The Mask of Fu Manchu (1932), directed by Charles Brabin, is perhaps the best of the Fu Manchu movies. The part of the naughty Doctor is played by Boris Karloff. He is the second Fu Manchu, the first being Warner Oland, the Swede who for some reason Hollywood liked to see as an Oriental. I wonder if that's why Karloff sounds rather more like an educated Swede or Norwegian than a Chinese, a bit like the distinguished Bergman actor Max von Sydow now that I come to think of it. His equally nasty (but infinitely seductive and desirable) daughter is played by a very young Myrna Loy. For some inexplicable reason Hollywood also saw Myrna Loy as an Oriental in the early stages of her career, before the golden age with William Powell and The Thin Man.
Nearly all Oriental roles are manned by Westerners. Well all the important roles. In those days one simply couldn't have an Oriental playing an important part. That's why Warner Oland played Charlie Chan and Fu Manchu, and another Scandinavian, Gale Sondergaard, cornered the market on Asian women. People weren't ready for authentic Asians playing Asians. Not that there was an abundance of Asian actors in Hollywood at the time, but there were a few. Very rarely did they get any important roles.
It was also a legal question. Anna May Wong was frequently up for parts - parts for which there was no way she could have been hired. Why? Because the parts involved romance, interracial romance. Love between an Asian Woman and white man. It was against Californian law for a white man and an Asian woman (and, of course, also vice versa) to kiss on screen. Therefore the Asian part had to be played by a white woman. This is why Anna May Wong always lost the parts to Gale Sondergaard.
This is also why Wong relocated to Europe, where legislation didn't make her work and carreer quite impossible. (Another reason was the law that forbade her to marry - Asians and whites could not marry one another.) It was, however, when she returned to Hollywood, possible for her to be the Chinese General's object of lust in Sternberg's Oriental Express, even though the General was played by a white man - again the Swedish Warner Oland (born Verner Öhlund in Västerbotten). But then again, there was no kissing, the General merely raped her.
But I digress.
In The Mask of Fu Manchu Nayland Smith tells a professor that he must find the mask and sword of Gengis Khan before Fu Manchu does, otherwise Fu Manchu will use them to unite all Asians and crush the white race and take over the world. The swine. The professor prepares an expedition but is kidnapped by Fu Manchu's minions in the British Museum. Fu Manchu tortures the professor but the professor refuses to divulge his knowledge to the terrible Doctor. The expedition continues without him, and using the professor's notes they find the relics.
Fu Manchu uses the professor's life as a pawn. Bring the mask and the sword or else -
The professor's daughter's fiancé takes them to him, but the sword is a fake. Where is the real one? Fu Manchu uses hus super science powers (he is after all a doctor - a triple doctor in fact!) and makes a potion that reduces the fiancé to a mindless slave that Fu Manchu can control from afar. The fiancé goes back, betrays the espedition and returns with the genuine relic. Thereby much pleasing Fu Manchu's daughter who's got her eye on him. Fu Manchu let's her have him as her toy.
But Nayland Smith is on the case. He traces Fu Manchu to his secret lair. Fu Manchu catches him and feeds him to the crocodiles. Only the way he does it is far too slow, sadistic and complicated to work so Nayland Smith escapes, rounds up and releases all the other remaining members of the expedition and foils Fu Manchu's evil plan in the nick of time by some nifty lightning work. It looks like Fu Manchu burns to a crisp and gives up his mortal coil. But does he?
In the end our brave white heroes are on an ocean liner on their way back to civilization. They chuck Gengis Khan's sword over board in the middle of the ocean, it's far too dangerous to be kept on display in the British Museum. Once again the white race is saved and emerges victorious. Rah-rah!
There is perhaps too much clumsy studio work in the movie (some of the sets look like, well, lazy sets), and the professor's daughter and her fiancé are pretty horrible to watch, but apart from that the movie works magnificently. Karloff is superb, Myrna Loy delightful, Lewis Stone's Nayland Smith eminently credible and authoritative.
Much of the movie focuses on Fu Manchu or his daughter torturing our heroes and taking base Oriental pleasure from so doing. That might put some viewers off. But as villains go they are absolutely first rate, as nasty and wicked as anyone has any right to expect. And they really use their imagination coming up with new and amusing ways to entertain our heroes - no lazy or substandard torture methods for them, not on your life!
The problem as always with these highly inventive and convoluted methods is that they're far too complicated and the hero always can escape. I remember Wodehouse writing an amusing piece on this: why can't the villain just get on with it and finish the hero off? No, the villain suffers from a bad case of hubris and is so in love with his own superior villainy that he will do literally anything to make it last as long as possible. Preferably while explaining to his captive audience every little dastardly and vicious and devilishly clever detail of his plan.
Which is always a bit of a mistake.
After this there don't seem to have been any Fu Manchu movies for a while and the next Doctor was none other than Christopher Lee. This, unless I'm very much mistaken, was in the sixties.
31/05/2010
27/05/2010
Udda upplagor
Inte undra på. Man har försökt få tag i Mr. C:s (alias Holger Nohrströms) lilla bok Den gåtfulle dubbelgångaren (1916) som är en fri fortsättning på herr Corpwieths och hans vänners detektiva äventyr, men boken finns ingenstans att hitta. Orsaken läser jag i Heikki Kaukorantas Corpwieth-förfinskning: bokens hela upplaga var 25 exemplar.
Måtte vara en av landets allra raraste bibliofiliska rariteter.
Men som tur finns den ju i Kaukorantas Corpwieth-översättning. I berättelsen bli Melón åter kidnappad. Det sker på samma sätt som i berättelsen Thomas Melóns äventyr och även gärningsmannen är densamme. Men hur - han är ju död! Söderholm åtar sig fallet. Det ser ut som illgärningsmannen är någon som står mycket nära Melón, kanske rent av någon som jobbar på biblioteket?
Söderholm börjar snoka och finner intressanta saker. Och efter ett par dagar vet Söderholm allt. Han tar med sig Melón till en biograf, Maxim, på Norra Esplanaden. Melónen har aldrig varit på en biograf, aldrig sett en levande bild, dylika nymodigheter bara föraktar han. Söderholm insisterar och underligt nog stöter de i föreställningen på alla de misstänkta. Filmerna börjar spela, och där ser de plötsligt lösningen med egna ögon, helt som Söderholm visste att de skulle. Kidnappningen har nämligen filmats och visas nu som en reklamfilm. Reklam för vad? För julens bästsäljande deckarbok: Herr Corpwieth, gentleman-detektiv. Det fanns aldrig något egentligt brott, allt har varit ett skämt på Melónens bekostnad och en vitsig PR-stunt.
Corpwieth förekommer ej alls i berättelsen. Nej, jag har fel. Han förekommer ej i handlingen, men det är ju han som är författaren Mr C.!
Den gåtfulle dubbelgångaren är kanske inte exceptionellt bra som en deckarhistoria men desto intressantare som metafiktion och kulturhistoriskt dokument om Helsingfors anno 1914 och kulturkretsarna kring Universitetsbiblioteket. En av de, till exempel, misstänkta heter Segerroos och öppnar vi upp pseudonymen hittar vi den verkliga mannen bakom namnet och han är ingen mindre än Runar Schildt, som ett tag faktiskt arbetade på biblioteket.
Kaukorantas bok förtjänar för övrigt att bli uppmärksammad. Med sitt grundliga post scriptum och alla de intressanta små detaljer Kaukoranta har fiskat fram är boken helt obligatorisk för den som vill sätta sig in i ämnet Corpwieth. Kaukoranta berättar bland annat att amanuensens arbetstid på den tiden var tre timmar, 12-15. Så de hann nog med lite flanerande också i Espis och på Fazers café. Här har vi gamla kartor, gamla fotografier (bland annat på författarna), adressförteckningar (var protagonisterna bodde när Corpwieth kom till), bibliografier, korta biografier, bokens samtida recensioner - till och med det brev som bibliotekets chef Schauman skrev för att sätta stopp för suspekta corpwiethska aktiviteter hos yngre amanuenser. Och sedan har till och med ett irriterat brev från Watson till Schauman, publicerat i Åbo Underrättelser. Fenomenalt, måste man säga.
En rolig liten detalj som jag la märke till. Melón och Corpwieth träffas framför Akademiska bokhandeln på Alexandersgatan och fortsätter till Maxim på Norra Esplanaden 39. Maxim gav vika för Kino-Palatsi, som i sin tur 1965 gav vika för - Akademiska bokhandeln! Lustiga små sammanträffanden.
En annan rar bok som jag försökt få tag i är Axel Gabriel Ingelius Det gråa slottet från 1851. Kanske landets tidigaste spökroman. Ingelius var ursprungligen komponist men fick aldrig någon framgång. Sedan blev han musikkritiker och författare. Hans andra mera kända verk är teaterromanen Heinolablomman. Eftersom Det gråa slottet inte fanns att hitta fick jag nöja mig med Ingelius första bok Granriskojan från 1849 i, hör och häpna, originalupplaga. Och ännu från stadsbiblioteket. Av det lilla jag läst i boken verkar den, hmm, något sentimental och melodramatisk. Hoppas på spöken eller ens något intressant. Får se.
Ingelius dog för övrigt redan som 46-årig på ett lite snopet sätt. Efter en fest verkar han på hemvägen ha gått lite vilse och förfrusit sig. Henry Parland däremot dog redan som 22-åring 1930 i Kaunas. Honom har jag på sistone läst mycket. Dikter, essäer, men framför allt kortprosa. Det visar sig nämligen att en hel del av hans noveller och prosafragment mycket väl kan klassas som science fiction eller fantasy. De bästa styckena påminner en om Franz Kafka och Jorge Luis Borges, vilket då inte är alls illa. Särskilt när man beaktar hur ung Parland var när han skrev dem och även det att han inte nödvändigtvis hann stilisera eller ens slutföra alla texter.
En annan sak är fullständigt häpnadsväckande. Parland skrev på svenska. Men det var ju inte alls hans modersmål. Hemma talade han tyska, med tjänstefolket talade han ryska, när de flyttade till Finland lärde han sig finska. Det var först när familjen flyttade till Grankulla som han lärde sig svenska, som sitt fjärde språk.
Vilken produktion gick vi inte miste om när han avled så tidigt som han gjorde. Skulle han ha fortsatt med fantastik eller börjat skriva deckare? Eller något helt annat, till exempel filmmanus? Omöjligt att säga. Intressant skulle det i varje fall ha varit. Och eftersom hans lilla poetiska drömlika fantasyberättelser är det finaste han presterat inom prosan så vore det knappast omöjligt att han skulle ha, på ett eller annat sätt, fortsatt att odla denna del av sin litterära trädgård - den som gav de härligaste frukterna.
Skulle för övrigt inte vara så dumt med en ny upplaga av hans kortprosa. Nu har vi ju endast Den stora dagenefter från 1966. Vore nog dags.
Måtte vara en av landets allra raraste bibliofiliska rariteter.
Men som tur finns den ju i Kaukorantas Corpwieth-översättning. I berättelsen bli Melón åter kidnappad. Det sker på samma sätt som i berättelsen Thomas Melóns äventyr och även gärningsmannen är densamme. Men hur - han är ju död! Söderholm åtar sig fallet. Det ser ut som illgärningsmannen är någon som står mycket nära Melón, kanske rent av någon som jobbar på biblioteket?
Söderholm börjar snoka och finner intressanta saker. Och efter ett par dagar vet Söderholm allt. Han tar med sig Melón till en biograf, Maxim, på Norra Esplanaden. Melónen har aldrig varit på en biograf, aldrig sett en levande bild, dylika nymodigheter bara föraktar han. Söderholm insisterar och underligt nog stöter de i föreställningen på alla de misstänkta. Filmerna börjar spela, och där ser de plötsligt lösningen med egna ögon, helt som Söderholm visste att de skulle. Kidnappningen har nämligen filmats och visas nu som en reklamfilm. Reklam för vad? För julens bästsäljande deckarbok: Herr Corpwieth, gentleman-detektiv. Det fanns aldrig något egentligt brott, allt har varit ett skämt på Melónens bekostnad och en vitsig PR-stunt.
Corpwieth förekommer ej alls i berättelsen. Nej, jag har fel. Han förekommer ej i handlingen, men det är ju han som är författaren Mr C.!
Den gåtfulle dubbelgångaren är kanske inte exceptionellt bra som en deckarhistoria men desto intressantare som metafiktion och kulturhistoriskt dokument om Helsingfors anno 1914 och kulturkretsarna kring Universitetsbiblioteket. En av de, till exempel, misstänkta heter Segerroos och öppnar vi upp pseudonymen hittar vi den verkliga mannen bakom namnet och han är ingen mindre än Runar Schildt, som ett tag faktiskt arbetade på biblioteket.
Kaukorantas bok förtjänar för övrigt att bli uppmärksammad. Med sitt grundliga post scriptum och alla de intressanta små detaljer Kaukoranta har fiskat fram är boken helt obligatorisk för den som vill sätta sig in i ämnet Corpwieth. Kaukoranta berättar bland annat att amanuensens arbetstid på den tiden var tre timmar, 12-15. Så de hann nog med lite flanerande också i Espis och på Fazers café. Här har vi gamla kartor, gamla fotografier (bland annat på författarna), adressförteckningar (var protagonisterna bodde när Corpwieth kom till), bibliografier, korta biografier, bokens samtida recensioner - till och med det brev som bibliotekets chef Schauman skrev för att sätta stopp för suspekta corpwiethska aktiviteter hos yngre amanuenser. Och sedan har till och med ett irriterat brev från Watson till Schauman, publicerat i Åbo Underrättelser. Fenomenalt, måste man säga.
En rolig liten detalj som jag la märke till. Melón och Corpwieth träffas framför Akademiska bokhandeln på Alexandersgatan och fortsätter till Maxim på Norra Esplanaden 39. Maxim gav vika för Kino-Palatsi, som i sin tur 1965 gav vika för - Akademiska bokhandeln! Lustiga små sammanträffanden.
En annan rar bok som jag försökt få tag i är Axel Gabriel Ingelius Det gråa slottet från 1851. Kanske landets tidigaste spökroman. Ingelius var ursprungligen komponist men fick aldrig någon framgång. Sedan blev han musikkritiker och författare. Hans andra mera kända verk är teaterromanen Heinolablomman. Eftersom Det gråa slottet inte fanns att hitta fick jag nöja mig med Ingelius första bok Granriskojan från 1849 i, hör och häpna, originalupplaga. Och ännu från stadsbiblioteket. Av det lilla jag läst i boken verkar den, hmm, något sentimental och melodramatisk. Hoppas på spöken eller ens något intressant. Får se.
Ingelius dog för övrigt redan som 46-årig på ett lite snopet sätt. Efter en fest verkar han på hemvägen ha gått lite vilse och förfrusit sig. Henry Parland däremot dog redan som 22-åring 1930 i Kaunas. Honom har jag på sistone läst mycket. Dikter, essäer, men framför allt kortprosa. Det visar sig nämligen att en hel del av hans noveller och prosafragment mycket väl kan klassas som science fiction eller fantasy. De bästa styckena påminner en om Franz Kafka och Jorge Luis Borges, vilket då inte är alls illa. Särskilt när man beaktar hur ung Parland var när han skrev dem och även det att han inte nödvändigtvis hann stilisera eller ens slutföra alla texter.
En annan sak är fullständigt häpnadsväckande. Parland skrev på svenska. Men det var ju inte alls hans modersmål. Hemma talade han tyska, med tjänstefolket talade han ryska, när de flyttade till Finland lärde han sig finska. Det var först när familjen flyttade till Grankulla som han lärde sig svenska, som sitt fjärde språk.
Vilken produktion gick vi inte miste om när han avled så tidigt som han gjorde. Skulle han ha fortsatt med fantastik eller börjat skriva deckare? Eller något helt annat, till exempel filmmanus? Omöjligt att säga. Intressant skulle det i varje fall ha varit. Och eftersom hans lilla poetiska drömlika fantasyberättelser är det finaste han presterat inom prosan så vore det knappast omöjligt att han skulle ha, på ett eller annat sätt, fortsatt att odla denna del av sin litterära trädgård - den som gav de härligaste frukterna.
Skulle för övrigt inte vara så dumt med en ny upplaga av hans kortprosa. Nu har vi ju endast Den stora dagenefter från 1966. Vore nog dags.
23/05/2010
Tricky Dick
Oh dear.
Laurence Olivier as Richard III.
Oh dear, oh dear.
I am of course talking about the 1955 film Richard III, directed by Olivier himself. His third and last Shakespearean film as a director, in fact - the two previous ones being Henry V (1944) and Hamlet (1948).
Not only is Olivier's Richard hunchbacked, he's got a withered arm, an embarrasingly gammy leg and a nose next to which Pinocchio would feel positively inadequate. All of which I'd be fairly ready to accept - if it weren't for his voice. Oh dear, his voice, his unfortunate falsetto. The moment he speaks I'm ready to call it quits. Goodbye and good night. His voice is shrill, smarmy, hammy and sounds like he was neutered no more than half an hour ago. And not by a physician but an inept vet. With a dull and rusty farm implement. (Which, of course, would explain a lot.)
I've seen the movie decades ago, in my childhood (I remember the Malmsey butt vividly), but I didn't suspect it was this dreadful, this dismal, this . . . well . . . campy. Isn't Olivier supposed to be one of the foremost Shakespearean actors of the century? A super thespian? Here he seems mostly like a village idiot. There are good moments. At times Olivier quite forgets to act and then he's quite splendid, one believes him and buys his character. But then he remembers who he's supposed to be and lays it on twice as thick. Oh dear.
The problem is that the film is directed by Laurence Olivier. Any other director would have told him to stuff it. Shape up or ship out.
This, to put it kindly, is not movie acting. It may be theatre acting (though I sincerely hope it isn't, in fact I can't believe it could be, not hardly) but it certainly isn't movie acting. Now I must admit that I had my doubts about Olivier's Hamlet (the movie), which I found vastly overrated and full of cheap trickery, but compared to this it was absolutely bloody brilliant. A magnificent work of art. This drivel I have trouble watching five minutes without pausing.
The way Olivier delivers his lines is not only annoying, it's also distracting. Very rarely do I catch what he actually says because all my attention is on his funny delivery or how he snivels and crouches while delivering his lines.
So the problem, really, is this: Olivier is neither a director nor a film director. What he's interested in is his role. And now, for once he can do whatever he pleases. Nobody can say no, however much he hams it. So hams it he does. With a vengeance.
"A horse a horse my kingdom for a horse." Without ghastly pauses or artificial inflections. Which is what the dreadful hams learn to say without too much histrionics in a hospital for hams in Monty Python's Flying Circus. But only when they're cured of their terrible, debilitating affliction.
Ok. I shan't mince words. I'll come right out with it. I don't particularly care for Olivier's Richard III. So there.
Olivier's performance diminishes Richard. His Richard is shallow, a man of mere thin cardboard, without dimensions or any redeeming features at all; just slithery and slimy. He is, in fact, nothing more than cartoon villain. This of course simply won't do. It not only diminishes Richard but diminishes the entire play, reducing it to a pulpy historical sopa opera instead of a historical tragedy.
In order to work the play needs a Richard with a degree of greatness in him, with a touch of nobility even, and above all with humanity. If he's all villain we loose interest in him and the play, or in this case, film. The more human Richard is, the worse his villainy. Because then we can take him seriously - indeed have to - and his villainy becomes real and tangible and meaningful. Instead of just being mildly amusing soap opera with a nasty cardboard baddie performing his wicked antics.
I don't mean we should have a Richard who doesn't take pleasure from his wickedness. We shouldn't. That's part of him. But he shouldn't be ridiculous. His impediments shouldn't be accentuated but rather downplayed. They're the stigmata of his evil, yes, but also in part the reason for his twisted soul. He is like that because he was born different and had to struggle to be accepted. I'd have Richard act as normally as possible because that would be the greatest deception of all. Richard playing a normal man.
I stated that Olivier's Richard certainly isn't movie acting. I may be wrong there. Olivier's Richard, now that I come to think of it, would have been rather terrific in a silent movie.
But when it comes to talkies I infinitely prefer Ian McKellen's Richard. Grotesque? Yes. Human? Absolutely. Credible? Eminently so.
But Olivier's Richard? Off with his head.
Laurence Olivier as Richard III.
Oh dear, oh dear.
I am of course talking about the 1955 film Richard III, directed by Olivier himself. His third and last Shakespearean film as a director, in fact - the two previous ones being Henry V (1944) and Hamlet (1948).
Not only is Olivier's Richard hunchbacked, he's got a withered arm, an embarrasingly gammy leg and a nose next to which Pinocchio would feel positively inadequate. All of which I'd be fairly ready to accept - if it weren't for his voice. Oh dear, his voice, his unfortunate falsetto. The moment he speaks I'm ready to call it quits. Goodbye and good night. His voice is shrill, smarmy, hammy and sounds like he was neutered no more than half an hour ago. And not by a physician but an inept vet. With a dull and rusty farm implement. (Which, of course, would explain a lot.)
I've seen the movie decades ago, in my childhood (I remember the Malmsey butt vividly), but I didn't suspect it was this dreadful, this dismal, this . . . well . . . campy. Isn't Olivier supposed to be one of the foremost Shakespearean actors of the century? A super thespian? Here he seems mostly like a village idiot. There are good moments. At times Olivier quite forgets to act and then he's quite splendid, one believes him and buys his character. But then he remembers who he's supposed to be and lays it on twice as thick. Oh dear.
The problem is that the film is directed by Laurence Olivier. Any other director would have told him to stuff it. Shape up or ship out.
This, to put it kindly, is not movie acting. It may be theatre acting (though I sincerely hope it isn't, in fact I can't believe it could be, not hardly) but it certainly isn't movie acting. Now I must admit that I had my doubts about Olivier's Hamlet (the movie), which I found vastly overrated and full of cheap trickery, but compared to this it was absolutely bloody brilliant. A magnificent work of art. This drivel I have trouble watching five minutes without pausing.
The way Olivier delivers his lines is not only annoying, it's also distracting. Very rarely do I catch what he actually says because all my attention is on his funny delivery or how he snivels and crouches while delivering his lines.
So the problem, really, is this: Olivier is neither a director nor a film director. What he's interested in is his role. And now, for once he can do whatever he pleases. Nobody can say no, however much he hams it. So hams it he does. With a vengeance.
"A horse a horse my kingdom for a horse." Without ghastly pauses or artificial inflections. Which is what the dreadful hams learn to say without too much histrionics in a hospital for hams in Monty Python's Flying Circus. But only when they're cured of their terrible, debilitating affliction.
Ok. I shan't mince words. I'll come right out with it. I don't particularly care for Olivier's Richard III. So there.
Olivier's performance diminishes Richard. His Richard is shallow, a man of mere thin cardboard, without dimensions or any redeeming features at all; just slithery and slimy. He is, in fact, nothing more than cartoon villain. This of course simply won't do. It not only diminishes Richard but diminishes the entire play, reducing it to a pulpy historical sopa opera instead of a historical tragedy.
In order to work the play needs a Richard with a degree of greatness in him, with a touch of nobility even, and above all with humanity. If he's all villain we loose interest in him and the play, or in this case, film. The more human Richard is, the worse his villainy. Because then we can take him seriously - indeed have to - and his villainy becomes real and tangible and meaningful. Instead of just being mildly amusing soap opera with a nasty cardboard baddie performing his wicked antics.
I don't mean we should have a Richard who doesn't take pleasure from his wickedness. We shouldn't. That's part of him. But he shouldn't be ridiculous. His impediments shouldn't be accentuated but rather downplayed. They're the stigmata of his evil, yes, but also in part the reason for his twisted soul. He is like that because he was born different and had to struggle to be accepted. I'd have Richard act as normally as possible because that would be the greatest deception of all. Richard playing a normal man.
I stated that Olivier's Richard certainly isn't movie acting. I may be wrong there. Olivier's Richard, now that I come to think of it, would have been rather terrific in a silent movie.
But when it comes to talkies I infinitely prefer Ian McKellen's Richard. Grotesque? Yes. Human? Absolutely. Credible? Eminently so.
But Olivier's Richard? Off with his head.
21/05/2010
Herr Corpwieth
Klockan 9.56 på aftonen sker det. Herr Corpwieth ser den bleka, seniga handen när han sitter på Catani och dricker whisky.
Det brukar han sällan göra, vara ute så pass sent. Hellre sitter han hemma i sitt trevna arbetsrum och översätter detektivromaner. Detektivromanerna är hans stora passion. Dagen är 5.12, en lördag. Året 1914. Staden Helsingfors. Restaurang Catani ligger, om jag inte fullständigt missminner mig, på Södra Esplanaden helt vid Skillnaden (ungefär där Bensows hus idag är eller kanske just bredvid). Orsaken till herr Corpwieths besök i den berömda lokalen är att han på en väns uppfordran läst Ture Jansons Catanipoesi och vill nu själv se restaurangen. Besöket är alltså hans första.
På menyn står det pilaff och lamm på tartariskt vis. Vaktmästaren heter Wagner. Herr Corpwieth röker cigarretten Klubb 7, poeten Ture Janson yruracbat. Herr Corpwieth kan förresten på lukten skilja 183 olika cigarrsorter.
Handen herr Corpwieth ser tillhör en man som sitter med trenne bekanta herrar: herr Melón, herr Söderholm och herr Nässelllöf. Herr Corpwieth kan inte urskilja mannens ansikte. Mannen har en engelsk pipa i handen. Men vem är mannen?
Herr Corpwieth får inte sitta länge ensam. Hans frid störs av en apotekare som behöver hans hjälp. Någon har gjort ett inbrott i hans apotek och stulit kokain. Apoteket är på Skatudden, Lotsgatan 21, och heter det Trettonde apoteket. Gentleman-detektiven herr Corpwieth accepterar uppdraget och listar snabbt ut vem den skyldige är.
När klockan slår tolv är han tillbaka i restaurangen och där konfronterar han banditen. Det är ingen annan än mannen med den vita handen. Och han i sin tur är - Sherlock Holmes!
Holmes är slug - Corpwieth slugare.
Herrarna Melón, Söderhjelm och Nässellöf är egentligen den enigmatiska författartrion Tre herrar det vill säga Olaf Homén, Henning Söderhjelm och Emil Hasselblatt, tre bibliotekarier på Universitetsbiblioteket, och gentleman-detektiven Corpwieth deras skapelse i en av Finlands allra första detektivböcker, novellsamlingen Herr Corpwieth, gentleman-detektiv (Holger Schildts förlag, 1914). Boken är inte landets första deckare - Rudolf Rikhard Ruth, med sin tidiga nom de plume Rikhard Hornanlinna (han skrev även tidiga science fiction-berättelser som H.R. Halli), hann före med sina noveller om den ytterst soignerade privatdetektiven Max Rudolph i två smärre häften: Kellon salaisuus, Suomalaisia salapoliisikertomuksia 1 och Lähellä kuolemaa, Suomalaisia salapoliisikertomuksia 2, båda 1910.
Corpwieth är en av de trevligaste skapelserna inom den finländska deckargenren. Hans äventyr är relativt små och hemtrevliga, mysiga, men samtidigt trovärdiga och sitter väl i både miljön och tiden. Man kunde kalla Corpwieth för en hemspunnen Holmes (och Holmes förekommer nästan i varje berättelse, genom diverse syftningar) som tar sig an smärre problematiska fall som berör hans närmaste krets. Som gentleman-detektiv refuserar han naturligtvis varje honorar. Han behöver inte pengar, han jobbar ju på Universitetets bibliotek som amanuens (och har säkerligen privata medel, får man nog anta) och att detektera är enbart hans hobby.
Det särskilt underbara är den precision med vilken författarna beskriver sekelskiftets Helsingfors. För den inbitna helsingforsaren är det helt extatiskt att läsa hur man promenerar på bekanta gator (som ibland bär ett snadigt främmande namn) och bevistar svunna tiders mytomspunna lokaler. Universitetets bibliotek är sig likt men rotundan är nästan splitterny och kallas charmant för Nybygget. Spårvagnarna trafikerar, hornmusiken klingar på Esplanaden framför Kapellet, det dricks kaffe och röks cigarretter på Fazers café. Det finns bilar (även kapplöpningsbilar!) och till och med motorbåtar men dessa nymodigheter är relativt sällsynta och därför naturligtvis anmärkningsvärda. Mycket har ändrats, mycket finns kvar. Corpwieths Helsingfors är överklassens lata, lite sömniga, lindrigt tjechovska stad: det här är trots allt flanörernas galanta tidsålder. Och Helsingfors är en trygg och trevlig småstad lite vid sidan om allt. Brottslingarna är ofta utbölingar från utlandet men kan lika väl vara "en av oss" dvs. ur stadens elit eller societén.
"En kriminalhistoria, låt vara att den är fiktiv, är ett dokument, likaså gott som ettvart annat. Den kan studeras socialt, psykologiskt, artistiskt - hur du vill. Och det bästa av den moderna detektivlitteraturen rör sig i en stimulerande luft av logiska kombinationer, som har något av de matematiska kalkylernas förtunnade intellektualitet", säger herr Corpwieth i novellen Klackarna.
Ett av Corpwieths fall, 639. VII. 5., äger rum på biblioteket - en av böckerna innehåller ett komprometterande brev som kan förorsaka krig mellan Tyskland och Frankrike. Men det gick ju inte an. När bibliotekets ledning fick reda på att personalen fabricerade futtig detektivlitteratur och var fräcka nog att blanda in biblioteket i denna sorgliga men framför allt vulgära aktivitet så satt de genast stopp för det hela. Därför har vi endast en volym Corpwieth på sex noveller. Söderhjelm fortsatte med detektivlitteraturen som Lennart Wikström med Guldgruvan (1916) och Dubbelmannen (1918). Varkendera volym finns på Stadsbiblioteket, alas and alack, så att om dessa texter kan jag tyvärr inte yttra mig. Men Henning Söderhjelm kan vi även tacka för en sak till. Han var nämligen den unge Runar Schildts idol och förebild.
Novellen där Corpwieth och Holmes möts heter Äventyret i trettonde apoteket och avslutar samlingen. Holmes utmanar herr Corpwieth och förlorar. "(. . .) nej jag tror vi inte sända någon rapport till doktor Watson", säger Holmes som i övrigt inte är någon dålig förlorare.
Corpwieth är förresten baserad på en kollega vid namn Holger Nohrström. Nohrström gav ut sin egen deckare 1916: Den gåtfulle dubbelgångaren. Texten hade så klart en anknytning till Corpwieth-berättelserna. Som nom de plume använde han naturligtvis Mr C.
Det förfärliga är att det inga nya upplagor existerar av boken. Det finns originalupplagan från 1914 men därutöver ingenting. En skam! säger jag.
Post scriptum: Radioteatern verkar ha sänt ett par av Corpwieth-novellerna som hörspel år 1986: Herr Corpwieth, gentleman-detektiv, och Tomas Melóns äventyr och Herr Corpwieth, gentleman-detektiv, och problemet med den stulna korsetten, i dramatisering av Gunilla Hemming. Dem skulle man bra gärna höra i repris - perfekta sommarhörspel?
Post post scriptum: Corpwieths äventyr förfinskades år 2003 av de trenne herrarnas senfödda kollega på Universitetets bibliotek, Heikki Kaukoranta. I boken finns även, intressant nog, Mr C:s Den gåtfulle dubbelgångaren.
Det brukar han sällan göra, vara ute så pass sent. Hellre sitter han hemma i sitt trevna arbetsrum och översätter detektivromaner. Detektivromanerna är hans stora passion. Dagen är 5.12, en lördag. Året 1914. Staden Helsingfors. Restaurang Catani ligger, om jag inte fullständigt missminner mig, på Södra Esplanaden helt vid Skillnaden (ungefär där Bensows hus idag är eller kanske just bredvid). Orsaken till herr Corpwieths besök i den berömda lokalen är att han på en väns uppfordran läst Ture Jansons Catanipoesi och vill nu själv se restaurangen. Besöket är alltså hans första.
På menyn står det pilaff och lamm på tartariskt vis. Vaktmästaren heter Wagner. Herr Corpwieth röker cigarretten Klubb 7, poeten Ture Janson yruracbat. Herr Corpwieth kan förresten på lukten skilja 183 olika cigarrsorter.
Handen herr Corpwieth ser tillhör en man som sitter med trenne bekanta herrar: herr Melón, herr Söderholm och herr Nässelllöf. Herr Corpwieth kan inte urskilja mannens ansikte. Mannen har en engelsk pipa i handen. Men vem är mannen?
Herr Corpwieth får inte sitta länge ensam. Hans frid störs av en apotekare som behöver hans hjälp. Någon har gjort ett inbrott i hans apotek och stulit kokain. Apoteket är på Skatudden, Lotsgatan 21, och heter det Trettonde apoteket. Gentleman-detektiven herr Corpwieth accepterar uppdraget och listar snabbt ut vem den skyldige är.
När klockan slår tolv är han tillbaka i restaurangen och där konfronterar han banditen. Det är ingen annan än mannen med den vita handen. Och han i sin tur är - Sherlock Holmes!
Holmes är slug - Corpwieth slugare.
Herrarna Melón, Söderhjelm och Nässellöf är egentligen den enigmatiska författartrion Tre herrar det vill säga Olaf Homén, Henning Söderhjelm och Emil Hasselblatt, tre bibliotekarier på Universitetsbiblioteket, och gentleman-detektiven Corpwieth deras skapelse i en av Finlands allra första detektivböcker, novellsamlingen Herr Corpwieth, gentleman-detektiv (Holger Schildts förlag, 1914). Boken är inte landets första deckare - Rudolf Rikhard Ruth, med sin tidiga nom de plume Rikhard Hornanlinna (han skrev även tidiga science fiction-berättelser som H.R. Halli), hann före med sina noveller om den ytterst soignerade privatdetektiven Max Rudolph i två smärre häften: Kellon salaisuus, Suomalaisia salapoliisikertomuksia 1 och Lähellä kuolemaa, Suomalaisia salapoliisikertomuksia 2, båda 1910.
Corpwieth är en av de trevligaste skapelserna inom den finländska deckargenren. Hans äventyr är relativt små och hemtrevliga, mysiga, men samtidigt trovärdiga och sitter väl i både miljön och tiden. Man kunde kalla Corpwieth för en hemspunnen Holmes (och Holmes förekommer nästan i varje berättelse, genom diverse syftningar) som tar sig an smärre problematiska fall som berör hans närmaste krets. Som gentleman-detektiv refuserar han naturligtvis varje honorar. Han behöver inte pengar, han jobbar ju på Universitetets bibliotek som amanuens (och har säkerligen privata medel, får man nog anta) och att detektera är enbart hans hobby.
Det särskilt underbara är den precision med vilken författarna beskriver sekelskiftets Helsingfors. För den inbitna helsingforsaren är det helt extatiskt att läsa hur man promenerar på bekanta gator (som ibland bär ett snadigt främmande namn) och bevistar svunna tiders mytomspunna lokaler. Universitetets bibliotek är sig likt men rotundan är nästan splitterny och kallas charmant för Nybygget. Spårvagnarna trafikerar, hornmusiken klingar på Esplanaden framför Kapellet, det dricks kaffe och röks cigarretter på Fazers café. Det finns bilar (även kapplöpningsbilar!) och till och med motorbåtar men dessa nymodigheter är relativt sällsynta och därför naturligtvis anmärkningsvärda. Mycket har ändrats, mycket finns kvar. Corpwieths Helsingfors är överklassens lata, lite sömniga, lindrigt tjechovska stad: det här är trots allt flanörernas galanta tidsålder. Och Helsingfors är en trygg och trevlig småstad lite vid sidan om allt. Brottslingarna är ofta utbölingar från utlandet men kan lika väl vara "en av oss" dvs. ur stadens elit eller societén.
"En kriminalhistoria, låt vara att den är fiktiv, är ett dokument, likaså gott som ettvart annat. Den kan studeras socialt, psykologiskt, artistiskt - hur du vill. Och det bästa av den moderna detektivlitteraturen rör sig i en stimulerande luft av logiska kombinationer, som har något av de matematiska kalkylernas förtunnade intellektualitet", säger herr Corpwieth i novellen Klackarna.
Ett av Corpwieths fall, 639. VII. 5., äger rum på biblioteket - en av böckerna innehåller ett komprometterande brev som kan förorsaka krig mellan Tyskland och Frankrike. Men det gick ju inte an. När bibliotekets ledning fick reda på att personalen fabricerade futtig detektivlitteratur och var fräcka nog att blanda in biblioteket i denna sorgliga men framför allt vulgära aktivitet så satt de genast stopp för det hela. Därför har vi endast en volym Corpwieth på sex noveller. Söderhjelm fortsatte med detektivlitteraturen som Lennart Wikström med Guldgruvan (1916) och Dubbelmannen (1918). Varkendera volym finns på Stadsbiblioteket, alas and alack, så att om dessa texter kan jag tyvärr inte yttra mig. Men Henning Söderhjelm kan vi även tacka för en sak till. Han var nämligen den unge Runar Schildts idol och förebild.
Novellen där Corpwieth och Holmes möts heter Äventyret i trettonde apoteket och avslutar samlingen. Holmes utmanar herr Corpwieth och förlorar. "(. . .) nej jag tror vi inte sända någon rapport till doktor Watson", säger Holmes som i övrigt inte är någon dålig förlorare.
Corpwieth är förresten baserad på en kollega vid namn Holger Nohrström. Nohrström gav ut sin egen deckare 1916: Den gåtfulle dubbelgångaren. Texten hade så klart en anknytning till Corpwieth-berättelserna. Som nom de plume använde han naturligtvis Mr C.
Det förfärliga är att det inga nya upplagor existerar av boken. Det finns originalupplagan från 1914 men därutöver ingenting. En skam! säger jag.
Post scriptum: Radioteatern verkar ha sänt ett par av Corpwieth-novellerna som hörspel år 1986: Herr Corpwieth, gentleman-detektiv, och Tomas Melóns äventyr och Herr Corpwieth, gentleman-detektiv, och problemet med den stulna korsetten, i dramatisering av Gunilla Hemming. Dem skulle man bra gärna höra i repris - perfekta sommarhörspel?
Post post scriptum: Corpwieths äventyr förfinskades år 2003 av de trenne herrarnas senfödda kollega på Universitetets bibliotek, Heikki Kaukoranta. I boken finns även, intressant nog, Mr C:s Den gåtfulle dubbelgångaren.
16/05/2010
Go West, Young Holmes
Having been involved recently in a Holmes anthology about Sherlock Holmes in Finland, I naturally picked up its sibling volume Sherlock Holmes in America (edited by Martin H. Greenberg, Jon L. Lellenberg and Daniel Stashower) when it caught my eye in my local bookstore.
The authorial line-up was quite promising: Bill Crider, Matthew Pearl, Loren D. Estleman, Jon L. Breen and Steve Hockensmith, among others. Estleman's two Holmes novels pitting Holmes against Mr. Hyde and Dracula were highly influential to me personally when I read them at an early and impressionable age and I thoroughly enjoyed Pearl's recent The Poe Shadow (much more than his earlier The Dante Club), so those two names alone sold the book to me.
Not a bad book, I must say. Of course there were the obligatory Sherlock Meets Somebody Jolly Famous stories - Sherlock did meet Theodore Roosevelt, Buffalo Bill, Wyatt Earp, Doc Holliday and Davy Crockett's violin (maybe) - but by and large the stories were fresh and interesting.
What I particularly enjoy is when somebody takes Holmes and does something different with him. We've all read the Doyle originals. Nobody does them better than Doyle - so why not try another approach? Surprise me, is my devout hope. Show me a new side of Holmes - or at least Holmes in a new light.
Tall order, I now. Much simpler just to serve cold left-overs.
Some writers pull it off with flying colours. In The Ghosts and the Machine Lloyd Rose has Sherlock and Mycroft in America with their father. They run across a former military gentleman, a colonel who was involved in investigating Lincoln's assassination. Now mister Olcott is a lawyer and he's come to Vermont to look into psychic phenomena and investigate if certain mediums (the Eddy brothers of Chittenden) are genuine or frauds. The young Holmes brothers at once spot the cheat - but strangely enough Olcott is convinced of the authenticity of the Eddys. Why? He's an intelligent man, why does he fall for such an embarrasingly clumsy show? In a wonderful way Rose's story reflects Doyle's own dilemma and the reasons underlying Doyle's belief in the supernatural. And fascinatingly enough Henry Steel Olcott was a real person and the Eddy incident really did occur. Around that time Olcott met a certain Russian lady and together they founded a new society. The lady was called Blavatsky and the society The Theosophical Society.
Olcott, like Doyle, wants to believe because he has to believe. To do otherwise would be too painful. In fact, quite unbearable.
Steve Hockensmith's story brings young Sherlock to America as a member of a theatrical company. Curiously enough, although he has talent and plenty of it, Sherlock really doesn't want any starring roles. Instead he prefers to play supporting roles and blend into the background. Funny, that. The story is based on a notion by Baring-Gould. In Stashower's The Seven Walnuts the sleuthing is done by Doyle's future crony Harry Houdini who believes he can solve a nasty robbery in the theatre by applying Sherlock's methods. As his Watson he has his brother - who incidentally does solve the crime.
Michéal Breathnach's The Song at Twilight tells us about how Holmes comes out of his retirement and infiltrates the Fenians of Chicago. There he meets Birdy Edwards's daughter and complications ensue, also - surprisingly - love. But it cannot last, that much is clear, Holmes may never find that kind of fulfillment. And when he returns to England he's ready to take on the dreaded von Bork as the Irish-American anarchist Altamont.
Almost the most compelling read in the book is a short monograph by Michael Walsh called Moriarty, Moran, and More: Anti-Hibernian Sentiment in the Canon. In it Walsh astounds us: "It is my contention in this brief monograph that Conan Doyle's distaste for his own Irishness, lightly and comically alluded to in the excrepts above, was in reality deep-rooted and far-reaching." Did Doyle hate the Irish? As well as the Irish in himself? Strange idea, but Walsh does indeed prove his point. Is it a mere coincidence that all the nastiest villains in the Canon bear Irish names? I think not. And interestingly enough the prefix mor has dark and disturbing connotations - the land of Mordor. And ultimately murder. Walsh further claims that Holmes's deadliest enemy is none of the aforementioned gentlemen. Oh no. It is a woman: Mary Morstan. She was the real reason Holmes went on his hiatus. Only when she was dead could he return and life in Baker Street with the trusty (in some things) Watson could be resumed. It may be worth noting that Doyle's own mother was called Mary. In His Last Bow Holmes called himself Altamont, which in reality was Doyle's father's name. These are deep waters.
Not at all a bad little collection. Better than one had any right to expect. The truly fascinating stories made it indeed a splendid buy and none of the poorer stories was absolutely dismal.
The authorial line-up was quite promising: Bill Crider, Matthew Pearl, Loren D. Estleman, Jon L. Breen and Steve Hockensmith, among others. Estleman's two Holmes novels pitting Holmes against Mr. Hyde and Dracula were highly influential to me personally when I read them at an early and impressionable age and I thoroughly enjoyed Pearl's recent The Poe Shadow (much more than his earlier The Dante Club), so those two names alone sold the book to me.
Not a bad book, I must say. Of course there were the obligatory Sherlock Meets Somebody Jolly Famous stories - Sherlock did meet Theodore Roosevelt, Buffalo Bill, Wyatt Earp, Doc Holliday and Davy Crockett's violin (maybe) - but by and large the stories were fresh and interesting.
What I particularly enjoy is when somebody takes Holmes and does something different with him. We've all read the Doyle originals. Nobody does them better than Doyle - so why not try another approach? Surprise me, is my devout hope. Show me a new side of Holmes - or at least Holmes in a new light.
Tall order, I now. Much simpler just to serve cold left-overs.
Some writers pull it off with flying colours. In The Ghosts and the Machine Lloyd Rose has Sherlock and Mycroft in America with their father. They run across a former military gentleman, a colonel who was involved in investigating Lincoln's assassination. Now mister Olcott is a lawyer and he's come to Vermont to look into psychic phenomena and investigate if certain mediums (the Eddy brothers of Chittenden) are genuine or frauds. The young Holmes brothers at once spot the cheat - but strangely enough Olcott is convinced of the authenticity of the Eddys. Why? He's an intelligent man, why does he fall for such an embarrasingly clumsy show? In a wonderful way Rose's story reflects Doyle's own dilemma and the reasons underlying Doyle's belief in the supernatural. And fascinatingly enough Henry Steel Olcott was a real person and the Eddy incident really did occur. Around that time Olcott met a certain Russian lady and together they founded a new society. The lady was called Blavatsky and the society The Theosophical Society.
Olcott, like Doyle, wants to believe because he has to believe. To do otherwise would be too painful. In fact, quite unbearable.
Steve Hockensmith's story brings young Sherlock to America as a member of a theatrical company. Curiously enough, although he has talent and plenty of it, Sherlock really doesn't want any starring roles. Instead he prefers to play supporting roles and blend into the background. Funny, that. The story is based on a notion by Baring-Gould. In Stashower's The Seven Walnuts the sleuthing is done by Doyle's future crony Harry Houdini who believes he can solve a nasty robbery in the theatre by applying Sherlock's methods. As his Watson he has his brother - who incidentally does solve the crime.
Michéal Breathnach's The Song at Twilight tells us about how Holmes comes out of his retirement and infiltrates the Fenians of Chicago. There he meets Birdy Edwards's daughter and complications ensue, also - surprisingly - love. But it cannot last, that much is clear, Holmes may never find that kind of fulfillment. And when he returns to England he's ready to take on the dreaded von Bork as the Irish-American anarchist Altamont.
Almost the most compelling read in the book is a short monograph by Michael Walsh called Moriarty, Moran, and More: Anti-Hibernian Sentiment in the Canon. In it Walsh astounds us: "It is my contention in this brief monograph that Conan Doyle's distaste for his own Irishness, lightly and comically alluded to in the excrepts above, was in reality deep-rooted and far-reaching." Did Doyle hate the Irish? As well as the Irish in himself? Strange idea, but Walsh does indeed prove his point. Is it a mere coincidence that all the nastiest villains in the Canon bear Irish names? I think not. And interestingly enough the prefix mor has dark and disturbing connotations - the land of Mordor. And ultimately murder. Walsh further claims that Holmes's deadliest enemy is none of the aforementioned gentlemen. Oh no. It is a woman: Mary Morstan. She was the real reason Holmes went on his hiatus. Only when she was dead could he return and life in Baker Street with the trusty (in some things) Watson could be resumed. It may be worth noting that Doyle's own mother was called Mary. In His Last Bow Holmes called himself Altamont, which in reality was Doyle's father's name. These are deep waters.
Not at all a bad little collection. Better than one had any right to expect. The truly fascinating stories made it indeed a splendid buy and none of the poorer stories was absolutely dismal.
13/05/2010
Sumatran jättiläisrotat – lyhyt johdatus Sherlock Holmes-pastissiin
Ensimmäinen tarina Sherlock Holmesista, A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus), ilmestyi vuonna 1887, mutta vasta vuonna 1891 perustetussa Strand Magazine-lehdessä ilmestyneet novellit tekivät Holmesista todellisen kulttuuri-ilmiön. Ei aikaakaan, kun Sherlockille alkoi ilmestyä kilpailijoita, usein sangen huonosti peiteltyjä kopioita kuten Nick Carter tai muunnelmia kuten Doylen langon E.W. Hornungin herrasmiesvaras Raffles.
Varsinaisen lähtölaukauksen Holmes-muunnelma sai teatterista. Amerikkalainen näyttelijä William Gillette otti yhteyttä Doyleen 1890-luvun jälkipuoliskolla (kun Doyle oli viskannut Holmesinsa Reichenbachin putouksilta ja toivonut pääsevänsä eroon riesasta ikiajoiksi) pyytääkseen lupaa teatterisovitukseen. Kansa janosi lisää Holmesia, missä muodossa hyvänsä. Gillette tiedusteli kainosti sopiiko suuri etsivä naittaa. ”You may marry him, or murder or do what you like with him”, kuului Doylen välinpitämätön vastaus. Vuonna 1899 ensiesityksensä saanut, Doylen alkuperäisiä tarinoita vapaalla kädellä muuntelevasta romanttisesta näytelmästä, nimeltään koruttomasti Sherlock Holmes, tuli jättimäinen menestys ja se filmattiin useaan otteeseen. Valkokankaan Sherlock Holmes onkin lähes yhtä paljon velkaa Gillettelle kuin Doylelle, ja sitä kautta koko Holmes-kuvamme. Näytelmän jättimenestys auttoi Holmes-ilmiötä kasvamaan entisestään ja toi sen uusien yleisöryhmien ulottuville.
Varhaisimmat kirjalliset pastissit olivat suurimmaksi osaksi parodioita ja oikeastaan ne syntyivät samasta syystä kuin Gilletten näytelmäkin: ihmiset halusivat lukea lisää Holmes-tarinoita ja jollei Doyle niitä rustannut niin joku muu sai sen tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja mukaelmia putkahti esille niin Saksassa, Ranskassa kuin Venäjälläkin – välillä jopa härskisti Doylen nimellä julkaistuna. Aluksi liikkeellä olivat kurjat senttarit, mutta vähitellen, Holmesin saavuttaessa yhä vankemman jalansijan planeettamme kollektiivisessa alitajunnassa, laatu alkoi parantua. Mark Twainin tarinassa A Double Barreled Detective Story (1902) Holmes dedusoi rikoksen kulun loogisesti ja oikeaoppisesti – ja kaiken päin seiniä. Maurice Leblancin Arsène Lupin kohtaa Herlock Sholmésin ensi kertaa vuonna 1907 julkaistussa novellissa Sherlock Holmes saapuu liian myöhään (Suomessa Sholmésista tuli Holmes) ja uudestaan kirjassa Arsène Lupin ja Sherlock Holmes (1908). Lupin vetää totta kai pitemmän korren. Amerikkalaisen humoristin John Kendrick Bangsin veijariromaanissa R. Holmes & Co. (1906) seikkailee puolestaan Holmesin poika (ja Rafflesin tyttärenpoika!) Raffles Holmes. Kotoinen Kolmen Herramme Holmes-novelli vuodelta 1914 on ihailtavan aikainen ja oikeaoppinen esimerkki tyylikkäästä Holmes-parodiasta. Conan Doylen nimellä röyhkeästi julkaistu Aatelinen varas (1918) on pelkkää saksalaista eksploitaatiota ja osa suosittua Harry Taxon-sarjaa, joka syntyi kun saksalainen kustantaja joutui copyright-riitaan Doylen kanssa.
1928 Holmes-kirjallisuudessa alkoi uusi ja merkittävä vaihe. Monsignor Ronald Knox julkaisi artikkelin Studies in the Literature of Sherlock Holmes ja se toimi alkusoittona Holmes-tarinoiden syvällisemmälle ja suorastaan tuiman analyyttiselle tutkimiselle. Alunperin kieli vankasti poskessa kirjoitettu artikkeli tarkasteli Watsonin tarinoita kuin pyhiä kirjoituksia konsanaan ja pyrki selittämään kaikki ”evankelistan” lipsahdukset, kömmähdykset ja ristiriidat parhain päin – osana suurta ja tarkoituksellista suunnitelmaa. Holmes oli jollain tasolla totta ja kaikki Watsonin kirjaamat kertomukset tai ”epistolat” täynnänsä salaisia piilomerkityksiä. Sherlock Holmesista tuli eräänlainen uskonto ja niinpä Knoxin peruina puhumme yhä kaanonista tarkoittaessamme Doylen omia Holmes-tarinoita. Knoxin ansiosta Holmes-tarinat saivat vakavan mutta silti sopivan leikkimielisen lisäulottuvuuden, joka teki niistä enemmän kuin kirjallisuutta.
Lähes uskonnollisessa hurmoksessa pastissimaakarit lähtivät paikkaamaan niitä aukkokohtia Holmesin elämässä, joihin mystis-dualistinen kertoja Doyle/Watson vain viittasi, tai jätti kokonaan mainitsematta, ja tekemään sen tyylinmukaisesti oikein ja äärimmäisellä pieteetillä. Esimerkkinä tyylisuunnasta toimikoon vaikka Richard Lancelyn Greenin 1985 kokoama The Further Adventures of Sherlock Holmes, jonka kirjoittajakunnassa esiintyy niin Knox, varhainen Sherlock-guru Vincent Starrett, Julian Symons kuin Doylen poika Adrian Conan Doylekin. Tämä ääriortodoksinen, etten sanoisi ultrakonservatiivinen vaihe huipentui Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin yhdessä kirjoittamaan kokoelmaan Ystäväni Sherlock Holmes (1954), jota voitaneen pitää jonkinlaisena virallisena pastissikokoelmana – ja ehkä yrityksenä saattaa pastissimaakarit oikeille raiteille, sillä kerettiläiset nostelivat jo uhkaavasti päätään.
Turhaan. Sherlockianismi alkoi elää omaa elämäänsä, petoa ei voinut enää hallita. Apokryfiset kirjoitukset vain lisääntyivät ja muuttuivat yhä oudommiksi. Jo 1944 Ellery Queen toimitti kokoelman The Misadventures of Sherlock Holmes, joka esitteli etsivän vähemmän mairittelevassa ja siten siis harhaoppisessa valossa. Doylen perikunnan painostuksesta kokoelma vedettiin markkinoilta.
Sherlock Holmesista oli kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut koko maailman yhteistä henkistä omaisuutta, ei perikunnan sana siinä paljoa painanut. Kun Doyle 1920-luvulla kielsi August Derlethiltä uusien Holmes-tarinoiden kirjoittamisen, Derleth nimesi Holmesinsa Solar Ponsiksi ja kirjoitti kymmenittäin novelleja. (Ensimmäinen kokoelma In Re: Sherlock Holmes – The Adventures of Solar Pons ilmestyi 1945 – ja on Ponsia muuten jokunen juttu suomennettukin!) Useimmat eivät mitään lupia kyselleet. Sherlock kuului kaikille. Ja ainahan voi tehdä kuten Derleth eli nimetä Holmesinsa toisin. Robert L. Fishin Schlock Homes jatkoi varhaista parodialinjaa ja Holmesista tehtiin puujalkavitsejä suoltava sähläri. Kokoelmassa The Memoirs of Schlock Homes: A Bagel Street Dozen (1976) on tietenkin vain 11 tarinaa. Ellery Queen toimi tässäkin tapauksessa tarinoiden pukinsorkkaisena kummisetänä.
Ajan kuluessa Holmes alettiin nähdä uudessa valossa, entistä kokonaisvaltaisemmin, oikeana aitona ihmisenä. Hänen toimintaansa alettin psykologisoida, jokainen luonteenpiirre analysoitiin puhki – kaikille Holmesin eksentrisille maneereille ja poikkeuksellisille ominaisuuksille piti löytää valiidi selitys. Hänet haluttiin suistaa jalustalta ja demystifioida; maallistunut aika kielsi hänen jumaluutensa. Tämä vaihe huipentui (puoliksi suomalaisen) Nicholas Meyerin myyttejä rikkovaan romaaniin Sherlock Holmes Wienissä (1972), jossa Holmes paljastui huumeiden orjaksi, joka harhaisessa mielessään kuvitteli entisen kotiopettajansa Moriartyn olevan hullu rikollisnero: vasta päästessään Wieniin Freudin potilaaksi Holmes pääsi (hyvinkin freudilaisten) neuroosiensa alkuähteille. Radikaalissa esikoisromaanissaan The Last Sherlock Holmes Story (1978) Michael Dibdin vie Holmesin neuroosit ääripisteeseensä: Holmes selvittää Viiltäjä-Jackin tapausta – ja lukija saa kauhukseen kokea kuinka syvällä Holmesin patologinen misogynia oikein istuu!
Yhä enenevässä määrin Holmesista tuli kiinteä osa popkulttuuria ja hänestä kertovat tarinat olivat scifiä tai kauhua: hänestä tuli kulttihahmo, joka otti yhteen muiden kulttihahmojen kanssa. Loren D. Estlemanin Sherlock Holmes vs. Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979) pistävät Holmesin kisaamaan Draculan ja herran Hyden kanssa, Robert Lee Hallin romaanissa Exit Sherlock Holmes (1977) Holmes ja Moriarty ovat kloonattuja aikamatkaajia tulevaisuudesta, Manly Wade ja Wade Wellmanin kirjassa Sherlock Holmes and the War of the Worlds (1975) Holmes kohtaa marsilaiset, Fred Saberhagenin The Holmes-Dracula Filessä (1978) Holmes kohtaa Draculan – kuten myös esimerkiksi Saberhagenin Seance for a Vampiressakin (1994). Philip José Farmerin The Adventure of the Peerless Peerissä (1974) Holmes kohtaa Tarzanin, David Stuart Daviesin Sherlock Holmes and the Hentzau Affairissa (1991) Holmes hoitelee Ruritanian kruununperimyskysymyksen järjestykseen ja saman miehen The Tangled Skeinissä (1995) hän kohtaa, vaihteeksi – Draculan. Löytyypä Daviesilta vielä, parin muun pastissin lisäksi, Sumatran jättiläisrotan luontoa valaiseva The Shadow of the Rat (1999) ja samaa aihetta sivutaan Alan Vannemanin romaanissa Sherlock Holmes and the Giant Rat of Sumatra (2002), jossa Holmes ja Watson kohtaavat jättikokoisia sumatralaisia humanoidirottia. En ole lukenut, mutta kuulemma aika surkea tekele. Sumatran jättiläisrotta lienee muuten pastissimaakareiden lempiaiheita ja siitä on kirjoitettu ainakin puolisen tusinaa romaania ja luoja yksin tietää montako novellia.
Niin novellit. Pastissikokoelmia lienee jo enemmän kuin laki sallii. Ja uutta syntyy jatkuvalla syötöllä, niin kokoelmia kuin romaanejakin . (Pistin Amazonissa hakusanaksi ”Sherlock Holmes” ja tuloksena oli 12 733 kirjaa.)
Eivätkä sherlockiaaniset pastissit suinkaan Sherlockiin rajoitu. Bondejakin kynäillyt John Gardner on kirjoittanut sarjan Moriartysta, kuten Michael Kurlandkin; Quinn Fawcett on kirjoittanut sarjan Mycroftista, kuten H.F. Heardkin; M.J. Trow on kirjoittanut sarjan komisario Lestradesta; Carole Nelson Douglas on kirjoittanut sarjan Irene Adlerista. Laurie R. Kingin sarjassa seikkailee Holmesin (epäkanoninen) vaimo Mary Russell.
Ja onpa itse Arthur Conan Doylekin päässyt seikkailuromaanien sankariksi. Mark Frostin hyytävät kauhupläjäykset List of Seven (1993) ja The Six Messiahs (1995) eivät ole huonoja opuksia, kuten ei myöskään William Hjortsbergin Houdinia ja Poeta yhdistelevä Nevermore (1994) tai vaikkapa Walter Satterthwaitin myösen Doylen ja Houdinin seikkailuja luotaava Escapade (1996). Omaa luokkaansa tässä kategoriassa ovat kuitenkin David Pirien epämääräistä goottilaista kauhua kutkuttavasti värisevät kirjat The Patient's Eyes (2001), The Night Calls (2002) ja The Dark Waters (2004), jotka kuvaavat nuoren lääketieteen opiskelijan Doylen ja hänen opettajansa Joseph Bellin rikoslääketieteellisiä tutkimuksia 1870-luvun Edinburghissa, jossa Doylella on makaaberia kyllä kurssitoverinaan (eikä tämä ole keksitty juttu vaan aivan totta!) varhainen sarjamurhaaja Thomas Neill Cream. Pirie teki materiaalistaan myös erään kaikkien aikojen parhaimman Holmes/Doyle-tv-sarjan Murder Rooms, joka esitettiin täällä meilläkin nimellä Tohtori Bell ja herra Doyle.
Suomalaista lukijaa ei ole sherlockiaanisilla pastisseilla, parodioilla tai muillakaan muunnelmilla pahemmin kiusattu, ainakaan viimeisen puolen vuosisadan aikana. Maurice Leblancia on suomennettu aikojen aamunkoitossa, 70-luvulla julkaistiin kaksi Meyeriä, Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin kokoelma tuli 90-luvulla (osittainen uusintapainos nimellä Sherlock Holmes ja seitsemän piipun mysteerit vuonna 2010), Gaimanin kerrassaan esimerkillisen nerokas Cthulhu-Holmes-yhdistelmä Vihreiden kirjainten arvoitus saatiin kokoelmassa Aarteita ja muistoesineitä vuonna 2007, ja hännänhuippuna vielä pari Michael Citrinin ja Tracy Mackin nuortenkirjaa Baker Street Irregularseista: Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Nuorallatanssijan tapaus (2007) ja Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Noidutun miehen tapaus (2010). Sarjakuvassa Sherlock seikkailee Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa ja Kristian Huitulan albumissa Sherlock Holmes ja vampyyrit (1995), ja seikkaileepa myösen kuunnelmassa: Ylen Radioteatern tuotti 2003 David Zane Mairowitzin radiodraaman Ett kapitalt misstag, jossa Holmes palkataan etsimään Marxin Pääoman kadonnutta käsikirjoitusta.
Hetkonen. Kun puhuin pastisseista niin unohdin suurimman, tärkeimmän ja parhaimman pastissimaakarin. Sehän on tietenkin Arthur Conan Doyle itse! Sherlock Holmes palasi kuolleista mutta ei se enää entisensä ollut, kuten tavataan sanoa. Kaikki postreichenbachiaaniset Holmes-kirjat ovat pastisseja, joissa Doyle, vaihtelevalla menestyksellä, kopioi, matkii ja plagioi itseään. Välillä suorastaan loisteliain tuloksin.
Oli miten oli, tätä kirjaa tarvitaan ja kipeästi – jos ei täyttämään maamme Sherlock-pastissien tyhjiötä (mahdoton tehtävä!), niin ainakin toimimaan laastarina pahimmassa hädässä. Ja novelleissa se Sherlock on aina parhaimmillaan. Niin pastississa kuin originaalinakin.
- Petri Salin -
Jälkisanat Juri Nummelinin toimittamaan Sherlock Holmes Suomessa-kokoelmaan (turbator 2010)
Varsinaisen lähtölaukauksen Holmes-muunnelma sai teatterista. Amerikkalainen näyttelijä William Gillette otti yhteyttä Doyleen 1890-luvun jälkipuoliskolla (kun Doyle oli viskannut Holmesinsa Reichenbachin putouksilta ja toivonut pääsevänsä eroon riesasta ikiajoiksi) pyytääkseen lupaa teatterisovitukseen. Kansa janosi lisää Holmesia, missä muodossa hyvänsä. Gillette tiedusteli kainosti sopiiko suuri etsivä naittaa. ”You may marry him, or murder or do what you like with him”, kuului Doylen välinpitämätön vastaus. Vuonna 1899 ensiesityksensä saanut, Doylen alkuperäisiä tarinoita vapaalla kädellä muuntelevasta romanttisesta näytelmästä, nimeltään koruttomasti Sherlock Holmes, tuli jättimäinen menestys ja se filmattiin useaan otteeseen. Valkokankaan Sherlock Holmes onkin lähes yhtä paljon velkaa Gillettelle kuin Doylelle, ja sitä kautta koko Holmes-kuvamme. Näytelmän jättimenestys auttoi Holmes-ilmiötä kasvamaan entisestään ja toi sen uusien yleisöryhmien ulottuville.
Varhaisimmat kirjalliset pastissit olivat suurimmaksi osaksi parodioita ja oikeastaan ne syntyivät samasta syystä kuin Gilletten näytelmäkin: ihmiset halusivat lukea lisää Holmes-tarinoita ja jollei Doyle niitä rustannut niin joku muu sai sen tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja mukaelmia putkahti esille niin Saksassa, Ranskassa kuin Venäjälläkin – välillä jopa härskisti Doylen nimellä julkaistuna. Aluksi liikkeellä olivat kurjat senttarit, mutta vähitellen, Holmesin saavuttaessa yhä vankemman jalansijan planeettamme kollektiivisessa alitajunnassa, laatu alkoi parantua. Mark Twainin tarinassa A Double Barreled Detective Story (1902) Holmes dedusoi rikoksen kulun loogisesti ja oikeaoppisesti – ja kaiken päin seiniä. Maurice Leblancin Arsène Lupin kohtaa Herlock Sholmésin ensi kertaa vuonna 1907 julkaistussa novellissa Sherlock Holmes saapuu liian myöhään (Suomessa Sholmésista tuli Holmes) ja uudestaan kirjassa Arsène Lupin ja Sherlock Holmes (1908). Lupin vetää totta kai pitemmän korren. Amerikkalaisen humoristin John Kendrick Bangsin veijariromaanissa R. Holmes & Co. (1906) seikkailee puolestaan Holmesin poika (ja Rafflesin tyttärenpoika!) Raffles Holmes. Kotoinen Kolmen Herramme Holmes-novelli vuodelta 1914 on ihailtavan aikainen ja oikeaoppinen esimerkki tyylikkäästä Holmes-parodiasta. Conan Doylen nimellä röyhkeästi julkaistu Aatelinen varas (1918) on pelkkää saksalaista eksploitaatiota ja osa suosittua Harry Taxon-sarjaa, joka syntyi kun saksalainen kustantaja joutui copyright-riitaan Doylen kanssa.
1928 Holmes-kirjallisuudessa alkoi uusi ja merkittävä vaihe. Monsignor Ronald Knox julkaisi artikkelin Studies in the Literature of Sherlock Holmes ja se toimi alkusoittona Holmes-tarinoiden syvällisemmälle ja suorastaan tuiman analyyttiselle tutkimiselle. Alunperin kieli vankasti poskessa kirjoitettu artikkeli tarkasteli Watsonin tarinoita kuin pyhiä kirjoituksia konsanaan ja pyrki selittämään kaikki ”evankelistan” lipsahdukset, kömmähdykset ja ristiriidat parhain päin – osana suurta ja tarkoituksellista suunnitelmaa. Holmes oli jollain tasolla totta ja kaikki Watsonin kirjaamat kertomukset tai ”epistolat” täynnänsä salaisia piilomerkityksiä. Sherlock Holmesista tuli eräänlainen uskonto ja niinpä Knoxin peruina puhumme yhä kaanonista tarkoittaessamme Doylen omia Holmes-tarinoita. Knoxin ansiosta Holmes-tarinat saivat vakavan mutta silti sopivan leikkimielisen lisäulottuvuuden, joka teki niistä enemmän kuin kirjallisuutta.
Lähes uskonnollisessa hurmoksessa pastissimaakarit lähtivät paikkaamaan niitä aukkokohtia Holmesin elämässä, joihin mystis-dualistinen kertoja Doyle/Watson vain viittasi, tai jätti kokonaan mainitsematta, ja tekemään sen tyylinmukaisesti oikein ja äärimmäisellä pieteetillä. Esimerkkinä tyylisuunnasta toimikoon vaikka Richard Lancelyn Greenin 1985 kokoama The Further Adventures of Sherlock Holmes, jonka kirjoittajakunnassa esiintyy niin Knox, varhainen Sherlock-guru Vincent Starrett, Julian Symons kuin Doylen poika Adrian Conan Doylekin. Tämä ääriortodoksinen, etten sanoisi ultrakonservatiivinen vaihe huipentui Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin yhdessä kirjoittamaan kokoelmaan Ystäväni Sherlock Holmes (1954), jota voitaneen pitää jonkinlaisena virallisena pastissikokoelmana – ja ehkä yrityksenä saattaa pastissimaakarit oikeille raiteille, sillä kerettiläiset nostelivat jo uhkaavasti päätään.
Turhaan. Sherlockianismi alkoi elää omaa elämäänsä, petoa ei voinut enää hallita. Apokryfiset kirjoitukset vain lisääntyivät ja muuttuivat yhä oudommiksi. Jo 1944 Ellery Queen toimitti kokoelman The Misadventures of Sherlock Holmes, joka esitteli etsivän vähemmän mairittelevassa ja siten siis harhaoppisessa valossa. Doylen perikunnan painostuksesta kokoelma vedettiin markkinoilta.
Sherlock Holmesista oli kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut koko maailman yhteistä henkistä omaisuutta, ei perikunnan sana siinä paljoa painanut. Kun Doyle 1920-luvulla kielsi August Derlethiltä uusien Holmes-tarinoiden kirjoittamisen, Derleth nimesi Holmesinsa Solar Ponsiksi ja kirjoitti kymmenittäin novelleja. (Ensimmäinen kokoelma In Re: Sherlock Holmes – The Adventures of Solar Pons ilmestyi 1945 – ja on Ponsia muuten jokunen juttu suomennettukin!) Useimmat eivät mitään lupia kyselleet. Sherlock kuului kaikille. Ja ainahan voi tehdä kuten Derleth eli nimetä Holmesinsa toisin. Robert L. Fishin Schlock Homes jatkoi varhaista parodialinjaa ja Holmesista tehtiin puujalkavitsejä suoltava sähläri. Kokoelmassa The Memoirs of Schlock Homes: A Bagel Street Dozen (1976) on tietenkin vain 11 tarinaa. Ellery Queen toimi tässäkin tapauksessa tarinoiden pukinsorkkaisena kummisetänä.
Ajan kuluessa Holmes alettiin nähdä uudessa valossa, entistä kokonaisvaltaisemmin, oikeana aitona ihmisenä. Hänen toimintaansa alettin psykologisoida, jokainen luonteenpiirre analysoitiin puhki – kaikille Holmesin eksentrisille maneereille ja poikkeuksellisille ominaisuuksille piti löytää valiidi selitys. Hänet haluttiin suistaa jalustalta ja demystifioida; maallistunut aika kielsi hänen jumaluutensa. Tämä vaihe huipentui (puoliksi suomalaisen) Nicholas Meyerin myyttejä rikkovaan romaaniin Sherlock Holmes Wienissä (1972), jossa Holmes paljastui huumeiden orjaksi, joka harhaisessa mielessään kuvitteli entisen kotiopettajansa Moriartyn olevan hullu rikollisnero: vasta päästessään Wieniin Freudin potilaaksi Holmes pääsi (hyvinkin freudilaisten) neuroosiensa alkuähteille. Radikaalissa esikoisromaanissaan The Last Sherlock Holmes Story (1978) Michael Dibdin vie Holmesin neuroosit ääripisteeseensä: Holmes selvittää Viiltäjä-Jackin tapausta – ja lukija saa kauhukseen kokea kuinka syvällä Holmesin patologinen misogynia oikein istuu!
Yhä enenevässä määrin Holmesista tuli kiinteä osa popkulttuuria ja hänestä kertovat tarinat olivat scifiä tai kauhua: hänestä tuli kulttihahmo, joka otti yhteen muiden kulttihahmojen kanssa. Loren D. Estlemanin Sherlock Holmes vs. Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979) pistävät Holmesin kisaamaan Draculan ja herran Hyden kanssa, Robert Lee Hallin romaanissa Exit Sherlock Holmes (1977) Holmes ja Moriarty ovat kloonattuja aikamatkaajia tulevaisuudesta, Manly Wade ja Wade Wellmanin kirjassa Sherlock Holmes and the War of the Worlds (1975) Holmes kohtaa marsilaiset, Fred Saberhagenin The Holmes-Dracula Filessä (1978) Holmes kohtaa Draculan – kuten myös esimerkiksi Saberhagenin Seance for a Vampiressakin (1994). Philip José Farmerin The Adventure of the Peerless Peerissä (1974) Holmes kohtaa Tarzanin, David Stuart Daviesin Sherlock Holmes and the Hentzau Affairissa (1991) Holmes hoitelee Ruritanian kruununperimyskysymyksen järjestykseen ja saman miehen The Tangled Skeinissä (1995) hän kohtaa, vaihteeksi – Draculan. Löytyypä Daviesilta vielä, parin muun pastissin lisäksi, Sumatran jättiläisrotan luontoa valaiseva The Shadow of the Rat (1999) ja samaa aihetta sivutaan Alan Vannemanin romaanissa Sherlock Holmes and the Giant Rat of Sumatra (2002), jossa Holmes ja Watson kohtaavat jättikokoisia sumatralaisia humanoidirottia. En ole lukenut, mutta kuulemma aika surkea tekele. Sumatran jättiläisrotta lienee muuten pastissimaakareiden lempiaiheita ja siitä on kirjoitettu ainakin puolisen tusinaa romaania ja luoja yksin tietää montako novellia.
Niin novellit. Pastissikokoelmia lienee jo enemmän kuin laki sallii. Ja uutta syntyy jatkuvalla syötöllä, niin kokoelmia kuin romaanejakin . (Pistin Amazonissa hakusanaksi ”Sherlock Holmes” ja tuloksena oli 12 733 kirjaa.)
Eivätkä sherlockiaaniset pastissit suinkaan Sherlockiin rajoitu. Bondejakin kynäillyt John Gardner on kirjoittanut sarjan Moriartysta, kuten Michael Kurlandkin; Quinn Fawcett on kirjoittanut sarjan Mycroftista, kuten H.F. Heardkin; M.J. Trow on kirjoittanut sarjan komisario Lestradesta; Carole Nelson Douglas on kirjoittanut sarjan Irene Adlerista. Laurie R. Kingin sarjassa seikkailee Holmesin (epäkanoninen) vaimo Mary Russell.
Ja onpa itse Arthur Conan Doylekin päässyt seikkailuromaanien sankariksi. Mark Frostin hyytävät kauhupläjäykset List of Seven (1993) ja The Six Messiahs (1995) eivät ole huonoja opuksia, kuten ei myöskään William Hjortsbergin Houdinia ja Poeta yhdistelevä Nevermore (1994) tai vaikkapa Walter Satterthwaitin myösen Doylen ja Houdinin seikkailuja luotaava Escapade (1996). Omaa luokkaansa tässä kategoriassa ovat kuitenkin David Pirien epämääräistä goottilaista kauhua kutkuttavasti värisevät kirjat The Patient's Eyes (2001), The Night Calls (2002) ja The Dark Waters (2004), jotka kuvaavat nuoren lääketieteen opiskelijan Doylen ja hänen opettajansa Joseph Bellin rikoslääketieteellisiä tutkimuksia 1870-luvun Edinburghissa, jossa Doylella on makaaberia kyllä kurssitoverinaan (eikä tämä ole keksitty juttu vaan aivan totta!) varhainen sarjamurhaaja Thomas Neill Cream. Pirie teki materiaalistaan myös erään kaikkien aikojen parhaimman Holmes/Doyle-tv-sarjan Murder Rooms, joka esitettiin täällä meilläkin nimellä Tohtori Bell ja herra Doyle.
Suomalaista lukijaa ei ole sherlockiaanisilla pastisseilla, parodioilla tai muillakaan muunnelmilla pahemmin kiusattu, ainakaan viimeisen puolen vuosisadan aikana. Maurice Leblancia on suomennettu aikojen aamunkoitossa, 70-luvulla julkaistiin kaksi Meyeriä, Adrian Conan Doylen ja John Dickson Carrin kokoelma tuli 90-luvulla (osittainen uusintapainos nimellä Sherlock Holmes ja seitsemän piipun mysteerit vuonna 2010), Gaimanin kerrassaan esimerkillisen nerokas Cthulhu-Holmes-yhdistelmä Vihreiden kirjainten arvoitus saatiin kokoelmassa Aarteita ja muistoesineitä vuonna 2007, ja hännänhuippuna vielä pari Michael Citrinin ja Tracy Mackin nuortenkirjaa Baker Street Irregularseista: Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Nuorallatanssijan tapaus (2007) ja Sherlock Holmes ja Baker Streetin Iskuryhmä - Noidutun miehen tapaus (2010). Sarjakuvassa Sherlock seikkailee Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa ja Kristian Huitulan albumissa Sherlock Holmes ja vampyyrit (1995), ja seikkaileepa myösen kuunnelmassa: Ylen Radioteatern tuotti 2003 David Zane Mairowitzin radiodraaman Ett kapitalt misstag, jossa Holmes palkataan etsimään Marxin Pääoman kadonnutta käsikirjoitusta.
Hetkonen. Kun puhuin pastisseista niin unohdin suurimman, tärkeimmän ja parhaimman pastissimaakarin. Sehän on tietenkin Arthur Conan Doyle itse! Sherlock Holmes palasi kuolleista mutta ei se enää entisensä ollut, kuten tavataan sanoa. Kaikki postreichenbachiaaniset Holmes-kirjat ovat pastisseja, joissa Doyle, vaihtelevalla menestyksellä, kopioi, matkii ja plagioi itseään. Välillä suorastaan loisteliain tuloksin.
Oli miten oli, tätä kirjaa tarvitaan ja kipeästi – jos ei täyttämään maamme Sherlock-pastissien tyhjiötä (mahdoton tehtävä!), niin ainakin toimimaan laastarina pahimmassa hädässä. Ja novelleissa se Sherlock on aina parhaimmillaan. Niin pastississa kuin originaalinakin.
- Petri Salin -
Jälkisanat Juri Nummelinin toimittamaan Sherlock Holmes Suomessa-kokoelmaan (turbator 2010)
05/05/2010
Listening Play
Sitting by the radio, minding my own business, I quite unexpectedly caught a Finnish version from the 70's of Richard Hughes's radio play Danger. I'd never heard of the play nor of the playwright.
Turned out it wasn't just any play. It was in fact a historical piece - the first radio play ever expressly written for the radio (or at least the one credited for being the first). It premiered in January 1924.
The events of the play take place in a Welsh coal mine, in the dark. What is splendidly brave is that there is no narrator. The situation explains itself, just like the events explain themselves - through dialogue and sound effects.
This is what Hughes wrote in 1956: "Those were the days of the silent film and our "listening play" (as I dubbed it) would have to be the silent film's missing half, so to speak, telling a complete story by sound alone. Yet even the silent film didn't, strictly speaking, rely on pictures only. It used subtitles. Usually there was a sad man thumping appropriate themes on a piano. Some of the grander cinemahouses even employed an " effects man "; he wound a windmachine and pattered peas on a drum for the storm scenes; he accompanied the galloping cowboy with clashing coconut shells. We thought of using a narrator but agreed it would be a confession of failure. No, we must rely on dramatic speech and sounds entirely ... and it had never been done before."
I'm inordinately fond of the idea of the radio play as the silent film's missing half or perhaps complementary piece. There's something truly innovative and bold, conceptually, in this. And there's a delightful symmetry in the idea - the radio play as the silent movie's mirror image. All is, Alice-like, reverse and opposite, topsy-turvy.
In the one it's the eye, in the other the ear. But the silent film cheats, unlike the radio play.
This is how Danger (originally called A Comedy of Danger) begins:
Lights out. An Announcer tells the audience that the scene is a coal-mine.
MARY: (sharply) Hello! What's happened?
JACK: The lights have gone out!
MARY: Where are you?
JACK: Here.
(Pause. Steps stumbling.)
MARY: Where? I can't find you.
JACK: Here. I'm holding my hand out.
MARY: I can't find it.
JACK: Why, here!
(Pause.)
MARY: (startled) Oh! What's that?
JACK: It's all right: it's only me.
MARY: You did frighten me, touching me suddenly like that in the dark. I'd no idea you were so close.
JACK: Catch hold of my hand. Whatever happens, we mustn't lose each other.
MARY: That's better. - But the lights! Why have they gone out?
JACK: I don't know. I suppose something has gone wrong with the dynamo. They'll turn them up again in a minute.
MARY: Oh, Jack I hate the dark!
JACK: Cheer up, darling! It'll be all right in a minute or two.
MARY: It's so frightfully dark down here.
JACK: No wonder! There must be nearly a thousand feet between us and the daylight. It's not surprising it's a bit dusky!
MARY: I didn't know there could be such utter blackness as this, ever. It's so dark, it's as if there never was such a thing as light anywhere. Oh, Jack, it's like being blind!
While Danger is neither a particularly exciting nor deep piece, it is pivotal in its avoidance of that old and tired and hackneyed device: the dreaded narrator, and therefore a pure and unblemished radio drama. The first of its kind.
And most importantly it's a silent movie - made for the radio.
The slightly awkward name Hughes coined for the radio play "listening play" never caught on. Small wonder. But it is exactly what we call a radio play in Swedish: hörspel. Probably a coincidence but still quite intriguing.
Turned out it wasn't just any play. It was in fact a historical piece - the first radio play ever expressly written for the radio (or at least the one credited for being the first). It premiered in January 1924.
The events of the play take place in a Welsh coal mine, in the dark. What is splendidly brave is that there is no narrator. The situation explains itself, just like the events explain themselves - through dialogue and sound effects.
This is what Hughes wrote in 1956: "Those were the days of the silent film and our "listening play" (as I dubbed it) would have to be the silent film's missing half, so to speak, telling a complete story by sound alone. Yet even the silent film didn't, strictly speaking, rely on pictures only. It used subtitles. Usually there was a sad man thumping appropriate themes on a piano. Some of the grander cinemahouses even employed an " effects man "; he wound a windmachine and pattered peas on a drum for the storm scenes; he accompanied the galloping cowboy with clashing coconut shells. We thought of using a narrator but agreed it would be a confession of failure. No, we must rely on dramatic speech and sounds entirely ... and it had never been done before."
I'm inordinately fond of the idea of the radio play as the silent film's missing half or perhaps complementary piece. There's something truly innovative and bold, conceptually, in this. And there's a delightful symmetry in the idea - the radio play as the silent movie's mirror image. All is, Alice-like, reverse and opposite, topsy-turvy.
In the one it's the eye, in the other the ear. But the silent film cheats, unlike the radio play.
This is how Danger (originally called A Comedy of Danger) begins:
Lights out. An Announcer tells the audience that the scene is a coal-mine.
MARY: (sharply) Hello! What's happened?
JACK: The lights have gone out!
MARY: Where are you?
JACK: Here.
(Pause. Steps stumbling.)
MARY: Where? I can't find you.
JACK: Here. I'm holding my hand out.
MARY: I can't find it.
JACK: Why, here!
(Pause.)
MARY: (startled) Oh! What's that?
JACK: It's all right: it's only me.
MARY: You did frighten me, touching me suddenly like that in the dark. I'd no idea you were so close.
JACK: Catch hold of my hand. Whatever happens, we mustn't lose each other.
MARY: That's better. - But the lights! Why have they gone out?
JACK: I don't know. I suppose something has gone wrong with the dynamo. They'll turn them up again in a minute.
MARY: Oh, Jack I hate the dark!
JACK: Cheer up, darling! It'll be all right in a minute or two.
MARY: It's so frightfully dark down here.
JACK: No wonder! There must be nearly a thousand feet between us and the daylight. It's not surprising it's a bit dusky!
MARY: I didn't know there could be such utter blackness as this, ever. It's so dark, it's as if there never was such a thing as light anywhere. Oh, Jack, it's like being blind!
While Danger is neither a particularly exciting nor deep piece, it is pivotal in its avoidance of that old and tired and hackneyed device: the dreaded narrator, and therefore a pure and unblemished radio drama. The first of its kind.
And most importantly it's a silent movie - made for the radio.
The slightly awkward name Hughes coined for the radio play "listening play" never caught on. Small wonder. But it is exactly what we call a radio play in Swedish: hörspel. Probably a coincidence but still quite intriguing.
02/05/2010
Magia nera
Lukiessani Tex Willerin uusintajulkaisua Mefiston poika tulee väkisinkin mieleen kuinka usein Texissä seikkailut ovat poikenneet yliluonnollisille poluille. Tai no, usein ja usein. Murto-osahan niitä on. Useimmiten Tex kumppaneineen seikkailee täysin tavanomaisten lännenseikkailujen parissa. Silti, ne tarinat jotka minä muistan vuosikymmenten takaa ovat juuri niitä seikkailuja joissa poiketaan tavanomaisen lännenmaiseman ulkopuolelle ja kohdataan perin kummallisia vastustajia.
Mefisto, El Muerto, Proteus. Nämä konnat minä muistan ikuisesti, en niitä tavanomaisia karjavarkaita tai pankkiryöstäjiä, tai sekopäisiä sinitakkeja, tai uppiniskaisia inkkareita jotka ilkeyttään eivät suostuneet valkoisen miehen ikeen alle.
El Muerto oli inha meksikolainen sombreeropää jolla oli kuolleen miehen kasvot ja pisteliään tuijottava kalmankatse ja josta oli vaikea sanoa oliko se kuollut vai elossa. Groteskia kauhukamaa vailla vertaa. Yhä vieläkin sen kuolemaa viestivä naamavärkki herättää kauhunväristyksiä. Mitä konnuuksia se teki, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Ei sellaisen miekkosen mitään konkreettista tarvinnut tehdäkään, riitti kun se vain oli. Proteus taas vaihtoi jatkuvasti olomuotoaan joten kukaan ei tiennyt miltä se veijari oikeasti näytti. Ja viittaukset antiikin Kreikan kulttuurin tekivät Texin lukemisesta melkein legitiimiä. Tai no, tekihän se ainakin antiikin Kreikan kulttuurista mielenkiintoisempaa kun siihen sitten aikanaan törmäsi. Ja melkein valmiiksi tuttua.
Mefisto oli totta kai kaiken fons et origo. Miekkonen esiintyi jo varhaisimmissa liuskamuotoisissa Tex-julkaisuissa ja herätti silloin suurta kauhistusta. Mutta pelkkä silmänkääntäjähän Mefisto vielä 50-luvulla oli. Ajan myötä Mefiston kauhiat taikavoimat vain lisääntyivät ja kaverista kuoritui aitoa mustaa magiaa esittelevä pahalainen jolla ei tuntunut olevan kuin yksi päämäärä elämässä: nitistää Tex.
Loppu Mefistolle tuli vuonna 1982 julkaistussa lehdessä. Se tapahtui siinä mielessä nolosti että Mefiston kuolema oli puhdas vahinko eikä Texilläkään ollut siihen mitään osuutta - selvä tyylivirhe ja suorastaan alokasmainen moka. Siinä vaiheessa en enää tainnut Texiä lukea, intellektuelli kun olin ja vierastin kaikkea epä-älyllistä (mutta sittemmin olen parantanut tapani). Siksi en tiennytkään mitään Mefiston pojasta ennen kuin luin käsillä olevan tuorehkon uusintajulkaisun.
Melko vaisu otushan poika on - varsinkin hurjaan isäänsä verrattuna - ja äkkiä Tex hänestä tekee selvän (tai no, jälleen käsikirjoittajan ote lipsuu ja hän antaa Mefisto juniorin päätyä sivuhahmojen lopettamaksi), mutta seikkailu ei ole tyystin vailla mielenkiintoa. Voodoota harjoitetaan ja zombieitakin luodaan, mutta eihän nämä elävät kuolleet mitään Texin pyssylle pärjää. Mefisto itsekin palaa rajan takaa kiusaamaan Texiä mitä moninaisin harhautuksin. No, ainakin yrittää. Tietäähän sen kuinka siinä lopulta käy. Mefiston poika on kyllä taitava maagikko ja kykenee taikavoimillaan yhteen jos toiseenkin konnuuteen: muuntamaan kuolleen zombieksi, matkaamaan muihin ulottuvuuksiin ja toisiin maailmoihin, ja jopa keskustelemaan avaruusolentojenkin kanssa. Hän kykenee saamaan aikaan hallusinaatioita matkojenkin päähän ja hallusinaatiot muuttuvat oikeiksi hirviöiksi: käärmeiksi, gorilloiksi, merihirviöiksi. Texiin ja kumppaneihin eivät hirviöt pääse kajoamaan sillä heillä on ranteissaan hopeasta ja turkoosista valmistetut maagiset ranneekkeet joiden intiaanitaika hylkii mustaa magiaa.
"Niin, poikani. Olen sinuun oikein tyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi olen sitten, kun olet tehnyt työsi loppuun", lausuu Mefisto pojalleen Tuonelasta. "Täällä on monia silmiä, jotka malttamattomasti odottavat näkevänsä Willerin ja hänen ystäviensä suistuvan ikuiseen pimeyteen . . . ja kun se tapahtuu, kaikkien heidän kätensä kautta kaatuneiden riemunhuuto kaikuu kuin valtava jyrinä, joka kohoaa syvyyksien kuilusta niin, että mustan enkelin valtaistuinkin vapisee!" Hurjaa menoa!
Yksi kaikkien aikojen suosikkiseikkailuni Vihreä kuolema julkaistiin aikoinaan Texin numerossa 4/1971 ja siinä Tex kohtaa Maahan pakkolaskun tehneen ja kultakaivoksen uumeniin piiloutuneen avaruusolennon joka aiheuttaa sädeaseellaan tuhoa ja kauhua intiaanien ja kaivosmiesten parissa. Olio ahnehtii aluksensa polttoaineeksi outoa ja ihmiselle vaarallista kiveä (uraania?) jota on pistänyt intiaanit louhimaan. Omistin harmi kyllä vain seuraavan numeron jossa tämä täysin vertaansa vailla oleva seikkailu päättyi ja alkoi toinen - aivan yhtä kutkuttava: Kaulankatkoja! Siinä puhuva gorilla ratsasti hevosella ja katkoi päitä suunnattomalla machetella tahi sapelilla ja katosi aina hirmutöidensä jälkeen kuin maan päältä. Voiko Tex-seikkailu tästä enää parantua? Ei voi! Näin makaaberi idea ansaitsisi jo sarjakuvataiteen Nobel-palkinnon! "Aina kun se paholainen kumisuttaa rumpuaan, se on merkkinä uudesta uhrista." Ja tietenkin asiat menivät juuri niin kuin tapaavat mennä - minulla ei ollut lehden seuraavaa numeroa joten en koskaan saannut tietää miten tässä jännärissä kävi ja millä keinoin Tex sapeligorillan taltuttaa. Eikä lehteä löytynyt vaikka vuosia etsin.
Vaan onneksi näistäkin tuli uusintajulkaisut ja yli 30 vuotta vaivannut asia saatiin päätökseen ja sain vihdoin lukea sekä Vihreän kuoleman alun että Kaulankatkojan lopun. Aaah autuutta. No, ei se Kaulankatkojan seikkailu päättynyt ihan niin ihastuttavasti kuin lupaava alku oli antanut odottaa: "Hmm . . . Asia ei olekaan aivan niin kuin olin ajatellut. Kyseessä ei olekaan rikollinen, joka käyttää välikappaleenaan opetettua gorillaa . . . vaan tunnoton murhaaja, joka käyttää gorillannahkaa naamionaan!" Syyllinen oli seonnut Borneossa ja nyt "äänet" käskivät hänen etsiä heille veriuhreja. "Minun on pakko! Siitä pitkästä kuoleman yöstä lähtien viidakon 'ääni' on antanut minulle käskyjään. Mitä pimeämpi yö sen voimakkaampi 'ääni'. Lopulta se on hirvittävää karjuntaa . . . ja silloin minun on pakko lähettää musta pyöveli yöhön etsimään uutta uhria kuoleman jumalattarelle." Kiistaton klassikko silti.
Vai olisiko suosikkini sittenkin se paria vuotta myöhemmin julkaistu seikkailu jonka nimeä en kuollaksenikaan muista mutta jossa meteoriitti putoaa erämaahan ja sen jälkeensä jättämästä kraaterista paljastuu outoa tuhoa ja säteilevää kuolemaa? Taisi olla periaatteessa Vihreän kuoleman jalostettu uusioversio, mutta ilman avaruusolentoa. Tämän hyvin scifistisen jutun yksityiskohdat ovat minulta unohtuneet mutta jännä oli! Ja kauhia kerrassaan!
Täytyykin etsiä se käsiin, siitä ei nimittäin kirjallisuus enää parane.
Mefisto, El Muerto, Proteus. Nämä konnat minä muistan ikuisesti, en niitä tavanomaisia karjavarkaita tai pankkiryöstäjiä, tai sekopäisiä sinitakkeja, tai uppiniskaisia inkkareita jotka ilkeyttään eivät suostuneet valkoisen miehen ikeen alle.
El Muerto oli inha meksikolainen sombreeropää jolla oli kuolleen miehen kasvot ja pisteliään tuijottava kalmankatse ja josta oli vaikea sanoa oliko se kuollut vai elossa. Groteskia kauhukamaa vailla vertaa. Yhä vieläkin sen kuolemaa viestivä naamavärkki herättää kauhunväristyksiä. Mitä konnuuksia se teki, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Ei sellaisen miekkosen mitään konkreettista tarvinnut tehdäkään, riitti kun se vain oli. Proteus taas vaihtoi jatkuvasti olomuotoaan joten kukaan ei tiennyt miltä se veijari oikeasti näytti. Ja viittaukset antiikin Kreikan kulttuurin tekivät Texin lukemisesta melkein legitiimiä. Tai no, tekihän se ainakin antiikin Kreikan kulttuurista mielenkiintoisempaa kun siihen sitten aikanaan törmäsi. Ja melkein valmiiksi tuttua.
Mefisto oli totta kai kaiken fons et origo. Miekkonen esiintyi jo varhaisimmissa liuskamuotoisissa Tex-julkaisuissa ja herätti silloin suurta kauhistusta. Mutta pelkkä silmänkääntäjähän Mefisto vielä 50-luvulla oli. Ajan myötä Mefiston kauhiat taikavoimat vain lisääntyivät ja kaverista kuoritui aitoa mustaa magiaa esittelevä pahalainen jolla ei tuntunut olevan kuin yksi päämäärä elämässä: nitistää Tex.
Loppu Mefistolle tuli vuonna 1982 julkaistussa lehdessä. Se tapahtui siinä mielessä nolosti että Mefiston kuolema oli puhdas vahinko eikä Texilläkään ollut siihen mitään osuutta - selvä tyylivirhe ja suorastaan alokasmainen moka. Siinä vaiheessa en enää tainnut Texiä lukea, intellektuelli kun olin ja vierastin kaikkea epä-älyllistä (mutta sittemmin olen parantanut tapani). Siksi en tiennytkään mitään Mefiston pojasta ennen kuin luin käsillä olevan tuorehkon uusintajulkaisun.
Melko vaisu otushan poika on - varsinkin hurjaan isäänsä verrattuna - ja äkkiä Tex hänestä tekee selvän (tai no, jälleen käsikirjoittajan ote lipsuu ja hän antaa Mefisto juniorin päätyä sivuhahmojen lopettamaksi), mutta seikkailu ei ole tyystin vailla mielenkiintoa. Voodoota harjoitetaan ja zombieitakin luodaan, mutta eihän nämä elävät kuolleet mitään Texin pyssylle pärjää. Mefisto itsekin palaa rajan takaa kiusaamaan Texiä mitä moninaisin harhautuksin. No, ainakin yrittää. Tietäähän sen kuinka siinä lopulta käy. Mefiston poika on kyllä taitava maagikko ja kykenee taikavoimillaan yhteen jos toiseenkin konnuuteen: muuntamaan kuolleen zombieksi, matkaamaan muihin ulottuvuuksiin ja toisiin maailmoihin, ja jopa keskustelemaan avaruusolentojenkin kanssa. Hän kykenee saamaan aikaan hallusinaatioita matkojenkin päähän ja hallusinaatiot muuttuvat oikeiksi hirviöiksi: käärmeiksi, gorilloiksi, merihirviöiksi. Texiin ja kumppaneihin eivät hirviöt pääse kajoamaan sillä heillä on ranteissaan hopeasta ja turkoosista valmistetut maagiset ranneekkeet joiden intiaanitaika hylkii mustaa magiaa.
"Niin, poikani. Olen sinuun oikein tyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi olen sitten, kun olet tehnyt työsi loppuun", lausuu Mefisto pojalleen Tuonelasta. "Täällä on monia silmiä, jotka malttamattomasti odottavat näkevänsä Willerin ja hänen ystäviensä suistuvan ikuiseen pimeyteen . . . ja kun se tapahtuu, kaikkien heidän kätensä kautta kaatuneiden riemunhuuto kaikuu kuin valtava jyrinä, joka kohoaa syvyyksien kuilusta niin, että mustan enkelin valtaistuinkin vapisee!" Hurjaa menoa!
Yksi kaikkien aikojen suosikkiseikkailuni Vihreä kuolema julkaistiin aikoinaan Texin numerossa 4/1971 ja siinä Tex kohtaa Maahan pakkolaskun tehneen ja kultakaivoksen uumeniin piiloutuneen avaruusolennon joka aiheuttaa sädeaseellaan tuhoa ja kauhua intiaanien ja kaivosmiesten parissa. Olio ahnehtii aluksensa polttoaineeksi outoa ja ihmiselle vaarallista kiveä (uraania?) jota on pistänyt intiaanit louhimaan. Omistin harmi kyllä vain seuraavan numeron jossa tämä täysin vertaansa vailla oleva seikkailu päättyi ja alkoi toinen - aivan yhtä kutkuttava: Kaulankatkoja! Siinä puhuva gorilla ratsasti hevosella ja katkoi päitä suunnattomalla machetella tahi sapelilla ja katosi aina hirmutöidensä jälkeen kuin maan päältä. Voiko Tex-seikkailu tästä enää parantua? Ei voi! Näin makaaberi idea ansaitsisi jo sarjakuvataiteen Nobel-palkinnon! "Aina kun se paholainen kumisuttaa rumpuaan, se on merkkinä uudesta uhrista." Ja tietenkin asiat menivät juuri niin kuin tapaavat mennä - minulla ei ollut lehden seuraavaa numeroa joten en koskaan saannut tietää miten tässä jännärissä kävi ja millä keinoin Tex sapeligorillan taltuttaa. Eikä lehteä löytynyt vaikka vuosia etsin.
Vaan onneksi näistäkin tuli uusintajulkaisut ja yli 30 vuotta vaivannut asia saatiin päätökseen ja sain vihdoin lukea sekä Vihreän kuoleman alun että Kaulankatkojan lopun. Aaah autuutta. No, ei se Kaulankatkojan seikkailu päättynyt ihan niin ihastuttavasti kuin lupaava alku oli antanut odottaa: "Hmm . . . Asia ei olekaan aivan niin kuin olin ajatellut. Kyseessä ei olekaan rikollinen, joka käyttää välikappaleenaan opetettua gorillaa . . . vaan tunnoton murhaaja, joka käyttää gorillannahkaa naamionaan!" Syyllinen oli seonnut Borneossa ja nyt "äänet" käskivät hänen etsiä heille veriuhreja. "Minun on pakko! Siitä pitkästä kuoleman yöstä lähtien viidakon 'ääni' on antanut minulle käskyjään. Mitä pimeämpi yö sen voimakkaampi 'ääni'. Lopulta se on hirvittävää karjuntaa . . . ja silloin minun on pakko lähettää musta pyöveli yöhön etsimään uutta uhria kuoleman jumalattarelle." Kiistaton klassikko silti.
Vai olisiko suosikkini sittenkin se paria vuotta myöhemmin julkaistu seikkailu jonka nimeä en kuollaksenikaan muista mutta jossa meteoriitti putoaa erämaahan ja sen jälkeensä jättämästä kraaterista paljastuu outoa tuhoa ja säteilevää kuolemaa? Taisi olla periaatteessa Vihreän kuoleman jalostettu uusioversio, mutta ilman avaruusolentoa. Tämän hyvin scifistisen jutun yksityiskohdat ovat minulta unohtuneet mutta jännä oli! Ja kauhia kerrassaan!
Täytyykin etsiä se käsiin, siitä ei nimittäin kirjallisuus enää parane.
01/05/2010
The Strange Case of the Disappearing Deutero-Watson
Deutero-Watson is, according to Ronald Knox's famous essay, a false Watson.
"Any studies in Sherlock Holmes must be, first and foremost, studies in Dr. Watson. Let us treat at once of the literary and bibliographical aspects of the question. First, as to authenticity. There are several grave inconsistencies in the Holmes cycle. For example the Study in Scarlet and the Reminiscences are from the hand of John H. Watson, M.D., but in the story of ‘The Man with the Twisted Lip,’ Mrs. Watson addresses her husband as James. The present writer, together with three brothers, wrote to ask Sir Arthur Conan Doyle for an explanation, appending their names in the proper style with crosses after them, and an indication that this was the sign of the Four. The answer was that it was an error, an error, in fact of editing. ‘Nihil aliud hic latet’, says the great Sauwosch, ‘nisi redactor ignoratissimus.’ Yet this error gave the original impetus to Backnecke's theory of the Deutero-Watson, to whom he assigns the Study in Scarlet, the ‘Gloria Scott’, and the ‘Return of Sherlock Holmes’. He leaves to the Proto-Watson the rest of the Memoirs, the Adventures, the Sign of Four and the Hound of the Baskervilles. He disputed the Study in Scarlet on other grounds, the statement in it, for example, that Holmes’s knowledge of literature and philosophy was nil, whereas it is clear that the true Holmes was a man of wide reading and deep thought. We shall deal with this in its proper place." So he writes in his groundbreaking 1911 essay Studies in the Literature of Sherlock Holmes.
Many Deutero-Watsons around today. But a fair amount of Holmesian literature today makes do without any Watson whatever. This is simply because the books aren't about Holmes at all, thus neither Proto-Watson nor Deutero-Watson can act as their narrator.
Are these books Sherlockian at all? Probably not. Holmesian, then? Maybe, possibly. They do after all stem from the source and are the branches of the same tree. Or often not even branches, mere twigs.
The best known example is Laurie R. King and her novels about Mary Russell, the young woman who meets and eventually weds the retired Holmes, a man old enough to be her grandfather, and then starts solving crimes. Fairly odd twist that, The Great Detective with a female Watson (I bet monsignor Knox never saw that one coming) and a crimesolving missus. For some strange reason I've never read any of the Mary Russell books. I don't mind the uncanonical matrimony, actually I find it delightfully heretical, and even Doyle himself didn't mind in the slightest when he gave Gillette permission to marry off Holmes, it's just that I've never come across any of King's Holmesian books. Which is, also, quite remarkable as they cannot be too hard to find. There are ten books: The Beekeeper's Apprentice (1994), A Monstrous Regiment of Women (1995), A Letter of Mary (1997), The Moor (1998), O Jerusalem (1999), Justice Hall (2002), The Game (2004), Locked Rooms (2005), The Language of Bees (2009), and lastly The God of the Hive (2010).
Mary Russell may be Mrs. Holmes but Irene Adler is and always shall be The Woman in the canon. So or course she must have books written about her. This task has fallen on the shoulders of Carole Nelson Douglas who's written a whole series: Good night, Mr Holmes (1990), Good Morning, Irene (1990), Irene at Large (1992), Irene's Last Waltz (1994), Chapel Noir (2000), Castle Rouge (2002), and Femme Fatale (2003). So what do you think when you think the delectable Ms. Adler? Jack the Ripper? No? Well Carole Nelson Douglas does. Irene vs. Jack. Right. Sounds . . . well . . . rather less than promising.
Moriarty I've dealt with previously. Suffice it to say that Gardner isn't the only one with his own Moriarty series. The science fiction author Michael Kurland wrote his first Moriarty tale in 1978: The Infernal Device. Others have followed. Death by Gaslight (1982), The Great Game (2001) and The Empress of India. His latest titles seem to be more orthodox Sherlockianism with anthologies he's edited: My Sherlock Holmes: Untold Stories of the Great Detective (2003), Sherlock Holmes: The Hidden Years (2004) and Sherlock Holmes: The American Years (2010).
The Baker Street Irregulars have got their series by Michael Citrin and Tracy Mack: The Case of the Amazing Zalindas, The Case of the Conjured Man and In Search of Watson. Even the occasionally very plodding Lestrade has gendered a series, by M.J. Trow (who also has written non-fiction about, for example, Jack the Ripper and the death of Kit Marlowe). I have The Brigade (1998) in my shelf. "There is a new broom at Scotland Yard: Nimrod Frost. His first "little job" for Inspector Sholto Lestrade is to investigate the reported appearance of a lion in Cornwall, a supposed savager of sheep and frightener of men. Hardly a task for an Inspector of the Criminal Investigation Department." Saith the flap. What ho - Nimrod? Sholto? "Trow offers a genuinely humorous pastiche bouyed by a refreshing irreverence too often absent from Conan Doyle knockoffs." Claimeth ye dust jacket. Well, we'll just have to see about that, won't we. The jury ain't in yet on Inspector Sholto Lestrade.
And of course there's Mycroft. Quite remarkably much has been written about brother Mycroft, in fact, far more than one casually would assume. He stars in several series of his own and a large number of stray volumes. There's a series by H.F. Heard, the classic one starting as early as in the 40's with A Taste for Honey (1941). Then there's one by Glen Petrie. There's a French series. Possibly two. And then there's a series by Quinn Fawcett which seems rather promising: Against The Brotherhood (1997), Embassy Row (1998), The Flying Scotsman (1999), The Scottish Ploy (2000). Quinn Fawcett is a pen name and behind it we may find Bill Fawcett and Chelsea Quinn Yarbro. The series takes us to the international and heady world of espionage. This is what it says on the back cover of Against the Brotherhood : "Against the Brotherhood is full of attempted assassinations, secret spymasters, anarchist cabals, concealed identities, double- and triple agents, burglary, and sabotage, all done in true Conan Doyle style." Pretty action packed stuff for a gent who never leaves his home, lest it be for the office or the Diogenes Club. Mycroft's Watson is his secretary Patterson Guthrie. Bill Fawcett has (have) also penned a couple of novels about a Victorine Vernet, the wife of a Napolenonic general. One would assume she's one of the Vernets and therefore one of Holmes's French relatives, possibly a great-grandmother or great-aunt of some sort.
So, who's missing? Mrs. Hudson? Where's her series? Surely she could subdue a few villains afore preparing Sherlock his lunch? Mrs. Watson? Why has nobody bothered to tell us about the crimes she must solve? Colonel Moran? Bet he was up to a spot of no good in India, eh? Henry Baskerville? Doctor Mortimer? Abe Slaney? Violet Smith? Tonga? Toby?
Well, we'll just have to wait. Probably not for too long.
"Any studies in Sherlock Holmes must be, first and foremost, studies in Dr. Watson. Let us treat at once of the literary and bibliographical aspects of the question. First, as to authenticity. There are several grave inconsistencies in the Holmes cycle. For example the Study in Scarlet and the Reminiscences are from the hand of John H. Watson, M.D., but in the story of ‘The Man with the Twisted Lip,’ Mrs. Watson addresses her husband as James. The present writer, together with three brothers, wrote to ask Sir Arthur Conan Doyle for an explanation, appending their names in the proper style with crosses after them, and an indication that this was the sign of the Four. The answer was that it was an error, an error, in fact of editing. ‘Nihil aliud hic latet’, says the great Sauwosch, ‘nisi redactor ignoratissimus.’ Yet this error gave the original impetus to Backnecke's theory of the Deutero-Watson, to whom he assigns the Study in Scarlet, the ‘Gloria Scott’, and the ‘Return of Sherlock Holmes’. He leaves to the Proto-Watson the rest of the Memoirs, the Adventures, the Sign of Four and the Hound of the Baskervilles. He disputed the Study in Scarlet on other grounds, the statement in it, for example, that Holmes’s knowledge of literature and philosophy was nil, whereas it is clear that the true Holmes was a man of wide reading and deep thought. We shall deal with this in its proper place." So he writes in his groundbreaking 1911 essay Studies in the Literature of Sherlock Holmes.
Many Deutero-Watsons around today. But a fair amount of Holmesian literature today makes do without any Watson whatever. This is simply because the books aren't about Holmes at all, thus neither Proto-Watson nor Deutero-Watson can act as their narrator.
Are these books Sherlockian at all? Probably not. Holmesian, then? Maybe, possibly. They do after all stem from the source and are the branches of the same tree. Or often not even branches, mere twigs.
The best known example is Laurie R. King and her novels about Mary Russell, the young woman who meets and eventually weds the retired Holmes, a man old enough to be her grandfather, and then starts solving crimes. Fairly odd twist that, The Great Detective with a female Watson (I bet monsignor Knox never saw that one coming) and a crimesolving missus. For some strange reason I've never read any of the Mary Russell books. I don't mind the uncanonical matrimony, actually I find it delightfully heretical, and even Doyle himself didn't mind in the slightest when he gave Gillette permission to marry off Holmes, it's just that I've never come across any of King's Holmesian books. Which is, also, quite remarkable as they cannot be too hard to find. There are ten books: The Beekeeper's Apprentice (1994), A Monstrous Regiment of Women (1995), A Letter of Mary (1997), The Moor (1998), O Jerusalem (1999), Justice Hall (2002), The Game (2004), Locked Rooms (2005), The Language of Bees (2009), and lastly The God of the Hive (2010).
Mary Russell may be Mrs. Holmes but Irene Adler is and always shall be The Woman in the canon. So or course she must have books written about her. This task has fallen on the shoulders of Carole Nelson Douglas who's written a whole series: Good night, Mr Holmes (1990), Good Morning, Irene (1990), Irene at Large (1992), Irene's Last Waltz (1994), Chapel Noir (2000), Castle Rouge (2002), and Femme Fatale (2003). So what do you think when you think the delectable Ms. Adler? Jack the Ripper? No? Well Carole Nelson Douglas does. Irene vs. Jack. Right. Sounds . . . well . . . rather less than promising.
Moriarty I've dealt with previously. Suffice it to say that Gardner isn't the only one with his own Moriarty series. The science fiction author Michael Kurland wrote his first Moriarty tale in 1978: The Infernal Device. Others have followed. Death by Gaslight (1982), The Great Game (2001) and The Empress of India. His latest titles seem to be more orthodox Sherlockianism with anthologies he's edited: My Sherlock Holmes: Untold Stories of the Great Detective (2003), Sherlock Holmes: The Hidden Years (2004) and Sherlock Holmes: The American Years (2010).
The Baker Street Irregulars have got their series by Michael Citrin and Tracy Mack: The Case of the Amazing Zalindas, The Case of the Conjured Man and In Search of Watson. Even the occasionally very plodding Lestrade has gendered a series, by M.J. Trow (who also has written non-fiction about, for example, Jack the Ripper and the death of Kit Marlowe). I have The Brigade (1998) in my shelf. "There is a new broom at Scotland Yard: Nimrod Frost. His first "little job" for Inspector Sholto Lestrade is to investigate the reported appearance of a lion in Cornwall, a supposed savager of sheep and frightener of men. Hardly a task for an Inspector of the Criminal Investigation Department." Saith the flap. What ho - Nimrod? Sholto? "Trow offers a genuinely humorous pastiche bouyed by a refreshing irreverence too often absent from Conan Doyle knockoffs." Claimeth ye dust jacket. Well, we'll just have to see about that, won't we. The jury ain't in yet on Inspector Sholto Lestrade.
And of course there's Mycroft. Quite remarkably much has been written about brother Mycroft, in fact, far more than one casually would assume. He stars in several series of his own and a large number of stray volumes. There's a series by H.F. Heard, the classic one starting as early as in the 40's with A Taste for Honey (1941). Then there's one by Glen Petrie. There's a French series. Possibly two. And then there's a series by Quinn Fawcett which seems rather promising: Against The Brotherhood (1997), Embassy Row (1998), The Flying Scotsman (1999), The Scottish Ploy (2000). Quinn Fawcett is a pen name and behind it we may find Bill Fawcett and Chelsea Quinn Yarbro. The series takes us to the international and heady world of espionage. This is what it says on the back cover of Against the Brotherhood : "Against the Brotherhood is full of attempted assassinations, secret spymasters, anarchist cabals, concealed identities, double- and triple agents, burglary, and sabotage, all done in true Conan Doyle style." Pretty action packed stuff for a gent who never leaves his home, lest it be for the office or the Diogenes Club. Mycroft's Watson is his secretary Patterson Guthrie. Bill Fawcett has (have) also penned a couple of novels about a Victorine Vernet, the wife of a Napolenonic general. One would assume she's one of the Vernets and therefore one of Holmes's French relatives, possibly a great-grandmother or great-aunt of some sort.
So, who's missing? Mrs. Hudson? Where's her series? Surely she could subdue a few villains afore preparing Sherlock his lunch? Mrs. Watson? Why has nobody bothered to tell us about the crimes she must solve? Colonel Moran? Bet he was up to a spot of no good in India, eh? Henry Baskerville? Doctor Mortimer? Abe Slaney? Violet Smith? Tonga? Toby?
Well, we'll just have to wait. Probably not for too long.
Subscribe to:
Posts (Atom)