Magia nera

Lukiessani Tex Willerin uusintajulkaisua Mefiston poika tulee väkisinkin mieleen kuinka usein Texissä seikkailut ovat poikenneet yliluonnollisille poluille. Tai no, usein ja usein. Murto-osahan niitä on. Useimmiten Tex kumppaneineen seikkailee täysin tavanomaisten lännenseikkailujen parissa. Silti, ne tarinat jotka minä muistan vuosikymmenten takaa ovat juuri niitä seikkailuja joissa poiketaan tavanomaisen lännenmaiseman ulkopuolelle ja kohdataan perin kummallisia vastustajia.

Mefisto, El Muerto, Proteus. Nämä konnat minä muistan ikuisesti, en niitä tavanomaisia karjavarkaita tai pankkiryöstäjiä, tai sekopäisiä sinitakkeja, tai uppiniskaisia inkkareita jotka ilkeyttään eivät suostuneet valkoisen miehen ikeen alle.

El Muerto oli inha meksikolainen sombreeropää jolla oli kuolleen miehen kasvot ja pisteliään tuijottava kalmankatse ja josta oli vaikea sanoa oliko se kuollut vai elossa. Groteskia kauhukamaa vailla vertaa. Yhä vieläkin sen kuolemaa viestivä naamavärkki herättää kauhunväristyksiä. Mitä konnuuksia se teki, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Ei sellaisen miekkosen mitään konkreettista tarvinnut tehdäkään, riitti kun se vain oli. Proteus taas vaihtoi jatkuvasti olomuotoaan joten kukaan ei tiennyt miltä se veijari oikeasti näytti. Ja viittaukset antiikin Kreikan kulttuurin tekivät Texin lukemisesta melkein legitiimiä. Tai no, tekihän se ainakin antiikin Kreikan kulttuurista mielenkiintoisempaa kun siihen sitten aikanaan törmäsi. Ja melkein valmiiksi tuttua.

Mefisto oli totta kai kaiken fons et origo. Miekkonen esiintyi jo varhaisimmissa liuskamuotoisissa Tex-julkaisuissa ja herätti silloin suurta kauhistusta. Mutta pelkkä silmänkääntäjähän Mefisto vielä 50-luvulla oli. Ajan myötä Mefiston kauhiat taikavoimat vain lisääntyivät ja kaverista kuoritui aitoa mustaa magiaa esittelevä pahalainen jolla ei tuntunut olevan kuin yksi päämäärä elämässä: nitistää Tex.

Loppu Mefistolle tuli vuonna 1982 julkaistussa lehdessä. Se tapahtui siinä mielessä nolosti että Mefiston kuolema oli puhdas vahinko eikä Texilläkään ollut siihen mitään osuutta - selvä tyylivirhe ja suorastaan alokasmainen moka. Siinä vaiheessa en enää tainnut Texiä lukea, intellektuelli kun olin ja vierastin kaikkea epä-älyllistä (mutta sittemmin olen parantanut tapani). Siksi en tiennytkään mitään Mefiston pojasta ennen kuin luin käsillä olevan tuorehkon uusintajulkaisun.

Melko vaisu otushan poika on - varsinkin hurjaan isäänsä verrattuna - ja äkkiä Tex hänestä tekee selvän (tai no, jälleen käsikirjoittajan ote lipsuu ja hän antaa Mefisto juniorin päätyä sivuhahmojen lopettamaksi), mutta seikkailu ei ole tyystin vailla mielenkiintoa. Voodoota harjoitetaan ja zombieitakin luodaan, mutta eihän nämä elävät kuolleet mitään Texin pyssylle pärjää. Mefisto itsekin palaa rajan takaa kiusaamaan Texiä mitä moninaisin harhautuksin. No, ainakin yrittää. Tietäähän sen kuinka siinä lopulta käy. Mefiston poika on kyllä taitava maagikko ja kykenee taikavoimillaan yhteen jos toiseenkin konnuuteen: muuntamaan kuolleen zombieksi, matkaamaan muihin ulottuvuuksiin ja toisiin maailmoihin, ja jopa keskustelemaan avaruusolentojenkin kanssa. Hän kykenee saamaan aikaan hallusinaatioita matkojenkin päähän ja hallusinaatiot muuttuvat oikeiksi hirviöiksi: käärmeiksi, gorilloiksi, merihirviöiksi. Texiin ja kumppaneihin eivät hirviöt pääse kajoamaan sillä heillä on ranteissaan hopeasta ja turkoosista valmistetut maagiset ranneekkeet joiden intiaanitaika hylkii mustaa magiaa.

"Niin, poikani. Olen sinuun oikein tyytyväinen, mutta vielä tyytyväisempi olen sitten, kun olet tehnyt työsi loppuun", lausuu Mefisto pojalleen Tuonelasta. "Täällä on monia silmiä, jotka malttamattomasti odottavat näkevänsä Willerin ja hänen ystäviensä suistuvan ikuiseen pimeyteen . . . ja kun se tapahtuu, kaikkien heidän kätensä kautta kaatuneiden riemunhuuto kaikuu kuin valtava jyrinä, joka kohoaa syvyyksien kuilusta niin, että mustan enkelin valtaistuinkin vapisee!" Hurjaa menoa!

Yksi kaikkien aikojen suosikkiseikkailuni Vihreä kuolema julkaistiin aikoinaan Texin numerossa 4/1971 ja siinä Tex kohtaa Maahan pakkolaskun tehneen ja kultakaivoksen uumeniin piiloutuneen avaruusolennon joka aiheuttaa sädeaseellaan tuhoa ja kauhua intiaanien ja kaivosmiesten parissa. Olio ahnehtii aluksensa polttoaineeksi outoa ja ihmiselle vaarallista kiveä (uraania?) jota on pistänyt intiaanit louhimaan. Omistin harmi kyllä vain seuraavan numeron jossa tämä täysin vertaansa vailla oleva seikkailu päättyi ja alkoi toinen - aivan yhtä kutkuttava: Kaulankatkoja! Siinä puhuva gorilla ratsasti hevosella ja katkoi päitä suunnattomalla machetella tahi sapelilla ja katosi aina hirmutöidensä jälkeen kuin maan päältä. Voiko Tex-seikkailu tästä enää parantua? Ei voi! Näin makaaberi idea ansaitsisi jo sarjakuvataiteen Nobel-palkinnon! "Aina kun se paholainen kumisuttaa rumpuaan, se on merkkinä uudesta uhrista." Ja tietenkin asiat menivät juuri niin kuin tapaavat mennä - minulla ei ollut lehden seuraavaa numeroa joten en koskaan saannut tietää miten tässä jännärissä kävi ja millä keinoin Tex sapeligorillan taltuttaa. Eikä lehteä löytynyt vaikka vuosia etsin.

Vaan onneksi näistäkin tuli uusintajulkaisut ja yli 30 vuotta vaivannut asia saatiin päätökseen ja sain vihdoin lukea sekä Vihreän kuoleman alun että Kaulankatkojan lopun. Aaah autuutta. No, ei se Kaulankatkojan seikkailu päättynyt ihan niin ihastuttavasti kuin lupaava alku oli antanut odottaa: "Hmm . . . Asia ei olekaan aivan niin kuin olin ajatellut. Kyseessä ei olekaan rikollinen, joka käyttää välikappaleenaan opetettua gorillaa . . . vaan tunnoton murhaaja, joka käyttää gorillannahkaa naamionaan!" Syyllinen oli seonnut Borneossa ja nyt "äänet" käskivät hänen etsiä heille veriuhreja. "Minun on pakko! Siitä pitkästä kuoleman yöstä lähtien viidakon 'ääni' on antanut minulle käskyjään. Mitä pimeämpi yö sen voimakkaampi 'ääni'. Lopulta se on hirvittävää karjuntaa . . . ja silloin minun on pakko lähettää musta pyöveli yöhön etsimään uutta uhria kuoleman jumalattarelle." Kiistaton klassikko silti.

Vai olisiko suosikkini sittenkin se paria vuotta myöhemmin julkaistu seikkailu jonka nimeä en kuollaksenikaan muista mutta jossa meteoriitti putoaa erämaahan ja sen jälkeensä jättämästä kraaterista paljastuu outoa tuhoa ja säteilevää kuolemaa? Taisi olla periaatteessa Vihreän kuoleman jalostettu uusioversio, mutta ilman avaruusolentoa. Tämän hyvin scifistisen jutun yksityiskohdat ovat minulta unohtuneet mutta jännä oli! Ja kauhia kerrassaan!

Täytyykin etsiä se käsiin, siitä ei nimittäin kirjallisuus enää parane.