänen toimintaansa alettin psykologisoida, jokainen luonteenpiirre analysoitiin puhki – kaikille Holmesin eksentrisille maneereille ja poikkeuksellisille ominaisuuksille piti löytää valiidi selitys. Hänet haluttiin suistaa jalustalta ja demystifioida; maallistunut aika kielsi hänen jumaluutensa. Tämä vaihe huipentui (puoliksi suomalaisen) Nicholas Meyerin myyttejä rikkovaan romaaniin Sherlock Holmes Wienissä (1972), jossa Holmes paljastui huumeiden orjaksi, joka harhaisessa mielessään kuvitteli entisen kotiopettajansa Moriartyn olevan hullu rikollisnero: vasta päästessään Wieniin Freudin potilaaksi Holmes pääsi (hyvinkin freudilaisten) neuroosiensa alkuähteille. Radikaalissa esikoisromaanissaan The Last Sherlock Holmes Story (1978) Michael Dibdin vie Holmesin neuroosit ääripisteeseensä: Holmes selvittää Viiltäjä-Jackin tapausta – ja lukija saa kauhukseen kokea kuinka syvällä Holmesin patologinen misogynia oikein istuu!
Yhä enenevässä määrin Holmesista tuli kiinteä osa popkulttuuria ja hänestä kertovat tarinat olivat scifiä tai kauhua: hänestä tuli kulttihahmo, joka otti yhteen muiden kulttihahmojen kanssa. Loren D. Estlemanin Sherlock Holmes vs. Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979) pistävät Holmesin kisaamaan Draculan ja herran Hyden kanssa, Robert Lee Hallin romaanissa Exit Sherlock Holmes (1977) Holmes ja Moriarty ovat kloonattuja aikamatkaajia tulevaisuudesta, Manly Wade ja Wade Wellmanin kirjassa Sherlock Holmes and the War of the Worlds (1975) Holmes kohtaa marsilaiset, Fred Saberhagenin The Holmes-Dracula Filessä (1978) Holmes kohtaa Draculan – kuten myös esimerkiksi Saberhagenin Seance for a Vampiressakin (1994). Philip José Farmerin The Adventure of the Peerless Peerissä (1974) Holmes kohtaa Tarzanin, David Stuart Daviesin Sherlock Holmes and the Hentzau Affairissa (1991) Holmes hoitelee Ruritanian kruununperimyskysymyksen järjestykseen ja saman miehen The Tangled Skeinissä (1995) hän kohtaa, vaihteeksi – Draculan. Löytyypä Daviesilta vielä, parin muun pastissin lisäksi, Sumatran jättiläisrotan luontoa valaiseva The Shadow of the Rat (1999) ja samaa aihetta sivutaan Alan Vannemanin romaanissa Sherlock Holmes and the Giant Rat of Sumatra (2002), jossa Holmes ja Watson kohtaavat jättikokoisia sumatralaisia humanoidirottia. En ole lukenut, mutta kuulemma aika surkea tekele. Sumatran jättiläisrotta lienee muuten pastissimaakareiden lempiaiheita ja siitä on kirjoitettu ainakin puolisen tusinaa romaania ja luoja yksin tietää montako novellia.
Niin novellit. Pastissikokoelmia lienee jo enemmän kuin laki sallii. Ja uutta syntyy jatkuvalla syötöllä, niin kokoelmia kuin romaanejakin . (Pistin Amazonissa hakusanaksi ”Sherlock Holmes” ja tuloksena oli 12 733 kirjaa.)
Eivätkä sherlockiaaniset pastissit suinkaan Sherlockiin rajoitu. Bondejakin kynäillyt John Gardner on kirjoittanut sarjan Moriartysta, kuten Michael Kurlandkin; Quinn Fawcett on kirjoittanut sarjan Mycroftista, kuten H.F. Heardkin; M.J. Trow on kirjoittanut sarjan komisario Lestradesta; Carole Nelson Douglas on kirjoittanut sarjan Irene Adlerista. Laurie R. Kingin sarjassa seikkailee Holmesin (epäkanoninen) vaimo Mary Russell.
Ja onpa itse Arthur Conan Doylekin päässyt seikkailuromaanien sankariksi. Mark Frostin hyytävät kauhupläjäykset List of Seven (1993) ja The Six Messiahs (1995) eivät ole huonoja opuksia, kuten ei myöskään William Hjortsbergin Houdinia ja Poeta yhdistelevä Nevermore (1994) tai vaikkapa Walter Satterthwaitin myösen Doylen ja Houdinin seikkailuja luotaava Escapade (1996). Omaa luokkaansa tässä kategoriassa ovat kuitenkin David Pirien epämääräistä goottilaista kauhua kutkuttavasti värisevät kirjat The Patient's Eyes (2001), The Night Calls (2002) ja The Dark Waters (2004), jotka kuvaavat nuoren lääketieteen opiskelijan Doylen ja hänen opettajansa Joseph Bellin rikoslääketieteellisiä tutkimuksia 1870-luvun Edinburghissa, jossa Doylella on makaaberia kyllä kurssitoverinaan (eikä tämä ole keksitty juttu vaan aivan totta!) varhainen sarjamurhaaja Thomas Neill Cream. Pirie teki materiaalistaan myös erään kaikkien aikojen parhaimman Holmes/Doyle-tv-sarjan Murder Rooms, joka esitettiin täällä meilläkin nimellä Tohtori Bell ja herra Doyle.
Suomalaista lukijaa ei ole sherlockiaanisilla pastisseilla, parodioilla tai muillakaan muunnelmilla pahemmin kiusattu, ainakaan viimeisen puolen vuosisadan aikana. Maurice Leblancia on suomennettu aikojen aamunkoitossa, 70-luvulla julkaistiin kaksi Meyeriä, Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin kokoelma tuli 90-luvulla (osittainen uusintapainos nimellä Sherlock Holmes ja seitsemän piipun mysteerit vuonna 2010), Gaimanin kerrassaan esimerkillisen nerokas Cthulhu-Holmes-yhdistelmä Vihreiden kirjainten arvoitus saatiin kokoelmassa Aarteita ja muistoesineitä vuonna 2007, ja hännänhuippuna vielä pari Michael Citrinin ja Tracy Mackin nuortenkirjaa Baker Street Irregularseista: Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Nuorallatanssijan tapaus (2007) ja Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Noidutun miehen tapaus (2010). Sarjakuvassa Sherlock seikkailee Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa ja Kristian Huitulan albumissa Sherlock Holmes ja vampyyrit (1995), ja seikkaileepa myösen kuunnelmassa: Ylen Radioteatern tuotti 2003 David Zane Mairowitzin radiodraaman Ett kapitalt misstag, jossa Holmes palkataan etsimään Marxin Pääoman kadonnutta käsikirjoitusta.
Hetkonen. Kun puhuin pastisseista niin unohdin suurimman, tärkeimmän ja parhaimman pastissimaakarin. Sehän on tietenkin Arthur Conan Doyle itse! Sherlock Holmes palasi kuolleista mutta ei se enää entisensä ollut, kuten tavataan sanoa. Kaikki postreichenbachiaaniset Holmes-kirjat ovat pastisseja, joissa Doyle, vaihtelevalla menestyksellä, kopioi, matkii ja plagioi itseään. Välillä suorastaan loisteliain tuloksin.
Oli miten oli, tätä kirjaa tarvitaan ja kipeästi – jos ei täyttämään maamme Sherlock-pastissien tyhjiötä (mahdoton tehtävä!), niin ainakin toimimaan laastarina pahimmassa hädässä. Ja novelleissa se Sherlock on aina parhaimmillaan. Niin pastississa kuin originaalinakin.
- Petri Salin -
Jälkisanat Juri Nummelinin toimittamaan Sherlock Holmes Suomessa-kokoelmaan (turbator 2010)
6 comments:
Pieni täsmennys Nick Carteriin. Carterin hahmo syntyi jo 1886 eli vuotta aikaisemmin kuin Holmes. Pian heikohkon oman identiteetin omanneesta Carterista kuitenkin tuli Holmesin kopio jopa Baker Streetin kotiosoitetta myöten (vaikkei toki legendaarisessa 221b:ssä asunutkan!) - ja myöhemmin ties mikä halpahallin James Bond. Cartereita kirjoitettiin muuten vielä 1990-luvulla ja onpa niitä pari tullut 2000-luvullakin. Sangen sitkas kaveri, vaikkei siis niinkään omaperäisyyden riemuvoitto olekaan.
Sen verran myöhäisesti vielä tähän, että kyllä jotkut noista 1960-1990-luvun Cartereista ovat hauskoja ja vetäviä juttuja, jos pystyt tarkistamaan tekijyyden (Sjöblomin bibliossa on ne oikein), niin tsekkaa ainakin Michael Collinsin, Robert Randisin ja Manning Lee Stokesin senttaamat palat. Stokes vetää överiksi ensi sivuilta.
Sarjakuvapuolella Ken Parker-tarina Boston oli myös herkullinen.
Myönnän: Nick Carter-tuntemukseni on tavattoman ohut ja rajoittuu suunnilleen pariin Holmesia kopioivaan juttuun 1890-luvulta, ja mahdollisesti jokuseen 60-/70-luvun kioskiläpyskään (joiden kannet ovat lähtemättömästi jääneet muistiini Bond-kopioina). Pitänee korjata.
Ken Parkerin Boston-tarina on täysin tuntematon - olisi kiva tietää enemmän. Saako sitä jostain?
Tuossapas tuo Ken, "Junamatkalla Ken Parker tempautuu murhamysteeriin ja suljetun huoneen arvoitukseen, joita setvivät itse Sherlock Holmes, Philo Vance, Ellery Queen, Herclue Poirot ja Auguste Dupin."
http://www.egmontshop.fi/epages/egmont.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/egmont/Products/1845-09-004
Aiemmin julkaisematon Parker-seikkailu ja viime vuonna julki.
Kiitos, Mika. Heti lähden sitä metsästämään. Ja mukana Dupinin lisäksi vielä vanha suosikkini Philo Vancekin!
Post a Comment